Orlandon perintö

Antu Sorainen, FT Podcast-lukija: Bea Bergholm

Tämä on kak­sio­sai­nen artikkeli, jonka jäl­kim­mäi­nen osa löytyy täältä. 

Pride-marssit ovat säh­köis­ty­neet uudelleen, flo­ri­da­lai­seen Pulse-homoklu­biin kesä­kuus­sa tehdyn mas­sa­mur­hais­kun vuoksi. Queer-yhteisö on Orlandon tapah­tu­mien vuoksi kaik­kial­la vakavasti jär­kyt­ty­nyt. Se järjestää rivejään uudelleen heränneen soli­daa­ri­suu­den sii­vit­tä­mä­nä. Yhteisen asian tunnetta vahvistaa median ja oikeis­to­po­pu­lis­min pyrkimys häivyttää iskun homo­vi­ha­mie­li­set ja natio­na­lis­miin liittyvät piirteet, ja kaapata se per­vers­sis­ti islam- ja maa­han­muut­to­vas­tai­sen poli­tii­kan pelinappulaksi.

Esimerkiksi San Franciscossa Black Lives Matter -järjestö perui murhien jälkeen osal­lis­tu­mi­sen­sa paraatiin tur­val­li­suus­syis­tä. Vaarana nähtiin paitsi homo­fo­bi­nen uhka myös ins­ti­tu­tio­naa­li­nen yhteis­kun­nal­li­nen väkivalta vahvan polii­si­var­tioin­nin ja mars­si­joil­le tehtävien ruu­miin­tar­kas­tus­ten vuoksi. 

Taustalla on poliisin his­to­rial­li­nen tapa ratsata ja kohdistaa pai­nos­tus­ta ei-val­koi­hois­ten queer-ihmisten tapah­tu­miin Yhdysvalloissa. Monet väril­li­set queerit pelkäävät koke­muk­sis­taan johtuen poliisia enemmän kuin ter­ro­ris­te­ja. “Meille Priden juh­li­mi­nen tänä vuonna olisi tar­koit­ta­nut valintaa näiden kahden uhan välillä. Lopulta päätimme suojella omiamme siten, ettemme osallistu mihinkään tapah­tu­miin, joissa yhtei­söm­me on mah­dol­li­ses­ti jomman kumman uhkaama ”, Black Lives Matter -järjestön edustaja totesi. 

Näkyminen Pride-paraa­tis­sa on muuttunut viime vuosina syvästi poliit­ti­sek­si esi­mer­kik­si monille sateen­kaa­ri­per­heil­le, HIV+-järjestöille ja trans*-ihmisille. Samalla kul­ku­ee­seen liit­ty­mi­nen tai sille hur­raa­mi­nen on kas­vat­ta­nut suo­sio­taan moni­nai­suut­ta ja tasa-arvoa kan­nat­ta­vien hete­roi­den kes­kuu­des­sa. Mutta miksi jotkut queerit kiel­täy­ty­vät olemasta mukana Priden spek­taak­ke­lis­sa myös Suomessa, jossa homo­sek­su­aa­li­suu­den, rasismin ja kolo­nia­lis­min historia on aivan toinen kuin Yhdysvalloissa?

Kuva: Lena Malm, Helsinki Pride

Helsinki Pride. Kuva: Lena Malm

Fantasman syrjillä

Suomessa Priden juuret ovat 1970-luvulta alkaen pide­tyis­sä SETAN vuo­si­päi­vä­juh­lis­sa. Vuonna 1981 pää­dyt­tiin sisäl­lyt­tä­mään tapah­tu­maan marssi, koska muu­al­la­kin mars­sit­tiin. Silloin myös jäl­ji­tel­tiin ruot­sa­lai­sia ja kopioi­tiin termi “vapau­tus­päi­vät”. Ensimmäiselle marssille osal­lis­tui satakunta henkeä. Nimi, poli­tiik­ka ja näkyvyys muut­tui­vat radi­kaa­lis­ti 2000-luvulle tultaessa, kun län­si­mais­ten seksuaali-iden­ti­teet­tien ympärille alkoi muodostua oma kulu­tus­kult­tuu­rin­sa. Tämä levisi Suomeenkin, ja vuodesta 2006 Helsingissä on jär­jes­tet­ty joka vuosi Pride-niminen tapahtuma. Aluksi se pidettiin vuo­ro­vuo­sin Helsingissä ja muualla Suomessa, esi­mer­kik­si Vaasassa ja Tampereella. Vuoden 2010 Pride-kul­ku­ee­seen Helsingissä otti osaa noin 3000 ihmistä. Viime kesänä mars­si­joi­ta oli yli 25 000. Myös alu­eel­li­set Pridet ovat yleis­ty­neet ja keränneet suosiota, Pietarsaaresta Hankoon ja Rovaniemeltä Maarianhaminaan.

Ilmiön pai­su­mi­sen vuoksi queer-yhtei­sös­sä ei ole mah­dol­lis­ta olla tie­tä­mä­tön Pridesta tai jättää tuosta vain menemättä marssille. Poisjäämiselle tai mukana ole­mi­sel­le on nykyään annettava jokin selitys. Moni kuitenkin kokee Priden paitsi kulu­tus­kes­kei­sek­si, myös ahdasta homo­nor­ma­tii­vi­suut­ta juh­li­vak­si iden­ti­teet­ti­ti­vo­lik­si. Vähemmistöidentiteetti, jolla argu­men­toi­daan sek­su­aa­lioi­keuk­sien puolesta ja queer-halu eivät ole helposti tai vält­tä­mät­tä lainkaan sovi­tet­ta­vis­sa yhteen. 

Homonormatiivisuudella tar­koi­te­taan että tiettyjä oikeuksia — eri­tyi­ses­ti tasa-arvoista avio­liit­toa — ajamaan val­jas­tet­tu sek­su­aa­li­vä­hem­mis­töi­den­ti­teet­ti sulkee ulos monia ihmisiä ja sek­su­aa­li­ses­ti mar­gi­na­li­soi­tu­ja ryhmiä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa mediaa on syytetty Orlandon jälkeen siitä, että köyhien ja väril­lis­ten queer-ihmisten pitää pysyä kaapissa mustissa naa­pu­rus­tois­saan eikä edes uneksia näky­vyy­des­tä, elleivät he osaa muun­tau­tua jon­kin­lai­sek­si valkoista Will & Grace -tele­vi­sio­sar­jan fantasiaa vas­taa­vak­si ryhmäksi.

Suomessakin lesbot, homot ja trans* -väki ovat moni­muo­toi­nen joukko ihmisiä. Monien intii­mi­suh­teet tai sek­su­aa­li­set käytännöt eivät noudata kult­tuu­ri­ses­ti ja sosi­aa­li­ses­ti hyväk­syt­ty­jä tai ymmär­ret­ty­jä koodeja. Tämä on tullut selvästi ilmi esi­mer­kik­si omissa queer-peri­mys­jär­jes­te­ly­jä kos­ke­vis­sa tut­ki­mus­haas­tat­te­luis­sa­ni ja kyse­ly­tut­ki­muk­ses­sa­ni. Suuri joukko lesboista ei halua tai voi hankkia avio­liit­toa, lapsia, pari­suh­det­ta tai auvoista kotie­lä­mää. Vastaavasti kaikki homo­mie­het eivät ole söpöjä hete­ro­nais­ten bestis-tyy­li­neu­vo­jia tai Tom of Finland -klooneja. 

Suvaitsevaisuus on kiristystä normaaliuteen

Queer on kir­jai­mel­li­ses­ti outoa. Se tar­koit­taa, että queerit elävät mitä kum­mal­li­sem­pia elämiä, joita oikeu­del­li­set ja his­to­rial­li­set olo­suh­teet ovat muo­kan­neet eri tavoin.

Kuva: Lena Malm, Helsinki Pride

Helsinki Pride. Kuva: Lena Malm

Jotkut eivät hakeudu ilta­päi­vä­mars­sil­le aurin­koi­sel­le Espalle, vaan seik­kai­le­vat tai krui­sai­le­vat siellä mie­luum­min kum­mal­li­siin aikoihin itsekseen. Toiset eivät koe osan­ot­to­aan muista syistä toi­vo­tuk­si, tur­val­li­sek­si tai kotoi­sak­si. Kolmannet osal­lis­tu­vat Prideen, mutta myös kri­ti­soi­vat sitä. Tällainen kak­sois­pers­pek­tii­vi ja -poli­tiik­ka on quee­reil­le usein se valinta, jolla pysytään jollakin lailla jär­jis­sään. Prideä vie­rok­su­vat lesbot, homot, trans*-ihmiset ja muut queerit joutuvat hekin kuitenkin ottamaan siihen jonkin kannan. 

Kulkue on muuttunut Suomessakin viime vuosien aikana kult­tuu­ri­sek­si ins­ti­tuu­tiok­si. Tavallaan vuoden 2010 savupommi- ja kaasuisku Helsingin Aleksanterinkadulla avitti Priden suosion kasvua ja vakiin­tu­mis­ta osaksi urbaania kulttuuria. 

Yhtäältä moni queer halusi osoittaa, ettei uhkailu saa heitä enää pois­tu­maan kerran val­la­tus­ta jul­ki­ses­ta tilasta. Toisaalta vuoden 2010 isku järkytti ja herätti myös sellaisia heteroita, joille kau­pun­ki­ti­lan tasa-arvo ja ihmi­se­lä­män kirjon kun­nioit­ta­mi­nen ovat tärkeitä arvoja. Tapauksen vaka­vuut­ta yhteis­kun­ta­rau­han kannalta korosti se, että val­ta­kun­nan­syyt­tä­jän virasto otti jutun ajet­ta­vak­seen. Käräjäoikeus tuomitsi tekoon syyl­lis­ty­neet nuoret miehet ja katsoi, että pahoin­pi­te­lyi­den lisäksi he olivat lou­kan­neet poliit­ti­sia toi­min­ta­oi­keuk­sia ja koh­dis­ta­neet iskunsa nimen­omai­ses­ti “sek­su­aa­li­vä­hem­mis­töön”.

Tämän jälkeen Pridesta muodostui monille hete­roi­den­ti­tee­tin omak­su­neil­le ihmisille tärkeä ja sopiva tapa osoittaa liit­to­lai­suut­ta sille ”asialle”, mitä he ajat­te­le­vat queerin tar­koit­ta­van. Näitä vähem­mis­tön tasa-arvon tukijoina itseään pitäviä ihmisiä saattaa kuitenkin hämmentää ja häiritä todel­li­sen queer-elämän moni­mut­kai­suus ja kesyt­tä­mät­tö­myys — samoin kuin se, että siihen liittyvä väkivalta on jatkuvaa ja moni­mut­kai­sis­ta syistä johtuvaa. 

Orlandon homoklu­bis­sa tehdyn brutaalin mas­sa­mur­han 49 kuo­lo­nuh­rin kasvojen jul­kis­tuk­sen jälkeen queer-väki ei osoit­ta­nut­kaan ainoas­taan sen­ti­men­taa­lis­ta ja pateet­tis­ta surua. Osa köyhistä väril­li­sis­tä quee­reis­ta lähti Yhdysvalloissa kaduille tans­si­maan. Myös Pohjoismaissa moni lähti klubeille, julkaisi somessa hilpeitä tai riettaita lesbo- ja homo­suu­te­lu­ku­via ja jakoi PetShopBoys-musaklippejä.

Tämän yllät­tä­väl­tä vai­kut­ta­van käytöksen taustalla on se, että suremisen häpäi­se­mi­nen ja uhrien kiel­tä­mi­nen on kulmakivi, jolle queer-kult­tuu­rit ovat his­to­rial­li­ses­ti muo­vau­tu­neet. Tämä pätee myös Prideen queer-kult­tuu­rien ris­ti­rii­tai­se­na lippulaivana. 

Läntiset yhteis­kun­nat, Suomi mukaan lukien, käänsivät kylmästi selkänsä jou­koit­tain AIDSiin kuol­leil­le homo­mie­hil­le vuosina 1981 – 1996. Tappava logiikka, jolla AIDSille uhrattiin luke­mat­to­mia ihmi­se­lä­miä, vaikutti esi­mer­kik­si suur­kau­pun­kien kes­ki­luok­kais­tu­mi­seen. Se on samalla syr­jäyt­tä­nyt entisten moni­muo­tois­ten kau­pun­gi­no­sien asukkaita. Olen kir­joit­ta­nut tästä gent­ri­fioi­tu­mis­ke­hi­tyk­ses­tä aiemmin allegralaboratory.netissä. Lue lisää myös esi­mer­kik­si täältä.

Homomiesten mas­sa­kuo­le­mien kylmä hyväk­si­käyt­tö vaikutti myös queer-kult­tuu­rin syvään muu­tok­seen. Yhdysvaltojen suur­kau­pun­geis­sa kotei­hin­sa kuol­lei­den tavarat hei­tet­tiin pihalle ja vapau­tu­neet vuokra-asunnot myytiin kovaan hintaan mark­ki­noil­le. Nyt hintataso on noussut ja asukkaat val­kois­tu­neet ja kes­ki­luok­kais­tu­neet. Suuret ketjut ovat kor­van­neet omaeh­toi­set pie­ny­ri­tyk­set entisissä moni­muo­toi­sis­sa kau­pun­gi­no­sis­sa. Tällä stan­dar­di­soi­tu­mis­ke­hi­tyk­sel­lä on suora yhteys alueiden hete­ro­sek­sua­li­soi­tu­mi­seen, ja sitä kautta myös les­bo­baa­rien lähes yleis­maa­il­mal­li­seen katoa­mi­seen — jopa Helsingissä.

Queer-kummitus nauraa

Lääkityksen kehit­ty­mi­sen, lääk­kei­den saa­ta­vuu­den demo­kra­ti­soi­mi­sen ja homo­mie­hil­le suunnatun tehokkaan kam­pan­join­nin ansiosta HIV+-positiivisten tilanne parani län­si­mais­sa 1990-luvun lopulla. Esimerkiksi Venäjällä AIDS on kuitenkin edelleen tabu, ja ei-hete­ro­sek­su­aa­leil­le suunnattu sek­si­va­lis­tus pannassa. 

AIDS-kuolemien ver­taa­mi­nen Orlandon murhiin on perus­tel­tua. Homomiehet jätettiin aluksi kuolemaan ja AIDSia kut­sut­tiin hal­vek­sien “homo­ru­tok­si”. Orlandon tapah­tu­mis­ta puo­les­taan tehtiin välit­tö­mäs­ti ter­ro­ris­mia ja islamia koskeva stra­te­gi­nen kysymys. Media sivuutti lähes täysin sen, että kyse oli homoklu­bis­ta; että uhrit olivat lati­no­ho­mo­ja, afroa­me­rik­ka­lai­sia lesboja ja että kyseessä oli lati­no­tee­mail­ta. Tekijä pro­fi­loi­tiin ISIS-järjestön kan­nat­ta­jak­si. Huomiotta jätettiin hänet tun­te­nei­den sil­min­nä­ki­jä­to­dis­tuk­set siitä, että ampuja oli mah­dol­li­ses­ti queer itsekin ja ilmei­ses­ti myös kyseisen klubin kanta-asiakas

Gay Pride Madrid. Kuva: Barcex (Flickr.com), CC BY 2.0

Gay Pride Madrid. Kuva: Barcex (Flickr​.com), CC BY 2.0

Orlandon tapah­tu­mien syyt ja taustat ovat niin moni­mut­kai­sia, että lopul­li­siin joh­to­pää­tök­siin on turha hypätä ennen kuin tiedämme tarpeeksi. Media, some ja popu­lis­tis-kon­ser­va­tii­vi­set polii­ti­kot Trumpin johdolla kuitenkin kid­nap­pa­si­vat Orlandon his­to­rial­li­sen hetken välittömästi. 

Tämä oli osin mah­dol­lis­ta myös queer-yhteisön oman sosiaalis-oikeu­del­li­sen, poliit­ti­sen ja psy­ko­so­si­aa­li­sen häm­men­nyk­sen vuoksi. Oikeusretoriikalla kam­pan­joi­ti ja hete­ro­tuen edel­lyt­tä­miin mie­li­ku­viin muun­tau­tu­mi­nen; julkisen les­boe­lä­män lähes täy­del­li­nen katoa­mi­nen sateen­kaa­ri­per­he­ku­vas­to­jen ulko­puo­lel­ta; ja homo­mies­ten elämän kesyt­tä­mi­nen kulu­tuse­lä­män­tyy­lik­si suo­sit­tu­jen tv-sarjojen myötä on tehnyt quee­reis­ta haa­mu­mai­sen yhteisön. Osa saa näkyä, osa ei.

Terroristihälyn kautta häi­vy­te­tään sek­su­aa­li­sen halun moni­nai­suu­den, kah­lit­se­mat­to­muu­den, voiman ja outouden raken­teel­li­nen kiel­tä­mi­nen. Tällainen yhteis­kun­nal­li­nen torjunta karmean ja kauhean edessä on jo AIDS-his­to­rias­ta quee­reil­le tuttua. Orlandon kohdalla omaeh­toi­nen sureminen on viety — queer-yhteisön näkö­kul­mas­ta jälleen kerran. Siksi jär­ky­tyk­sen iro­ni­soin­ti, kar­ne­va­li­soi­mi­nen ja koomisen ja traagisen yhdis­tä­mi­nen on ollut tuttu ja luon­tai­nen tapa surra. 

Etäännytys on lähes ainoa keino olla mur­tu­mat­ta, sillä queer-surulle ei anneta samaa tilaa ja vaka­vuut­ta kuin hete­ro­su­rul­le. Queer-nauru, jossa nauretaan myös itselle ja oman kult­tuu­rin omi­tui­suuk­sil­le, tekee nau­ra­jas­ta yhteisön jäsenen. Se luo ymmär­ryk­sen siitä, että nauru voidaan jakaa vas­ta­rin­nan eleenä. Myös kiel­täy­ty­mi­nen julkiseen nor­mi­ku­vas­toon osal­lis­tu­mi­ses­ta, kuten monet Priden kau­pal­lis­tu­mi­sen, homo­nor­ma­tii­vi­suu­den ja homo­hä­peän unoh­ta­mi­sen kriitikot Helsingissä tekevät, on his­to­rial­li­nen tapa elää ja luoda queer-yhteisöllisyyttä.

Camp it up even if it kills you

Orlandon klubilla mur­hat­tu­jen nuorten ihmisten kuvat toivat julki sen, että queer-yhteisön normeihin sopi­mat­to­muus ei ole kuvit­teel­lis­ta. Kasvokuvat jäävät kum­mit­te­le­maan — myös niille, joille päivä Pridessä on kiel­täy­ty­mis­tä pelolle antau­tu­mi­ses­ta, sekä niille, joille kamppailu “oikeuk­sis­ta” kuulua val­ta­vir­taan edustaa kuvi­tel­tua tietä pois vihan kohteena olemisesta. 

Helsinki Pride.

Helsinki Pride. Kuva: Pauliina Kauppila.

Tässä on yksi suuri mutta: on muitakin queer-kum­mi­tuk­sia kuin Pulse-klubilla kuolleet 49 ihmistä. He ovat niitä, jotka ovat hengissä, mutta eivät näy. Ihmisiä, joille tasa-arvoisen avio­lii­ton kaltaiset oikeudet eivät tuota muuta kuin uuden ulos­sul­ke­mi­sen; niitä joiden suhteet, halut ja poli­tiik­ka ovat omituisia. Esimerkiksi suku­puo­li­neut­raa­li avio­liit­to uutena normina kiristää monet yhä kauemmas mah­dol­li­sek­si ymmär­re­tys­tä elämästä. Se hie­rar­ki­soi tietyn hur­mioi­tu­neen tai­ka­pii­rin, eli oikeuksia lupaavan vähem­mis­töi­den­ti­tee­tin, ainoaksi oikeaksi tavaksi olla lesbo tai homo. 

Gay Pride Pariisi. Kuva: Rog01 (Flickr.com), CC BY 2.0

Gay Pride Pariisi. Kuva: Rog01 (Flickr​.com), CC BY 2.0

Yksi syy queerien ila­koi­vaan reaktioon on kuitenkin se, että he elävät Orlandoa joka päivä. Pelko ja uhattuna oleminen eivät ole poikkeus kenenkään lesbon, homon tai trans*-ihmisen elämässä. Esimerkiksi Lontoon Priden kesä­kuus­sa 2016 teettämä kyse­ly­tut­ki­mus paljasti, että queereja kohtaan tehdyt rikokset ovat kasvaneet selvästi. Järkyttävä määrä vas­taa­jis­ta, 74 %, ilmoitti yhä jou­tu­van­sa pii­lot­te­le­maan sek­su­aa­li­suut­taan tai sukupuoli-iden­ti­teet­ti­ään. 59 % koki, että muiden ihmisten käytös ja asenteet tuntuvat uhkaavilta. 

Orlandon mas­sii­vi­suus, maan­tie­teel­li­nen sijainti, tekijän nopea pro­fi­loin­ti ja iskun saama julkisuus eivät ole tavan­omai­sia, mutta yllät­tä­vää tai poik­keuk­sel­lis­ta edes suora väkivalta ei ole. 

Miksen minä ”ole”?

Etäännytys, iro­ni­soin­ti, “camping it up” on psy­ko­so­si­aa­li­nen ja kult­tuu­ris-poliit­ti­nen taktiikka, joka on pitänyt queerit jär­jis­sään jo ennen AIDSin aika­kaut­ta. Surun kar­ne­va­li­soin­ti Orlandon jälkeen on vas­ta­lause julkisen lesbo- ja homosurun kaa­va­mais­ta­mi­sel­le imi­toi­maan vähem­mis­tö­re­to­rii­kas­sa hete­ro­sek­su­aa­li­sen surun tär­kei­le­vää vaka­vuut­ta. On olemassa tietyt kas­vo­nil­meet, tietty hartaus ja tietty rajattu aika jolloin saa surra. Jäykkäilmeisiä, teat­raa­li­sia julkisia muis­to­ti­lai­suuk­sia jär­jes­tet­tiin LHBT-merkeissä Suomenkin suu­rim­mis­sa kaupungeissa. 

Pariisin iskujen jälkeen vuonna 2015 monet hyvää tar­koit­ta­vis­ta hete­rois­ta mer­kit­si­vät Facebookissa itsensä ”minä olen” -merkeillä ja Ranskan lipun väreissä. Tasa-arvoisen avio­liit­to­kam­pan­jan aikaan heteroksi itsensä loke­roi­vat, tasa-arvoa puo­lus­ta­vat ihmiset ottivat myös sateen­kaa­ri­li­pun laajoin joukoin Facebook-kuvaansa.

Samat ihmiset jättivät kuitenkin laajalti vär­jää­mät­tä pro­fii­li­ku­van­sa sateen­kaa­ren väreillä Orlandon jälkeen. Miksi he eivät ole Orlando? “Minä olen queer, minä olen lati­no­ho­mo ja afroa­me­rik­ka­lai­nen lesbo?”

Miksi kan­sal­lis­val­tion lippu käy sanan­va­pau­den puo­lus­ta­mi­seen, mutta poliit­ti­ses­ti alistetun, val­tioi­den rajat ja kan­sal­li­si­den­ti­tee­tit ylittävän sosi­aa­li­sen ryhmän tun­nus­lip­pu ei? Eikö sek­su­aa­li­po­li­tiik­ka olekaan tärkeää, jos se liittyy seksin, huumeiden ja alkoholin huu­rui­seen klu­bis­miin iloisen ilta­päi­vä­kul­ku­een, las­ten­rat­tai­den ja hää­se­re­mo­mioi­den sijasta?

Saiko ISIS-ter­ro­ris­min rummutus Pride-myön­tei­set heterot sokeu­tu­maan Orlandon murhien kohdalla? Vai onko kyseessä hyvältä kuu­los­ta­va, mutta kiristävä hete­ro­lo­giik­ka: sanomalla ”on sama, koh­dis­tuu­ko ter­ro­ris­mi hete­roi­hin vai quee­rei­hin”, se kieltää queerin ole­mas­sao­lon sel­lai­sis­sa muodoissa, joita ei itse ymmärrä?

Tämä on jat­kues­saan har­mil­li­nen taktiikka. Nimenomaan nyt voi­tai­siin avata ymmär­rys­tä queerin maailman omi­tui­sis­ta lai­na­lai­suuk­sis­ta ja taistella sen puolesta, että jokai­sel­la elämällä on — “oikeus ja tasa-arvo”-retoriikkaa lai­na­tak­se­ni — yhtä­lai­nen oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi. 

Sopi se meille tai ei. 

Kirjoitan quee­reis­ta, hengissä- ja näh­dyk­si­tu­le­mi­sen ehdoista ja his­to­riois­ta lisää seu­raa­vas­sa AntroBlogin artik­ke­lis­sa­ni, joka jul­kais­taan myöhemmin tällä viikolla. Stay tuned!
Tämä artikkeli syntyi Orlandon queer-klubin mas­sa­mur­han jär­kyt­tä­mä­nä ja sen jälkeen lukemani yhdys­val­ta­lai­sen homo­teo­ree­tik­ko David Halperinin teoksen How to be Gay? (2012) ins­pi­roi­ma­na. Lue jäl­kim­mäi­nen osa täältä.

Artikkelikuva: Oscar Carvajal (Flickr​.com), Gay Pride Sevilla. CC BY 2.0

Kirjoittaja

Antu Sorainen on seurannut lesbomarssien ja sittemmin Priden kehitystä Euroopan eri kaupungeissa 1980-luvulta lähtien silmä tarkkana. Hän on koulutukseltaan sukupuolentutkimuksen dosentti, monitieteinen queer-tutkija ja kulttuuriantropologi. Antu työskentelee akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa queer-perintöjen parissa (http://antusorainen.com). Hän johtaa CoreKin-akatemiahanketta, jossa kuvataan uudelleen sukulaisuuden syrjiä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Orlando ei ole sattuma — AntroBlogi 29.6.2016 klo 06:42

    […] Tämä on kak­sio­sai­nen artikkeli, jonka ensim­mäi­nen osa löytyy täältä. […]

    Vastaa

Lue myös nämä:

Koro on erityisesti Kiinassa tunnettu psyykkinen häiriötila. Siitä kärsivällä henkilöllä on kammottava, irrationaalinen pelko: hän kokee sukupuolielintensä kutistuvan, imeytyvän kehoon ja katoavan kokonaan.

Aamulehden ilmoitus luopua sukupuolittuneiden ammattinimikkeiden käytöstä on herättänyt kiivasta keskustelua, josta on kirjoitettu suurimmissa medioissa monista näkökulmista. Helsingin Sanomien tekemän kyselyn mukaan lievä enemmistö noin 5000 vastaajasta kannatti sukupuolittuneiden termien hylkäämistä ja “uusien keksimistä”. Todellisuudessa kielessämme on jo olemassa vakiintunut, sukupuolineutraalimpi termi monille mies-päätteisille tai naisiin viittaaville nimikkeille. Uusien termien keksiminen ei monesti ole lainkaan tarpeen: lehtimies on toimittaja, lentoemäntä stuertti ja lakimies juristi. Kyse on sanavalinnoista, ei väkinäisestä kielen uudistamisesta.

Tyttöjen sukuelimien silpominen on syvään juurtunut kulttuurinen käytäntö, joka kytkeytyy naiseuteen ja ihmisyyteen ja yhteiskunnan sukupuoli- ja valtajärjestelmään. Perinne ei ole sidottu mihinkään tiettyyn uskontoon: sitä esiintyy esimerkiksi sekä islamin- että kristinuskoisten parissa. Se on riitti, jonka avulla luodaan yksilöitä, yhteisöjä ja yhteisön identiteettiä. Riitin välityksellä ryhmä toistuvasti uudistaa käsityksen itsestään ja yhteenkuuluvuudestaan. Perinnettä vastustetaan sen ympäri maailmaa sen raakuuden vuoksi.