Perheen vai yhteisön ongelma?

Miten lapsuutta suo­jel­laan? Tiistaina 18.4. Arman Pohjantähden alla -jaksossa tutus­tut­tiin las­ten­suo­je­lun moni­mut­kai­seen todel­li­suu­teen. Lastensuojelun kenttä on pirs­ta­lei­nen, ja yhden lapsen tai nuoren elämästä päät­tä­mi­ses­sä voi olla mukana suuri määrä toimijoita.

Lapsen kas­vat­ta­mi­seen tarvitaan koko kylä, sanotaan. Meidän yhteis­kun­nas­sam­me tätä kylää edustaa joukko erilaisia sosi­aa­li­pal­ve­lui­ta, jär­jes­tö­jä ja virastoja. Yhteisöllisemmistä kult­tuu­reis­ta tutut laa­jen­ne­tut per­heyh­tei­söt ja tiiviit sosi­aa­li­set tur­va­ver­kos­tot loistavat pois­sao­lol­laan, mutta niiden tilalla on hyvin­voin­ti­val­tion kasvoton suoja. 

Voiko sosi­aa­li­pal­ve­lui­den verkosto todella korvata inhi­mil­li­siä vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tei­ta? Ongelmaperheissä sekä lasten että aikuisten hyvin­voin­ti on koe­tuk­sel­la monella tavalla, ja ulko­puo­li­sen ei useinkaan ole helppoa puuttua asiaan. Monissa yhteis­kun­nis­sa sosi­aa­li­sen tur­va­ver­kon roolia näyttelee suku­lai­suus. Meillä suku­lai­suus koetaan hyvin yksi­tyi­se­nä, jopa valin­nan­va­rai­se­na asiana, eikä suvusta vält­tä­mät­tä ole hätä­ti­lan­teis­sa mitään apua. Sukulaisilta ei ehkä edes voi pyytää apua. Siihen, ettei jaksakaan, liittyy suo­ma­lai­ses­sa yhteis­kun­nas­sa edelleen valtava stigma.

Suomalainen per­he­kä­si­tys keskittyy edelleen voi­mak­kaas­ti hete­ro­nor­ma­tii­vi­seen, bio­lo­gi­seen van­hem­muu­teen perus­tu­vaan ydin­per­he­mal­liin. Yleensä vain vanhemmat osal­lis­tu­vat omien lastensa hoi­ta­mi­seen. Tämä on pai­kal­li­nen kult­tuu­ri­nen käsitys, ja sel­lai­se­naan ei kiveen kir­joi­tet­tu. Maailmalta löytyy todella paljon erilaisia perheen ja yhteisön malleja, joista voisi hakea esi­merk­kiä. Kasvattajia voi olla yksi, kaksi tai useampia, eikä heidän tarvitse olla bio­lo­gis­ta sukua lapsille tai toisilleen. 

Kulttuurissamme — kuten missä tahansa kult­tuu­ris­sa — vallitsee yhtei­sym­mär­rys siitä, että lapset pitää kasvattaa ja heitä tulee kohdella tietyllä tavalla. Jos näin ei tapahdu, lapsen sosia­li­saa­tio kärsii. Epäonnistunut sosia­li­saa­tio koetaan poten­ti­aa­li­se­na yhteis­kun­nal­li­se­na ris­ki­te­ki­jä­nä, johon pitää puuttua. Lasten pelas­ta­mi­ses­sa yhteis­kun­nan motiivina on yhtä lailla suojella yhteis­kun­ta­jär­jes­tys­tä väärin kas­va­te­tuil­ta ja väärin käyt­täy­ty­vil­tä ihmisiltä. 

Lasten suo­je­le­mi­seen liittyy myös se seikka, että lapsia ei meillä nähdä yhtei­sö­jen aktii­vi­si­na, hyö­dyl­li­si­nä jäseninä. Lapset ovat van­hem­mil­leen ja yhteis­kun­nal­le kuluerä, johon ei vält­tä­mät­tä ole varaa. Lasten arvo liit­tyy­kin län­si­mais­sa bio­lo­gi­sen per­he­mal­lin ja siihen lii­tet­tä­vien “luon­nol­lis­ten tunteiden” ensi­si­jai­suu­teen, sekä ideaaliin lapsuuden puh­tau­des­ta ja viat­to­muu­des­ta emo­tio­naa­li­se­na itsei­sar­vo­na. Ongelmaperheiden lapsilla tar­koi­te­taan yleensä lapsia, joilla jom­pi­kum­pi tai molemmat näistä malleista epä­on­nis­tu­vat: esi­mer­kik­si talou­del­li­nen taakka on van­hem­mil­le liian suuri kantaa ja lapsuuden ideaali ei pääse toteutumaan. 

Erilaiset kol­lek­tii­vi­sen huo­len­pi­don muodot voisivat toimia suju­vam­min, jos har­kit­si­sim­me uudelleen kan­nat­taa­ko veri­si­tei­tä prio­ri­soi­da ystä­vyys­suh­tei­den ylitse, ja arvioi­sim­me perhe-elämään liittyvää yksin pär­jää­mi­sen, yksin suo­rit­ta­mi­sen ja yksin kännien vetämisen kult­tuu­riam­me kriittisesti.

Voisimmeko rakentaa yhteis­kun­tam­me tukemaan perhe-elämän ja suku­lai­suu­den erilaisia muotoja nykyistä paremmin? Tämä voisi auttaa ennal­taeh­käi­se­mään monia niistä solmuista, joita las­ten­suo­je­lun ammat­ti­lai­set parhaansa mukaan yrittävät avata.


AntroBlogi seuraa Arman Pohjantähden alla -doku­ment­ti­sar­jaa ja kir­joit­taa vii­kot­tain ant­ro­po­lo­gi­sia kom­men­taa­re­ja jaksoissa käsi­tel­tyi­hin aiheisiin.

Kirjoittaja

AntroBlogin toimitus kirjoittaa lyhyempiä kommentteja toisinaan yhteisöllisen nimimerkin takaa. Kirjoittajat ovat antropologeja ja oman alansa ammattilaisia.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Jos biologiset vanhemmat eivät jostain syystä kykene huolehtimaan lapsestaan tai  menehtyvät, lapsen saattaa kasvattaa adoptiovanhempi. Adoptiota tapahtuu myös muista syistä. Polynesialaisissa yhteiskunnissa, kuten Havaijilla, tunnetaan lahjaan pohjaava adoptio.

Suomalainen yhteiskunta rakentuu voimakkaasti ydinperheen ympärille. Tähän ydinperheeseen lasketaan perinteisesti kuuluvaksi lapset ja vanhemmat - siis äiti ja isä. Avioerojen, yksinhuoltajuuden ja uusperheiden yleistyminen sekä erityisesti samansukupuolisten liittojen laillinen hyväksyminen on muuttanut ydinperheen raameja. Nykypäivänä meidän onkin helpompaa omaksua antropologille tuttu näkökulma: äitiys ja isyys ovat sosiaalisesti rakentuneita kategorioita. Kuka siis on isä, ja mikä on hänen merkityksensä?

Nopeasti ajatellen voisi luulla, että “äiti” on itsestäänselvä ja biologiaan pohjaava rooli: äiti on se, joka synnyttää lapsen. Mutta hetkinen - adoptioäiti on niin ikään äiti. Niin on myös naisparista se, joka ei kanna ja synnytä yhteistä lasta. Erilaisia äidin määritelmiä löytyykin maailmalta suuri kirjo.