Etnografista itsereflektiota vaalityöstä

Teksti: Dan Koivulaakso, YTM. Podcast-lukija: Sanna Rauhala.

Etnografiaa tehdessä tutkitaan ihmisten arjen mer­ki­tyk­sel­li­siä ilmiöitä tut­kit­ta­vien omassa kult­tuu­ri­ses­sa ympä­ris­tös­sä. Monet arki­päi­vän ympä­ris­töt ovat niissä eläville ihmisille itses­tään­sel­vyyk­siä. Ulkopuoliselle osal­lis­tu­val­le havain­noi­jal­le ne voivat tarjota uusia näkö­kul­mia inhi­mil­li­seen vuo­ro­vai­ku­tuk­seen ja kulttuuriin.

Lupasin ennen vaaleja kir­joit­taa artik­ke­lin vaa­li­työs­tä kan­sa­lais­ten parissa erään­lai­se­na meto­do­lo­gi­ses­ti kehnona poli­tii­kan etno­gra­fia­na. Ajattelin vaa­li­työs­sä olevan niin monia ris­teys­koh­tia etno­gra­fi­sen mene­tel­män kanssa, että yrit­täi­sin kuvailla koke­muk­sia­ni ihmisten tapaa­mi­ses­ta sen parissa. Keskeisin ero on tietysti siinä, että poli­tii­kas­sa pyrin muut­ta­maan ympä­ris­töä­ni ja vai­kut­ta­maan ihmisiin, joita havain­noin. Luvatessani kir­joit­taa ajattelin tekeväni luo­kit­te­lu­ja eri­lais­ten ihmis­tyyp­pien välillä, jotka jäävät jut­te­le­maan heille esitteitä jaet­taes­sa. Tämä olisi kuitenkin joukon moni­muo­toi­suu­den ja muis­tiin­pa­no­jen puut­tu­mi­sen takia ollut liian hankalaa.

Kohtaamispaikkoinani ovat toimineet met­roa­se­mien edustat Kontulassa, Itäkeskuksessa, Ruoholahdessa, Kampissa ja Sörnäisissä. Olen rajannut vaa­li­ti­lai­suu­det kokonaan pois. Niihin tiensä löytävät ihmiset ovat ehkä läh­tö­koh­tai­ses­ti paikalla nime­no­maan poliit­ti­sen kes­kus­te­lun vuoksi, ja ympä­ris­tön ei siten voi ajatella olevan “arkinen”.

ruoholahtim

Arkinen koh­taa­mis­paik­ka. Kuva: Aapo Haapanen (CC BY 2.0)

Ajattelin samalla vaalityön etno­gra­fian olevan käy­tän­nös­sä mah­do­ton­ta, mikäli suhtautuu omaan ehdok­kuu­teen­sa äärim­mäi­sen vakavasti. Ehdokkaana olemisen etno­gra­fi­aa olisi ehkä mah­dol­lis­ta toteuttaa nime­no­maan kun­ta­vaa­leis­sa, mikäli asettaisi tut­ki­muk­sen tekemisen ensi­si­jai­sek­si suhteessa oman ehdok­kuu­ten­sa edis­tä­mi­seen. Ehdokkuus tempaa mukaansa, ja siihen haluaa helposti käyttää kaiken lii­ke­ne­vän aikansa. Samaa tekee etno­gra­fi­nen havain­noin­ti ja sen muis­tiin­pa­no­jen tekeminen. Näin ollen niitä ei näh­däk­se­ni voi mie­lek­kääs­ti yhdistää.

Jos taas tekisi vastaavan tut­ki­muk­sen ilman omaa ehdok­kuut­ta, saattaisi huo­mioi­mat­ta jäädä iso osa tun­nes­kaa­lois­ta, joita itsensä likoon lait­ta­mi­nen ehdok­kuu­den yhtey­des­sä tuottaa. Näillä reu­na­huo­mau­tuk­sil­la pyrin tar­joa­maan lyhyen luo­tauk­sen ihmis­koh­taa­mi­siin osana vaalityötä.

Minä ja kenttä

Itsensä ase­moi­mi­nen on kaikessa etno­gra­fian jäl­jit­te­lys­sä äärim­mäi­sen tärkeää. Aloitan yleisellä kuvauk­sel­la. Tavoitteellisesti valintaan täh­tää­vä­nä ehdok­kaa­na oleminen on Helsingin kokoi­ses­sa kau­pun­gis­sa hyvin työlästä ja aikaa­vie­vää. Se on monelle kallista ja hen­ki­ses­ti kuor­mit­ta­vaa. Tämän takia on selvää, että se tuottaa äärim­mäi­sen suuria pet­ty­myk­siä ja karvaita tappioita. Toisille tietysti myös onnen kyy­ne­lei­tä. Jos en olisi itse tullut valituksi, en usko, että istuisin kolme päivää vaalien jälkeen kir­joit­ta­mas­sa tätä. Olisin neu­vo­tel­lut aiheen vaih­ta­mi­ses­ta tai tekstin lykkäämisestä.

Ammatillisen roolin ottaminen lienee ole­tusar­vo kaikessa tie­to­työs­sä ja affek­tii­vi­ses­sa- tai tun­ne­työs­sä, jossa myydään työ­mark­ki­noil­le suo­rit­tee­na pala itseä ja laitetaan peliin niin omaa älyä kuin tunteetkin.

Nyky-yhteis­kun­nas­sa hege­mo­ni­ses­ta affek­tii­vi­ses­ta työstä ei pääse kokonaan eroon, kun ”leimaa kel­lo­kort­tin­sa”. Koska työkaluna käytetään omaa persoonaa, työ seuraa mukana kotiin, vaikka kuinka omaksuisi ammat­ti­mi­nän. Rooliajattelu kuitenkin suojaa räi­keim­mil­tä yli­lyön­neil­tä ja mah­dol­lis­taa itsen irrot­ta­mi­sen jul­ki­ses­ta työstä.

Oman koke­muk­se­ni mukaan tämä on vielä tär­keäm­pää puo­lue­po­li­tii­kas­sa. Sitä ei tehdä ainoas­taan omalla per­soo­nal­la, vaan ehdokas itse on myytävä tuote. Jos ei ylläpidä suo­ja­muu­re­ja, ei ole mitään keinoja suojautua kiel­tei­sel­tä jul­ki­suu­del­ta, arvos­te­lul­ta ja muulta puo­lue­toi­min­nas­sa arkiselta palaut­teel­ta. Omaa tekemistä koskevan näke­myk­sen selkeys suojelee johonkin pis­tee­seen asti, mutta stressin ja jän­ni­tyk­sen keskellä se ei vält­tä­mät­tä riitä.

Itse olen siitä kii­tol­li­ses­sa asemassa, että työni on ollut yhteis­kun­nal­lis­ta jo vuosia. Tämän johdosta minulla on kokemusta ammat­ti­mi­nän raken­ta­mi­ses­ta. Ilman sitä en pystyisi suo­jau­tu­maan työn kiel­tei­sil­tä vai­ku­tuk­sil­ta tai käsit­te­le­mään net­ti­vi­haa, uhkaavia viestejä ja vastaavaa.

Vaikka käsite affek­tii­vi­ses­ta työstä on uudempi, ”itsen repre­sen­taa­tio” on yhteis­kun­ta­tie­teis­sä huo­mat­ta­vas­ti vanhempaa perua. Erwin Goffman analysoi klas­sik­ko­teok­ses­saan The Presentation of Self in Everyday Life (1959) vuo­ro­vai­ku­tus­ta teat­te­ri­la­va-ver­taus­ku­van kautta.

Kommunikoidessaan ihminen astuu näyt­tä­möl­le ja ottaa käyttöön erään­lai­sen teat­te­rie­siin­ty­jän roolin. Tästä meta­fo­ras­ta on ollut minulle val­ta­vas­ti apua har­joi­tel­les­sa­ni jul­ki­suus­työ­tä, enkä ole ainoa. Tutustuessani poli­tii­kas­sa toimiviin ihmisiin olen todennut, että heistä saa lähie­täi­syy­del­tä lähes aina erilaisen kuvan kuin mitä heidän jul­ki­suus­ku­van­sa on.

Julkisuuskuvan voikin Goffmanin sanoin todeta olevan esitys samalla tavalla kuin näyt­te­li­jän rooli teat­te­ris­sa. Tällä en tie­ten­kään tarkoita, ettei­vät­kö polii­ti­kot tar­koit­tai­si mitä sanovat. Tarkoitan, että se selittää heidän tapaansa esittää asiansa.

Tänä päivänä poli­tiik­ka on yhä enemmän mark­ki­noin­tia, jossa mie­li­ku­vil­la on valtava merkitys. Ristiriidan tähän repre­sen­taa­tioon aiheuttaa se, että aitous myy. Politiikassa on paljon mie­li­ku­vaan perus­tu­vuut­ta. Samaan aikaan hen­ki­lö­koh­tai­sen minän suojelu edel­lyt­tää jon­kin­lais­ta roolin ottamista.

Vaalityöstä ja politiikan merkityksellisyydestä

Kaikki mitä kirjoitin yllä “kentästä” pätee laajemmin vaa­li­työ­hön. Ihmiskohtaamiseen esit­tei­den­jaon yhtey­des­sä se pätee huonosti siitä yksin­ker­tai­ses­ta syystä, että silloin syntyvä vuo­ro­vai­ku­tus on pääosin äärim­mäi­sen lyhyttä tai ole­ma­ton­ta. Muutaman sanan vaih­ta­mis­ta tai jopa pelkkää elekieltä, jos kes­kus­te­lu­na­vauk­seen ei vastata.

people-768566_960_720

Hyvin usein vaikutti kuitenkin siltä, että aikaisin aamulla kylmässä viimassa esitteitä jakava hahmo herätti sym­pa­tioi­ta. Ohikävelijätkin halusivat tavalla tai toisella reagoida koh­te­li­aas­ti ja ikään kuin perus­tel­la, miksi eivät reagoi. Tällaisia esi­merk­ke­jä olivat esi­mer­kik­si “ei kiitos, mutta onnea matkaan!” tai “tärkeää työtä teette, selvitän sitten netistä”. Mieleenpainuvasti val­tae­nem­mis­tö myös niistä, jotka eivät tart­tu­neet tekemääni vaa­li­työ­hön, suh­tau­tui­vat siihen jollain tavalla myön­tei­ses­ti. Sen kaltaista luot­ta­muk­sen ja yhteisen kun­nioi­tuk­sen yhteis­kun­taa toivon jat­kos­sa­kin Suomessa rakennettavan.

Puoluepolitiikka ei monen mielestä ole erityisen mer­ki­tyk­sel­lis­tä. Tämän voi päätellä siitä, että vain 58,8 % käytti kun­ta­vaa­leis­sa äänioi­keut­taan. Samaan aikaan polii­tik­ko­vi­ha on varsin yleisesti levin­nyt­tä. Silti äänes­tä­mis­tä pidetään jon­kin­lai­se­na hyveenä: tut­ki­muk­sis­sa huo­mat­ta­vas­ti suurempi osa kertoo äänes­tä­vän­sä kuin mitä tosia­sias­sa tapahtuu.

Jaoin hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti yli tuhat esitettä kädestä käteen. Yritin siis puhutella paljon suurempaa joukkoa lähinnä aamu- ja ilta­päi­vä­ruuh­kas­sa. Koko aikana kuulin ainoas­taan viiden ihmisen vastaavan, ettei äänestä. Oletusarvoisesti samasta syystä esit­tei­den jakaminen on helppoa, ja varsin suuri osa ottaa esitteen. Moni vailla mitään aietta lukea sitä. Tämän voi arvioida siitä, kuinka suuren osan esit­teis­tä voi hakea takaisin leh­ti­te­li­neis­tä, joihin niitä jätetään.

vote

Tähän voisin rinnastaa myös havainnon siitä, miten paljon helpompaa on jakaa esitteitä, jos ohi kulkevan ihmis­jou­kon (esi­mer­kik­si bussista tuleva letka) ensim­mäi­nen henkilö ottaa sellaisen vastaan. Havaintojeni ja aiempien vaalien koke­mus­ten perus­teel­la kaikki seu­raa­vat­kin ohi­kul­ki­jat ottavat esitteen. Selitys lienee psy­ko­lo­gi­nen: ei kiel­täy­dy­tä yhtä helposti, kun muutkin myöntyvät.

Ihmiskohtaamiset ruuhka-aikaan ovat usein hyvin nopeita. Pääosa kiel­täy­tyy esit­tees­tä koh­te­li­aas­ti. Erittäin har­vi­nais­ta on kuulla kuit­tai­lua. Arviolta kym­men­kun­ta ihmistä ryhtyi sol­vaa­maan saatuaan vaa­lie­sit­tee­ni tai kuultuaan, että jaan niitä. Usein kritiikki oli melko väsynyttä “kom­mu­nis­mi sitä, kom­mu­nis­mi tätä”, ilman min­kään­lais­ta sisältöä. Yleensä kes­kus­te­lu päättyi, kun vastasin kan­nat­ta­va­ni vahvaa sosi­aa­lis­ta oikeudenmukaisuutta.

Muiden esi­te­ja­ka­jien havain­noin­ti oli usein kiin­nos­ta­vaa. Selvästi huo­noim­pia hommassa ovat ne, jotka eivät puhuttele ihmisiä työtä teh­des­sään, ja ne, jotka rajaavat koh­de­ryh­män­sä liian kapeasti.

Jos poliitikko kuuntelee

Kun esitteitä jakaa ruuhkassa, hyvin pieni vähem­mis­tö ihmisistä jää kes­kus­te­le­maan. Tämän vuoksi työssä pystyy tavoit­ta­maan huo­mat­ta­van määrän ihmisiä lyhyessä ajassa. Toinen asia on tietysti, onko se poliit­ti­ses­ti tehokasta, mutta se ei liity tähän.

Oikeastaan ainoa ihmis­ryh­mä, jonka kanssa tuli kes­kus­tel­tua joka kerta esitteitä jakaessa, oli erilaiset päih­de­riip­pu­vai­set. Heitä pyörii lii­ken­teen sol­mu­koh­dis­sa varsin paljon.

Ehdin kes­kus­tel­la arviolta 40 päih­de­riip­pu­vai­sen kanssa vaalityön lomassa. Etnografisesti näiden ihmisten tarkkailu kertoi minulle hyvin paljon näiden arviolta sadan hengen vuo­ro­kausi­ryt­mis­tä, kes­ki­näi­sis­tä suhteista ja osan kohdalla myös elä­män­hal­lin­taon­gel­mis­ta. Näistä he halusivat usein kes­kus­tel­la, “jos polii­tik­ko kuunteli”.

Osaan samoista ihmisistä olen tietysti törmännyt aiem­min­kin samoilla nurkilla kam­pan­joi­des­sa­ni ja tilai­suuk­sia jär­jes­täes­sä­ni. Vaalityöntekijä seisoo pitkään pai­kal­laan. Välillä ei tapahdu erityisen paljoa, ja jää tilaa tark­kail­la ympäristöä.

Jos lähtisin tekemään tarkempaa etno­gra­fi­aa, olisi tämä minulle huo­mat­ta­van kiin­nos­ta­va aihe. Millainen on kokemus kau­pun­ki­ti­las­ta ja -paikasta päih­de­riip­pu­vais­ten elämässä? Heitä ajetaan jat­ku­vas­ti pois kaik­kial­ta, eivätkä he ole ter­ve­tul­lei­ta oikein missään jul­ki­ses­sa tilassa — ainoas­taan omissa erikoispalveluissaan.

Ilman mitään todis­tusai­neis­toa uskallan väittää, että tämä koh­da­tuk­si tulemisen tärkeys on se, mikä sai niin monen heistä kes­kus­te­le­maan kanssani kun­ta­po­li­tii­kas­ta. Se, ja tietysti päih­de­työn resurs­sien puute.

Lopuksi voin sanoa, että katutyö tuotti huo­mat­ta­van paljon uutta oppia eri­näis­ten pal­ve­lui­den saa­vu­tet­ta­vuu­des­ta yhden ihmis­ryh­män näkö­kul­mas­ta. Valtuutettuna koenkin tärkeäksi jalkautua jatkossa paik­koi­hin, joihin oma elä­män­ti­lan­ne ei nor­maa­lis­ti vie. Vähintään sen verran sain tästä ympä­ris­tö­ni havain­noin­nis­ta irti.


Artikkelikuva: Eduardo Davad (public domain)

Kirjoittaja

Dan Koivulaakso, 36, on opiskellut antropologiaa Places, Spaces and Transnational Relations -maisteriohjelmassa Tampereella. Hän on Helsingin kaupunginvaltuutettu ja vasemmistoliiton poliittinen sihteeri. Vapaa-ajalla häntä kiinnostaa kansalaisaktivismi ja kauppatieteiden opiskelu.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Saksan sunnuntaisten parlamenttivaalien tuloksista on raportoitu mediassa ahkerasti. Vaalien häviäjäksi osoittautuivat suuret hallituspuolueet sosiaalidemokraattinen SPD ja kristillisdemokraattinen CDU/CSU. Vasemmiston (Die Linke) ja vihreiden (Bündnis 90/Die Grünen) kannatus pysyi ennallaan yhdeksän prosentin kieppeillä. Vaalien voittajiksi nousivat liberalistinen FDP ja äärioikeistolainen AfD. Saksan väestöstä iso osa on kuitenkin äänioikeuden ulkopuolella. Miltä parlamenttivaalien tulos näyttäisi, jos koko Saksan täysi-ikäisellä väestöllä olisi äänioikeus?

Erilaisilla perustulomalleilla on kasvavaa kannatusta sekä oikeiston että vasemmiston piirissä. Tällä hetkellä Suomessa on meneillään perustulokokeilu, joka on saanut jatkuvaa mediahuomiota niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Mielikuvien tasolla perustulo nähdään usein vasemmistolaisena projektina – onhan tarkoituksena jakaa vastikkeetonta rahaa. Nykymuodossaan ja erityisesti talousliberaalin oikeiston ajamana perustulo pohjaa pikemminkin ideologiselle käsitykselle omaa etuaan maksimoivasta rationaalisesta yksilöstä.

Miten pelastetaan katoava kieli tai elvytetään marginaaliin ajettu kulttuuri? Kielen ja kulttuurin välinen suhde on kiistaton, mutta samaan aikaan kieliä kuolee sukupuuttoon jatkuvasti. Tämä johtuu yleensä siitä, että kieli ei siirry luontevasti vanhemmilta sukupolvilta nuoremmille poliittisista tai sosiaalisista syistä. Myös Suomessa saamelaisten kielen ja kulttuurin siirto sukupolvien välillä on ollut vaarassa. Ongelmaan on löydetty yhtenä ratkaisuna kielipesät varhaiskasvatuksen muotona.

Kenttätöihin lähtemistä voidaan ajatella omanlaisenaan tulikasteena ja initiaatioriittinä, jonka suoritettuaan antropologikokelas viimein saavuttaa täysivaltaisen aseman tieteellisen yhteisön jäsenenä. Aiemmin opittu teoria ja eettiset periaatteet ohjaavat kokelasta, mutta soveltaminen jää tulevan antropologin harteille. Kentältä palannut tutkija on täten vihitty etnografian saloihin ja laadullisen tutkimuksen keskeisiin menetelmiin. Nyt alkava Kirjeitä kentältä -kolumnisarja vie lukijan kentälle viiden kolumnistin mukana.