Ihmissyönnin antropologiaa

Teksti: Juuso Koponen, VTM, jatko-opis­ke­li­ja. Podcast-lukija: Bea Bergholm.

2000-luvun alku­vuo­si­na Saksaa kuohutti kan­ni­ba­lis­mi­ta­paus, jossa eräs mies oli etsinyt Internetin kautta vapaa­eh­tois­ta, joka haluaisi tulla sur­ma­tuk­si ja syödyksi. Lopulta halukas uhri löytyi. Viranomaiset pääsivät kuitenkin pian tapauksen jäljille. Vaikka uhri oli vapaa­eh­toi­nen, tuo­mit­tiin tekijä lopulta nime­no­maan murhasta elin­kau­ti­seen van­keus­ran­gais­tuk­seen. Tapaus sai luon­nol­li­ses­ti varsin paljon media­huo­mio­ta, ja onkin epäilty että juuri yleisön moraa­li­nen tuohtumus tapausta kohtaan sai oikeus­lai­tok­sen lopulta koven­ta­maan tuomiota.

Leonhard Kernin Ihmissyöjä-veistos vuodelta 1650. Kuva: Wikimedia Commons.

Tällaisten tapausten saama media­huo­mio osoittaa, että ihmis­syön­ti on voi­mak­kai­ta tunteita herättävä aihe. Historiasta tiedetään, että ihmis­syön­tiä on län­si­mai­sen kult­tuu­rin piirissä tapah­tu­nut satun­nai­ses­ti esi­mer­kik­si sota-aikoina eri­tyi­ses­ti pitkien pii­ri­tys­ten yhtey­des­sä, pur­je­lai­vo­jen aika­kau­del­la haak­si­rik­ko­jen yhtey­des­sä sekä vakavien nälän­hä­tien aikana. Läpi historian on myös doku­men­toi­tu tapauksia, joissa mie­lel­tään häi­riin­ty­nyt yksilö on surmannut toisen ihmisen pääs­täk­seen syömään tämän.

Olennaista näissä tapauk­sis­sa on, että kyse on poik­kea­mas­ta kult­tuu­rin val­lit­se­vis­ta normeista. Vaikka esi­mer­kik­si Leningradin pii­ri­tyk­sen aikana osa kaupungin asuk­kais­ta turvautui ankaran elin­tar­vi­ke­pu­lan vuoksi ihmis­li­han syöntiin, ei ihmis­syön­ti ollut hyväk­syt­ty osa venä­läis­tä kult­tuu­ria. Asia oli päin­vas­toin: polii­si­vi­ran­omai­set van­git­si­vat ja teloit­ti­vat ihmis­syön­nis­tä kiinni jääneitä leningradilaisia.

Useimmat vas­taa­van­lai­set ihmis­syön­ti­ku­vauk­set ovat koros­ta­neet olo­suh­tei­den poik­keuk­sel­li­suut­ta ja epäin­hi­mil­li­syyt­tä sekä ihmisten hätää sodan keskellä. Sodan ja nälän­hä­dän aikana tapah­tu­vas­ta ihmis­syön­nis­tä löytyy kuvauksia jo Raamatusta. Mutta myös näissä esi­mer­keis­sä koros­te­taan ihmis­syön­nin olevan yhteisön perim­mäis­ten normien vastaista.

Ihmissyönti osana kulttuuria?

Antropologisessa kir­jal­li­suu­des­sa on sen sijaan hyvin toi­sen­lai­sia kuvauksia ihmis­syön­nis­tä. Näissä kuvauk­sis­sa ihmis­syön­ti esitetään nor­maa­li­na osana tietyn kansan, ihmis­ryh­män tai heimon elä­män­muo­toa. Kyse ei ole poik­kea­mas­ta vaan yhteisön omien normien mukai­ses­ta toi­min­nas­ta. Ihmissyöntiin on myös usein kuulunut tarkkoja ritu­aa­le­ja ja sääntöjä.

Esimerkiksi ant­ro­po­lo­gi Marvin Harris kuvailee kir­jas­saan Kulttuurien synty eloisaan sävyyn Etelä- ja Pohjois-Amerikan inti­aa­nien har­joit­ta­maa ihmis­syön­tiä. Harrisin kuvaa­mis­sa tapauk­sis­sa ihmis­syön­ti oli sosi­aa­li­ses­ti hyväk­syt­ty toimitus, johon koko yhteisö otti osaa. Tarkoituksena oli vahvistaa ryhmän kohee­sio­ta sur­maa­mal­la ja syömällä sodassa vangiksi saatuja vihol­li­sia. Lisäksi ihmis­li­han syönnillä oli luon­nol­li­ses­ti myös tietty ravit­se­muk­sel­li­nen arvo.

Kuvaus asteek­kien uhri­ri­tu­aa­lis­ta. Kuva: Wikimedia Commons.

Erityisesti asteek­kien kohdalla ihmis­syön­nin on arveltu olleen keino turvata riittävä pro­teii­nin­saan­ti yhteis­kun­nan ylä­luo­kal­le. Tätä ajatusta ovat kan­nat­ta­neet sekä Harris että ant­ro­po­lo­gi Michael Harner. Toisaalta ajatusta on myös kri­ti­soi­tu. Esimerkiksi ant­ro­po­lo­gi Barbara Price on väittänyt, että asteek­kien kan­ni­ba­lis­min taustalle oletettu ajatus pro­teii­nin­puut­tees­ta on perus­tee­ton, koska asteekit olisivat saaneet tarpeeksi pro­teii­ne­ja kasvisravinnosta.

Ihmissyönnistä puhuessa voidaan tehdä ero sen välille syödäänkö oman ryhmän jäseniä (endo­kan­ni­ba­lis­mi) vai muiden ryhmien jäseniä (ekso­kan­ni­ba­lis­mi). Endokannibalismi liittyy usein hau­ta­jais­ri­tu­aa­lei­hin, kun taas ekso­kan­ni­ba­lis­mi liittyy tyy­pil­li­ses­ti sodan­käyn­tiin. Endo- ja ekso­kan­ni­ba­lis­mi esiin­ty­vät vain harvoin saman­ai­kai­ses­ti. Eräs viime vuosina tut­ki­muk­sen kohteena ollut ryhmä, jonka väitetään har­joit­ta­neen aiemmin molempia kan­ni­ba­lis­min muotoja, ovat Brasilian wari-intiaanit.

Eksokannibalismiin on usein liittynyt myös kidut­ta­mis­ta. Voitettu vihol­li­nen on haluttu murskata hen­ki­ses­ti ennen kuin tämä on fyy­si­ses­ti tuhottu tap­pa­mal­la ja syömällä. Endokannibalismissa taas on usein kyse vainajan kun­nioit­ta­mi­ses­ta. Toisaalta kyse on voinut olla myös siitä, että vainajaa on pelätty. Vainajan elinvoima on saatettu haluta vapauttaa tai saada se pidettyä suku­lin­jan tai klaanin sisällä. Endokannibalismia har­joit­ta­nei­den kansojen parissa ajatus ruumiin hau­taa­mi­ses­ta on saattanut olla yhtä vas­ten­mie­li­nen kuin meille on ajatus ruumiin syömisestä.

Eräs hyvin tunnettu esimerkki hau­ta­jais­ri­tu­aa­leis­sa har­joi­te­tus­ta kan­ni­ba­lis­mis­ta tulee Papua-Uusi-Guinean alueelta. Sikäläisen fore-heimon parissa oli 1950-luvulle asti tapana syödä vainajan liha ja aivot osana hau­ta­jais­me­no­ja. Tämä tapa johti kuru-taudin nimellä tunnetun prio­ni­sai­rau­den leviä­mi­seen heimon kes­kuu­des­sa. Sairaus levisi hau­ta­jais­me­nois­sa vuo­si­kym­men­ten ajan, kunnes 1960-luvulla jopa satoja fore-kansan jäseniä kuoli vuo­sit­tain tähän Creutzfeldt – Jakobin tautia muis­tut­ta­vaan sai­rau­teen. Taudin pitkän itä­mi­sa­jan vuoksi epidemia jatkui 1990-luvulle asti, vaikka foret luopuivat ihmis­syön­nis­tä jo vuo­si­kym­me­niä aiemmin.

Fore-kansan parissa raivonnut kuru-epidemia on ant­ro­po­lo­gian sovel­ta­mi­sen kannalta kiin­nos­ta­va tapaus. Kuru-taudin tar­tun­ta­me­ka­nis­min ymmär­tä­mi­nen edellytti perus­teel­lis­ta etno­gra­fis­ta tut­ki­muso­tet­ta ja poik­ki­tie­teel­lis­tä lähes­ty­mis­ta­paa, jossa eri tie­tee­na­lo­jen tuloksia yhdis­tel­lään raken­ta­val­la tavalla. Fore-kansaa tut­ki­neis­ta ant­ro­po­lo­geis­ta voidaan mainita Shirley Lindenbaum.

Toisinaan ant­ro­po­lo­gi­ses­sa kir­jal­li­suu­des­sa esitetään Claude Lévi-Straussin aja­tuk­siin pohjaava teoria, jonka mukaan endo­kan­ni­ba­lis­miin liittyisi tyy­pil­li­ses­ti keit­tä­mi­nen ja ekso­kan­ni­ba­lis­miin pais­ta­mi­nen. Tämä liittyy aja­tuk­seen siitä, että keit­tä­mi­nen edustaisi kult­tuu­ria siinä missä pais­ta­mi­nen luontoa. Näin ollen oman yhteisön jäsenet kei­tet­täi­siin ja vieraat pais­tet­tai­siin. Teorian tueksi etsitty empii­ri­nen todis­tusai­neis­to on jäänyt ristiriitaiseksi.

Onko ihmissyönti myytti?

Toisaalta ant­ro­po­lo­gian piirissä on myös kiistetty ihmis­syön­nin ole­mas­sao­lo vakiin­tu­nee­na kult­tuu­ri­se­na käy­tän­tö­nä. Aikanaan jonkin verran aka­tee­mis­ta huomiota herät­tä­nees­sä teok­ses­saan The Man-Eating Myth (1979) ant­ro­po­lo­gi William Arens esittää, että tosia­sial­li­sen ihmis­syön­nin sijasta ylei­sem­piä ovat nime­no­maan kuvi­tel­mat oman kult­tuu­ri­pii­rin ulko­puo­lel­le jäävien ihmisten har­joit­ta­mas­ta ihmis­syön­nis­tä. Itse asiassa Arens kiistää sosi­aa­li­ses­ti hyväk­sy­tyn ihmis­syön­nin ole­mas­sao­lon täysin.

Francisco de Goyan “Saturnus syö poikansa” 1820-luvulta.

Arens esittää, että antiikin ajoista lähtien län­si­mai­sen kult­tuu­rin reu­na­mil­le on kuviteltu ihmis­syö­jiä. Nämä varhaiset kuvaukset eivät perus­tu­neet missään määrin empii­ri­seen tietoon ihmis­syö­jik­si väi­tet­ty­jen ihmisten elin­ta­vois­ta. Pyrkimyksenä oli vain luoda rajaa sivis­ty­neen ja sivis­ty­mät­tö­män maailman välille. Arensin mukaan tällainen perus­tee­ton myytti ihmis­syön­nis­tä on antiikin aikana liitetty esi­mer­kik­si skyyt­tei­hin, kelt­tei­hin ja pikteihin.

Yleisemmällä tasolla tämän tapai­sis­sa ihmis­syö­jä­myy­teis­sä on kyse ihmisille tyy­pil­li­ses­tä halusta tehdä rajaa ”meidän” ja ”heidän” välille. Arens huo­maut­taa, että myös monien ei-län­si­mais­ten kansojen parissa elää sitkeä uskomus siitä, että naa­pu­ri­hei­mon alueella ihmis­syön­tiä todella har­joi­te­taan. Antropologi Margaret Mead sai Uuden-Guinean alueella kent­tä­työ­tä teh­des­sään kuulla arapesh-heimoon kuu­lu­vil­ta infor­man­teil­taan, että siir­ty­mi­nen naa­pu­ri­hei­mon pariin voisi olla vaa­ral­lis­ta, sillä nämä tun­net­tiin ihmis­syö­ji­nä. Saharan ete­lä­puo­li­ses­sa Afrikassa taas monien kansojen parissa on elänyt uskomus, jonka mukaan vaa­le­ai­hoi­set euroop­pa­lai­set olisivat ihmissyöjiä.

Toisaalta tunnetaan myös ihmis­syö­jä­myyt­te­jä, joissa ihmis­syön­ti sijoi­te­taan oman yhteisön piiriin. Esimerkiksi eräiden Kanadan inti­aa­ni­kan­so­jen myyt­ti­pe­rin­tee­seen kuuluu ajatus Wendigo-hengestä. Tämän myytin mukaan ihmisen voi tietyissä tilan­teis­sa vallata Wendigo-henki, joka muuttaa ihmisen ihmis­li­haa himoit­se­vak­si pedoksi. Eräät tutkijat ovat arvelleet, että Wendigo-myytin varjolla on aikanaan saatettu surmata yhteisön sairaita ja heikkoja jäseniä. Kysymys olisi siis ollut hieman saman­lai­ses­ta meka­nis­mis­ta kuin noi­ta­vai­nois­sa – joistakin yhteisön jäsenistä on haluttu eroon ja heidät on tämän vuoksi mus­ta­maa­lat­tu. Wendigo-psykoosi on edelleen tunnettu oireyh­ty­mä eräiden Kanadan inti­aa­nien parissa. Tämä on mie­len­kiin­toi­nen esimerkki siitä, miten tietyt psyyk­ki­set sairaudet voivat saada kult­tuu­ri­si­don­nai­sen ilmiasun.

Pohjois- ja Etelä-Amerikan inti­aa­nien har­joit­ta­mas­ta ihmis­syön­nis­tä on kuvauksia Kristoffer Kolumbuksen tekemien löy­tö­ret­kien ajoista lähtien. Arens kuitenkin kysee­na­lais­taa näiden kuvausten uskot­ta­vuu­den. Hän väittää, että ant­ro­po­lo­git eivät ole sovel­ta­neet riittävää läh­de­kri­tiik­kiä hyö­dyn­täes­sään vuo­si­sa­to­jen takaisia sil­min­nä­ki­jöi­den raportteja.

Esimerkiksi Marvin Harris uskoo ker­to­muk­sia kri­tii­kit­tä eikä ymmärrä, että aitojen sil­min­nä­ki­jä­ku­vaus­ten sijasta kyse on ensi­si­jai­ses­ti tari­nois­ta, joiden yhteys todel­li­suu­teen voi olla hyvin kysee­na­lai­nen. Ihmissyöntikuvausten saman­kal­tai­suu­des­sa ei Arensille ole kyse kult­tuu­ris­ten käy­tän­tö­jen saman­kal­tai­suu­des­ta eri inti­aa­ni­ryh­mien välillä. Samat tarinat vain kiersivät vuo­si­sa­to­ja euroop­pa­lais­ten meri­mies­ten, oppi­nei­den, uudi­sa­suk­kai­den ja lähe­tys­saar­naa­jien keskuudessa.

1500-luvulta peräisin oleva piirros Brasilian kan­ni­baa­leis­ta. Kuva: Wikimedia Commons.

Kuvitelmat ihmis­syö­jis­tä ovat monesti toimineet siir­to­maa­val­lan ja kolo­nia­lis­min oikeut­ta­ji­na. Kun intiaanit kuvattiin ihmis­li­hal­la her­kut­te­le­vi­na raa­ka­lai­si­na, heidän alis­ta­mi­sen­sa muuttui hyväk­syt­tä­väm­mäk­si. Sen sijaan esi­mer­kik­si asteek­kien omassa taiteessa var­si­nai­sen ihmis­syön­nin kuvaukset ovat har­vi­nai­sia. Arensin mukaan nämä kuvaukset liittyvät tilan­tei­siin, joissa asteek­ki­so­tu­rit ovat jääneet toisen inti­aa­ni­kan­san vangeiksi.

Todellisuus myyttien takana

Arens ei kiistä, etteikö esi­mer­kik­si satun­nais­ta ihmis­syön­tiä poik­keus­ti­lan­teis­sa olisi tapah­tu­nut. Sen sijaan hän kiistää sellaiset tulkinnat, joiden mukaan ihmis­syön­ti olisi ollut sosi­aa­li­ses­ti hyväk­syt­ty osa minkään kansan kult­tuu­ria. Tämän näke­myk­sen mukaan ihmis­syö­jä­hei­mo­ja ei ole olemassa.

Voi olla, että Arens on oikeassa väit­täes­sään, että ant­ro­po­lo­git ovat menneinä vuo­si­kym­me­ni­nä ottaneet todesta tarinoita ihmis­syön­nis­tä liian kevyin perustein. Siinä missä monien muiden kult­tuu­ris­ten käy­tän­tö­jen ole­mas­sao­los­ta on käyty älyl­li­ses­ti paljon anka­ram­paa kes­kus­te­lua, ihmis­syön­nin ole­mas­sao­lo kult­tuu­ri­se­na ilmiönä on hyväk­syt­ty sangen kevyin perustein. Tällöin on pikem­min­kin yllä­pi­det­ty antiikin ajoilta peräisin olevaa myyttiä kuin tehty vakavaa tut­ki­mus­ta. Tästä ei toisaalta vielä voida vetää sellaista joh­to­pää­tös­tä, etteikö sosi­aa­li­ses­ti hyväk­syt­tyä ihmis­syön­tiä olisi voinut esiintyä. Ihmissyöjämyytti ja ihmis­syön­ti ovat eri asioita, eikä niiden ole­mas­sao­lo loo­gi­ses­ti riipu toisistaan.

Nykypäivänä suurin osa ant­ro­po­lo­geis­ta ja arkeo­lo­geis­ta ei alle­kir­joi­ta Arensin väitettä siitä, että sosi­aa­li­ses­ti hyväk­syt­ty ihmis­syön­ti ei olisi ollut todel­li­nen ilmiö. Uskottavaa etno­gra­fis­ta ja arkeo­lo­gis­ta todis­tusai­neis­toa ihmis­syön­nis­tä on yksin­ker­tai­ses­ti liikaa. Arensin esittämän kritiikin ansiona on kuitenkin, että ant­ro­po­lo­git ovat aiempaa herkempiä sen suhteen, voidaanko kaikkia kuvauksia ihmis­syön­nis­tä pitää luotettavina.

Ihmissyöntiä koskeva ant­ro­po­lo­gi­nen kes­kus­te­lu muis­tut­taa myös siitä, että ant­ro­po­lo­gi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa läh­tö­koh­dak­si ei voida ottaa län­si­mai­sia ennak­ko­luu­lo­ja. Vieraita kult­tuu­ri­sia käy­tän­tei­tä on pyrittävä ymmär­tä­mään niiden omilla ehdoilla ja niiden omasta syn­ty­kon­teks­tis­ta käsin. Tietyssä mielessä Arens syyl­lis­tyy saman­lai­seen kulttuuri-impe­ria­lis­miin kuin kri­ti­soi­man­sa ihmis­syö­jä­myyt­tiä yllä­pi­tä­vät ant­ro­po­lo­git. Arensin ongelmana on se, että län­si­mai­seen moraaliin vetoa­mal­la hän tulee kiis­tä­neek­si ei-län­si­mais­ten kansojen omien perin­tei­den ole­mas­sao­lon niiltä osin kuin nuo eivät ole yhteen­so­pi­via län­si­mais­ten arvojen kanssa. Ihmissyöjämyytin lisäksi myös myytti jalosta villistä voi olla tut­ki­muk­sel­le vahingollinen.

Arkeologinen aineisto ja tulkinnan ongelmat

Kannibalismista on runsaasti arkeo­lo­gis­ta todis­tusai­neis­toa. Ongelma on, että sen perus­teel­la tehdyt tulkinnat riippuvat aina tut­ki­joi­den ennakko-ole­tuk­sis­ta. Usein arkeo­lo­gi­nen aineisto osoittaa var­muu­del­la, että jon­kin­lais­ta ihmis­syön­tiä todella on tapah­tu­nut. Pelkästään tämän pohjalta on kuitenkin kysee­na­lais­ta väittää, että ihmis­syön­ti olisi ollut myös vakiin­tu­nut ja hyväk­syt­ty osa tiettyä kult­tuu­ria. Yhtä hyvin kyse on voinut olla myös krii­si­ti­lan­teen aikaan­saa­mas­ta pakkoratkaisusta.

Eräs valaiseva esimerkki ovat Pohjois-Amerikan lou­nai­so­sis­sa noin vuosina 700‑1300 eläneet anasazi-intiaanit. Anasazeja pidettiin pitkään hyvin rau­han­omai­se­na kansana, mutta ihmis­syön­tiin viit­taa­vat arkeo­lo­gi­set löydöt ovat muut­ta­neet kuvaa viime vuo­si­kym­me­ni­nä. Ajatusta anasazien har­joit­ta­mas­ta ihmis­syön­nis­tä on puo­lus­ta­nut eri­tyi­ses­ti ant­ro­po­lo­gi Christy G. Turner II.

Kun nykyisten alku­pe­räis­kan­so­jen esi-isiä leimataan ihmis­syö­jik­si, on sillä aina myös poliit­ti­sia seu­rauk­sia. Ei olekaan ihme, että kaikki Pohjois-Amerikan alku­pe­räis­kan­so­jen edustajat eivät ole mie­lis­sään tut­ki­joi­den yrit­täes­sä selvittää totuutta anasazien ihmis­syön­nis­tä.

Anasazien asumusten rau­nioil­la tehdyt arkeo­lo­gi­set löydöt osoit­ta­vat var­muu­del­la, että jon­kin­lais­ta ihmis­syön­tiä on tapah­tu­nut. On esi­mer­kik­si löydetty ihmis­lui­ta, joita on käsitelty tavalla joka viittaa siihen, että liha on irrotettu syö­tä­väk­si. Lisäksi on löydetty kivet­ty­nyt­tä ulostetta, jonka on tut­ki­muk­sis­sa todettu sisäl­tä­vän erästä pro­teii­nia, joka voi olla peräisin vain ihmislihasta.

Arkeologisen aineiston pohjalta on kuitenkin hyvin vaikea sanoa, onko ihmis­syön­ti ollut het­kel­li­nen ratkaisu johonkin krii­si­ti­lan­tee­seen vai eli­mel­li­nen osa kult­tuu­ria. Toisinaan popu­laa­ri­tie­teel­li­sis­sä jul­kai­suis­sa voidaan arkeo­lo­gi­seen aineis­toon perustuen esittää, että ihmis­syön­ti on aikanaan ollut yleinen ja laajalle levinnyt kulttuuripiirre.

Kannibaalit keskuudessamme?

Menneinä vuo­si­sa­toi­na meri­mie­het kertoivat tarinoita kau­kais­ten maiden ihmis­syö­jis­tä. Purjelaivojen aika­kau­del­la ihmis­syön­ti oli monesti elettyä todel­li­suut­ta para­dok­saa­li­ses­ti juuri meri­mie­hil­le itselleen. Haaksirikkoja tapahtui ver­rat­tain usein ja meri­mat­kat olivat pitkiä. Mikäli laiva upposi ja miehistö onnistui pelas­tau­tu­maan veneeseen, aje­leh­ti­mi­nen avo­me­rel­lä saattoi kestää jopa kuukausia. Ruoka ja juoma hupenivat nopeasti, joten pelas­tau­tu­nei­den oli henkensä pitimiksi usein sur­mat­ta­va joku keskuudestaan.

Pikkuhiljaa kehittyi hyväk­syt­ty perinne, jonka mukaan sur­mat­ta­va tuli valita arvalla. Joidenkin lähteiden mukaan arpa lankesi epä­ta­val­li­sen usein lai­va­po­jal­le. Vuonna 1884 erään haak­si­rik­kou­tu­neen englan­ti­lai­sen laivan miehistön jäsenet herät­ti­vät kohua myön­tä­mäl­lä, ettei arpaa oltu vedetty. Laivapoika oli tapettu muiden ruoaksi arpaa vetämättä. Seurasi oikeu­den­käyn­ti ja lopulta vuo­si­sa­to­ja voimassa ollut perinne muuttui laittomaksi.

Toinen esimerkki län­si­mai­sen kult­tuu­rin piirissä har­joi­te­tus­ta kan­ni­ba­lis­mis­ta on menneinä vuo­si­sa­toi­na tavan­omai­nen tapa käyttää vanhoja muumioita lää­kin­näl­li­siin tar­koi­tuk­siin. Muumiot jau­het­tiin jauheeksi, jolla uskottiin olevan lää­kin­näl­li­siä vai­ku­tuk­sia. Tätä pulveria pidettiin vielä 1700-luvulla lähes yleis­lääk­keen asemassa.

Eräänlainen sym­bo­li­nen kan­ni­ba­lis­mi on läsnä myös kris­tit­ty­jen ehtool­li­sel­la. Erityisesti kato­li­ses­sa teo­lo­gias­sa pai­no­te­taan sitä, että ehtool­lis­lei­pä ja ehtool­lis­vii­ni todella muuttuvat ehtool­li­sen aikana Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.  Ehtoollisen sakra­ment­ti on juuri tässä. Leipä pysyy ulkoi­sil­ta omi­nai­suuk­sil­taan leipänä, mutta ehtool­li­seen osal­lis­tu­val­le se on saman­ai­kai­ses­ti Kristuksen ruumis.

Yllä esitetyt esimerkit voivat tuntua kei­no­te­koi­sil­ta tai kaukaa haetuilta. Niiden voi ajatella osoit­ta­van, ettei kenties voida vetää selvää rajaa ihmis­syön­tiä har­joit­ta­vien ja siitä kate­go­ri­ses­ti kiel­täy­ty­vien kult­tuu­rien välillä. Ihmissyönti on ihmisenä olemisen rajoja rikkovana toi­min­ta­na jotain sellaista, mikä uhkaa sosi­aa­li­sen jär­jes­tyk­sen perustaa. Jo pelkkä ihmis­syön­nin mah­dol­li­suus herättää levot­to­muut­ta, kuten uskon­to­tie­tei­li­jä Matti Kamppinen on todennut. Tämän vuoksi ihmis­syön­ti on ollut tarkkojen ritu­aa­lien mää­rit­tä­mää silloin kun sitä sosi­aa­li­ses­ti hyväk­syt­ty­nä kult­tuu­ri­piir­tee­nä on esiintynyt.


Katso myös Kulttuurishokki-video kannibalismista! 


Lisää luettavaa

Arens, William. 1979. The Man-Eating Myth. Oxford University Press.

Goldman, Lawrence (toim.). 1999. The Anthropology of Cannibalism. Bergin & Garvey.

Harris, Marvin. 1982. Kulttuurien synty. Kirjayhtymä.

Artikkelikuva: Kyle Brammer, CC BY 2.0

Kirjoittaja

Juuso Koponen on jatko-opiskelijana sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppiaineessa Helsingin yliopistolla.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Miten pelastetaan katoava kieli tai elvytetään marginaaliin ajettu kulttuuri? Kielen ja kulttuurin välinen suhde on kiistaton, mutta samaan aikaan kieliä kuolee sukupuuttoon jatkuvasti. Tämä johtuu yleensä siitä, että kieli ei siirry luontevasti vanhemmilta sukupolvilta nuoremmille poliittisista tai sosiaalisista syistä. Myös Suomessa saamelaisten kielen ja kulttuurin siirto sukupolvien välillä on ollut vaarassa. Ongelmaan on löydetty yhtenä ratkaisuna kielipesät varhaiskasvatuksen muotona.

Alussa ihmisapina oppii käyttämään työkalua aseena. Aggressiivisuuden puuskassa hän tappaa sillä kilpailevan ihmisapinaryhmän jäsenen. Muut hänen ryhmästään yhtyvät väkivaltaan. Näin kutoo Stanley Kubrick Avaruusseikkailu 2001 -elokuvan alussa ihmiskunnan kehityksen ja sodankäynnin yhteen. Onko kuvaus fiktiota? Uskomus, että vain sivistys voi kahlita sisäisen petomme, on iskostettu syvään. Filosofi Thomas Hobbesin mukaan ennen järjestäytynyttä yhteiskuntaa vallitsi kaikkien sota kaikkia vastaan. Nykyisin näkemystä perustellaan evoluutiopsykologialla: sotaisuus johtuu aggressiivisuudesta, joka on luonnonvalinnan kautta kirjattu geeneihimme.