Visuaalinen antropologia: taidetta vai tiedettä?

Teksti: Kaisa Vainio, FMPodcast-lukija: Sanna Rauhala

Kirja-arvio: Kuvatut kulttuurit. Johdatus visuaaliseen antropologiaan. SKS 2017.

Visuaalinen ant­ro­po­lo­gia tutkii silmin havait­ta­via kult­tuu­ri­tuot­tei­ta ja hyödyntää visu­aa­li­sia mene­tel­miä. Se ei kui­ten­kaan ole sama asia kuin visu­aa­li­sen kult­tuu­rin tutkimus, eikä sitä myöskään pidä sekoittaa tai­tee­seen. Visuaalisen ant­ro­po­lo­gian erottaa edellä mai­ni­tuis­ta sen ant­ro­po­lo­gi­nen tutkimusote.

Kuvatut kult­tuu­rit: Johdatus visu­aa­li­seen ant­ro­po­lo­gi­aan. Teoksen ovat toi­mit­ta­neet Jari Kupiainen ja Liisa Häkkinen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017.

Kuvatut kult­tuu­rit: Johdatus visu­aa­li­seen ant­ro­po­lo­gi­aan -tie­de­kir­ja avaa kon­kreet­ti­sia esi­merk­ke­jä siitä, mitä visu­aa­li­nen ant­ro­po­lo­gia on. Tämä on ensim­mäi­nen suo­ma­lai­nen aihetta käsit­te­le­vä kokoel­ma­teos. Teoksen kir­joit­ta­mi­seen on osal­lis­tu­nut 17 suo­ma­lais­ta ja ulko­mais­ta visu­aa­li­sen ant­ro­po­lo­gian eturivin tutkijaa ja tekijää. He eivät ole pel­käs­tään ant­ro­po­lo­ge­ja, vaan joukossa on myös doku­men­ta­ris­te­ja, media­tut­ki­joi­ta, tai­tei­li­joi­ta ja valokuva-arkiston hoitajia. 

Visuaalisen kult­tuu­ri­sen todel­li­suu­den tut­ki­mi­nen onkin tieteen- ja tai­tee­na­lo­jen leik­kaus­pis­te, alue, jota kir­joit­ta­jat pitävät liian laajana yhden tie­tee­na­lan tut­kit­ta­vak­si. Monitieteisyyden lisäksi alalla tarvitaan moni­puo­lis­ta käy­tän­nöl­lis­tä osaamista: muun muassa audio­vi­su­aa­li­sen kaluston hallintaa ja tai­teel­lis­ta luovuutta. 

Kuvatut kult­tuu­rit tarjoaa näkö­kul­mia tekstin ja kuvan, kie­lel­li­sen ja visu­aa­li­sen sekä tie­teel­li­sen ja tai­teel­li­sen kal­tais­ten jaot­te­lu­jen pur­ka­mi­sek­si. Tavoitteena on löytää uusia keinoja kult­tuu­rin kuval­li­suu­den tut­ki­mi­sek­si. Samalla pohditaan, mikä on visu­aa­li­sen tiedon merkitys suhteessa muihin tiedon muotoihin. Punaisena lankana teoksessa on kir­joit­ta­jien huoli visu­aa­li­sen ant­ro­po­lo­gian mar­gi­na­li­soi­dus­ta tilan­tees­ta tie­deyh­tei­sön, rahoit­ta­jien ja yleisöjen kes­kuu­des­sa. Tutkimusalan pro­jek­te­ja toteu­te­taan usein oma­ra­hoit­tei­ses­ti ja omalla ajalla. Niin myös tämä teos on syntynyt.

Valokuva ja filmi — tieteen eturintamasta marginaaliin

Valokuvaaminen tuli osaksi tie­teel­lis­tä tut­ki­mus­ta välit­tö­mäs­ti, kun ensim­mäi­set valo­ku­vaus­lait­teet tulivat kau­pal­li­sil­le mark­ki­noil­le vuonna 1839. Tutkijat toteut­ti­vat laa­ja­mit­tai­sia maailman kansojen kuval­li­sen tal­len­ta­mi­sen hankkeita osana kolo­nia­lis­ti­sia pyr­ki­myk­siä 1800-luvulla. 

Kuva: Northwestern University Library. Edward S. Curtis kuvasi Pohjois-Amerikan alku­pe­räis­väes­töä vuosina1907-1930.

Varsinaisen visu­aa­li­sen ant­ro­po­lo­gian perustaa raken­si­vat 1930-luvulla Balilla työs­ken­nel­leet ant­ro­po­lo­git Gregory Bateson ja Margaret Mead, jotka toteut­ti­vat valo­ku­vaa­mis­ta ja video­ku­vaa­mis­ta mene­tel­mi­nä käyt­tä­neen laajan tut­ki­mus­pro­jek­tin. Toisen maa­il­man­so­dan jälkeen ant­ro­po­lo­gis­ten elokuvien tekeminen maa­il­mal­la jatkoi kehi­tys­tään, vaikkakin marginaalissa.

Suomessa kult­tuu­rien kuval­li­nen tal­len­ta­mi­nen ja esit­tä­mi­nen tie­teel­li­sen tut­ki­muk­sen muotona ant­ro­po­lo­gias­sa hylättiin ja tie­teel­li­sen dis­kurs­sin keskiöön nos­tet­tiin teksti. Tekstiä elä­vöit­tä­mään tuotiin kuvien sijaan erilaiset havain­nol­li­set kaaviot luon­non­tie­tei­den tyyliin. Visuaalisen ant­ro­po­lo­gian käsite tuli suo­ma­lais­ten kult­tuu­rin­tut­ki­joi­den tie­toi­suu­teen vasta 1970-luvulla. Valokuva jäi kuitenkin pitkäksi aikaa yhdeksi muis­tiin­pa­no­vä­li­neek­si muiden joukossa. Suuria valo- tai video­ku­vaa­mis­ta hyö­dyn­tä­viä tut­ki­mus­hank­kei­ta on toteu­tet­tu Suomessa hyvin vähän.

Populaaria antropologiaa viihteen keinoin

Suomessa oli 1910 – 1960-luvuilla vahva kan­sa­tie­teel­li­sen visu­aa­li­sen doku­men­toin­nin traditio. Kieli- ja kan­sa­tie­tei­li­jät huo­ma­si­vat, että kir­joi­te­tun tekstin ymmär­tä­mis­tä hel­pot­ta­vat havain­nol­lis­ta­vat valokuvat tut­kit­ta­vien elämästä. Myös Yleisradiolla oli tärkeä rooli ant­ro­po­lo­gi­ses­ti suun­tau­tu­nei­den doku­ment­tien tuo­tan­nos­sa 1970-luvulle saakka. Yleisradio tuotti ja esitti mer­kit­tä­vän määrän kan­sa­tie­teel­li­siä elokuvia yhteis­työs­sä tut­ki­joi­den kanssa. Varhaisia kan­sa­tie­teel­li­siä elokuvia tehtiin havain­noi­van elokuvan tyyliin. Kamera toimii samoin kuin osal­lis­tu­vaa havain­noin­tia har­joit­ta­va ant­ro­po­lo­gi kent­tä­työs­sään: puut­tu­mat­ta tapah­tu­mien kulkuun, tal­len­taen kaiken tapah­tu­van tarkasti ja muuntelematta.

Dokumentaristi Jouko Aaltosen mukaan doku­ment­tie­lo­ku­van ja visu­aa­li­sen ant­ro­po­lo­gian välillä vallitsee kes­ki­näi­nen riip­pu­vuus­suh­de. Dokumenttikuvaajan työtä voikin verrata ant­ro­po­lo­gin työhön. Siihen kuuluu kult­tuu­rin koh­taa­mi­nen, luot­ta­muk­sen raken­ta­mi­nen, eläy­ty­mi­nen, etäy­ty­mi­nen ja sitou­tu­mi­nen. Nykyaikaisessa ant­ro­po­lo­gi­ses­sa doku­men­tis­sa mukaan päätyy myös tekijä itse. Refleksiivisen tut­ki­musot­teen mukaan tiedemies tai taitelija on itse tärkein tut­ki­musin­stru­ment­tin­sa. Hän esittää kysy­myk­siä, kom­ment­te­ja ja on vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa filmin hen­ki­löi­den kanssa.

Nykyiset doku­ment­ti- ja tosi-tv-formaatit jäl­jit­te­le­vät ant­ro­po­lo­gi­aa menemällä mah­dol­li­sim­man eksoot­ti­siin paik­koi­hin ihmet­te­le­mään ihmisten arkea ja elämää. Realityformaatit perus­tu­vat usein havain­noi­van elokuvan idealle. AntroBlogin seuraama ja kom­men­toi­ma Arman Alizad hyödyntää sar­jois­saan ant­ro­po­lo­gi­ses­ta tut­ki­muk­ses­ta tuttuja reflek­sii­vi­sy­den ja osal­lis­tu­van havain­noin­nin menetelmiä.

Kuvaamisen uudet tavat

Nykyään ant­ro­po­lo­git hyö­dyn­tä­vät visu­aa­li­sia mene­tel­miä kent­tä­työs­sä yhä laajemmin. Visuaalinen ant­ro­po­lo­gia on luova kenttä, jolla ei ole vielä vakiin­tu­nei­ta tut­ki­mus­me­to­de­ja. Jokainen tutkija ja doku­men­ta­ris­ti luo mene­tel­män­sä itse. Teoksessa kir­joit­ta­jat esit­te­le­vät visu­aa­lis­ten tut­ki­mus­me­ne­tel­mien laajaa kirjoa esi­mer­kein omista tutkimuksistaan. 

Yleistä on jaetun ant­ro­po­lo­gian metodin hyö­dyn­tä­mi­nen kuvaa­mi­sen ja kuvien avulla. Kuvien tietojen täy­den­tä­mi­nen, videointi ja valo­ku­vaus ovat pro­ses­se­ja, jotka ant­ro­po­lo­gi voi toteuttaa yhdessä haas­ta­tel­ta­vien kanssa. Valo- tai video­ku­vaa voidaan käyttää osana haas­tat­te­lu­ja. Yhteisöllisellä kuvien tul­kin­nal­la voi olla tut­kit­ta­vil­le tut­ki­mus­ta mer­kit­tä­väm­piä tavoit­tei­ta — kuten ant­ro­po­lo­gi Jari Kupiaisen tut­ki­muk­ses­sa Salomonsaarilla. Kuvien katselu ja tulkinta toimi yhtei­söl­li­syy­den luojana ja tie­don­ja­ka­mi­se­na tut­kit­ta­vien kesken.

Tutkimusta voi tehdä kameran avulla, kuten sosiologi Elina Pajun päi­vä­ko­dis­sa toteut­ta­mas­sa tut­ki­muk­ses­sa. Kamera luo suhteita kuvaajan ja kuvat­ta­vien välillä. Kuvaaminen ja kuvat­ta­va­na oleminen paljastaa sosi­aa­li­sia raken­tei­ta, käyt­täy­ty­mis- ja ajat­te­lu­kaa­vo­ja, jotka tut­ki­mus­päi­vä­kir­jan lisäksi tal­len­tu­vat valo­ku­viin. Kuvien käyttö on myös aktii­vis­ta toimintaa, jota voi tutkia, kuten kult­tuu­riant­ro­po­lo­gi ja media­tie­tei­li­jä Asko Lehmuskallio tekee tar­kas­tel­les­saan kuva-akti­vis­min visu­aa­li­suut­ta Berliinissä.

Kiehtovalla tavalla välineen ja lop­pu­tuot­teen rajaa tut­ki­muk­ses­sa hämär­tä­vät tai­tei­li­jat Lea ja Pekka Kantonen kent­tä­tut­ki­muk­ses­saan Viron setu­kais­ten musiik­ki­pe­rin­teis­tä. Kantoset ovat kehit­tä­neet videon suku­pol­vit­te­lun mene­tel­män. Siinä kentällä kuvattua aineistoa esitetään aina seu­raa­vil­le infor­man­teil­le, nuo­rem­mil­le suku­pol­vil­le, pai­kal­li­sil­le kat­so­jil­le ja kan­sain­vä­li­sel­le yleisölle ant­ro­po­lo­gi­sis­sa kon­fe­rens­seis­sa. Filmin katselu ja siitä syntyvä kes­kus­te­lu kuvataan ja ana­ly­soi­daan yhdessä tut­kit­ta­vien kanssa yhä uudestaan. Lopputuotteena on ainut­laa­tui­nen ant­ro­po­lo­gi­nen doku­ment­ti­fil­mi. Myös jo olemassa olevaa kuva­ma­te­ri­aa­lia voi tulkita uudelleen ant­ro­po­lo­gi­ses­sa kehyk­ses­sä, kuten kult­tuu­ri­his­to­rioit­si­ja Mervi Löfgren tut­kies­saan suku­puo­len esit­tä­mis­tä 1910-luvun albumikuvissa.

Visuaalisen tutkimuksen etiikka

Kuvaamisen ja visu­aa­li­sen mate­ri­aa­lin jul­kai­se­mi­sen etiikka on moni­mut­kai­nen kysymys. Jari Kupiainen avaa teoksessa kent­tä­työn­sä eettistä proble­ma­tiik­kaa. Kupiainen hyödynsi inter­ne­tin ja sosi­aa­li­sen median mah­dol­li­suuk­sia aineiston keruussa. Materiaalin ollessa säh­köi­ses­sä muodossa koros­tu­vat eettiset kysy­myk­set vierasta kult­tuu­ria käsit­te­le­vien kuvien käytöstä, teki­jä­noi­keuk­sis­ta ja kuvien kanssa työskentelystä. 

Verkkoympäristöissä on vaikea hallita kuvien uudelleen jakamista ja kopioin­tia aina uusiin tar­koi­tuk­siin. Usein kuvat­ta­vat kokevat, että heillä on oikeus kuviin joita he ovat olleet tuot­ta­mas­sa tai jotka kuuluvat heidän kult­tuu­ri­seen perin­töön­sä. Salomonsaarelaiset, samoin kuin monet meistä, jul­kai­si­vat mie­lel­lään tut­ki­muk­seen liittyviä kuvia sosi­aa­li­ses­sa mediassa. Julkaisukanavia ja kuviin liitettyä uutta tekstiä on erittäin vaikea kontrolloida.

Nykymaailmassa kuvaajien ja kuvat­ta­vien suhde on hämär­ty­nyt. Kuvattavana ole­mi­ses­ta on tullut monelle alku­pe­räis­kan­sal­le tulon­läh­de. Monet ovat aloit­ta­neet itsekin jär­jes­tel­mäl­li­sen itsensä kuvaa­mi­sen sekä kult­tuu­rin tal­len­ta­mi­sen ja kehit­tä­mi­sen media­vä­li­nein. Australian abo­ri­gi­naa­leil­la on jopa tarkat säännöt siitä, miten heidän kult­tuu­ri­aan tulee ja ei saa kuvata. 

Audiovisuaalinen itse­mää­rää­mi­soi­keus on siis osa media­teol­li­suut­ta. Amatöörien etno­gra­fis­ta kuvausta muis­tut­ta­vis­ta itse­vi­deoin­neis­ta ja aineis­ton­ke­ruus­ta voi löytyä ant­ro­po­lo­gia kiin­nos­ta­vaa mate­ri­aa­lia. Kupiaisen esi­mer­kis­sä käy ilmi, että jotkut salo­mon­saa­re­lai­set yhteisöt ovat omak­su­neet tutkijan mene­tel­män tiedon keruusta kuvien avulla ja jatkaneet kes­kus­te­lua ja perin­ne­tie­don keruuta itse­näi­ses­ti Facebookiin perus­ta­mis­saan ryhmissä.

Onko visuaalisesta antropologista tieteeksi?

Antropologisen elokuvan kentällä on pitkään ollut käynnissä kes­kus­te­lu siitä, onko kyse taiteesta vai tieteestä. Antropologiselle elo­ku­val­le ei ole muo­dos­tu­nut tie­teen­si­säis­tä yhden­mu­kai­ses­ti hyväk­syt­tyä mää­ri­tel­mää. Toisaalta kes­kus­te­lu on kul­mi­noi­tu­nut kiistaan, kuka yli­pää­tään voi tehdä ant­ro­po­lo­gi­sen elokuvan.

Tutkijaa ohjaavat tie­tee­na­lan tut­ki­museet­ti­set reu­naeh­dot ja tieteen intressit, tai­tei­li­jaa puo­les­taan tai­teel­li­nen näkemys. Tarkastellessa ant­ro­po­lo­gi­sel­ta vai­kut­ta­vaa elokuvaa pitäisi esittää ainakin seuraavat kysy­myk­set: onko kyseessä ant­ro­po­lo­gi­nen elokuva vai elokuva ant­ro­po­lo­gias­ta? Esitetäänkö filmissä ant­ro­po­lo­gis­ta tut­ki­mus­ta vai jotakin ant­ro­po­lo­gien mah­dol­lis­ta tut­ki­mus­koh­det­ta? Esitetäänkö visu­aa­lis­ta kult­tuu­ria vai visu­aa­lis­ta antropologiaa?

Visuaalisen ant­ro­po­lo­gian teokset ovat jär­jes­tel­mäl­li­sen tut­ki­mus­työn tuloksia. Ne ovat teoksen näkö­kul­man mukai­ses­ti jär­jes­tet­ty­jä visua­li­soin­te­ja tut­ki­muk­sen kulusta ja tulok­sis­ta. Muoto voi olla doku­ment­tie­lo­ku­va, valo­ku­va­teos, näyttely tai vaikkapa mul­ti­me­dia. Visuaalisen ant­ro­po­lo­gian teoksille yhteistä on se, että aineisto vaatii tekstiä laajemman ilmaisun tul­lak­seen ymmär­re­tyk­si. Se, onko tekijä visu­aa­li­suu­teen suun­tau­tu­nut tutkija vai ant­ro­po­lo­gi­aan suun­tau­tu­nut tai­tei­li­ja, ei ole niin rat­kai­se­va määre kuin teoksen sisältö.

Teoksessa ihme­tel­lään visu­aa­li­sen ant­ro­po­lo­gian mar­gi­naa­lis­ta asemaa. Kirjoittajat vai­kut­ta­vat toivovan, että teks­ti­pai­not­tei­nen aka­tee­mi­nen tut­ki­mus­pe­rin­ne alkaisi hyväksyä myös visu­aa­li­set tut­ki­mus­tuot­teet. Jää mys­tee­rik­si, miksi visu­aa­li­set mene­tel­mät ovat ant­ro­po­lo­gi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa joutuneet mar­gi­naa­liin. Visuaalinen ant­ro­po­lo­gia on yllät­tä­vän näky­mä­tön­tä ver­rat­tu­na siihen, kuinka lähellä visu­aa­li­set aineistot ovat joka­päi­väis­tä elämäämme. 

Tulemme toi­vot­ta­vas­ti näkemään alalla kehitystä ja mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­sia ilmai­su­muo­to­ja. AntroBlogi on etu­rin­ta­mas­sa ant­ro­po­lo­gi­sen tut­ki­muk­sen popu­la­ri­soin­nis­sa myös visu­aa­li­sin menetelmin.


Lue lisää

Bea Bergholm: Kulttuurintutkimusta kuvien kautta. 

Leena Rossi.:Kulttuurien tutkijat kuvien virrassa. 2017.

Kirjoittaja

Kaisa Vainio on Oulun yliopistosta vuonna 2016 valmistunut kulttuuriantropologi (FM), joka on erikoistunut Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimukseen. Kaisa on kiinnostunut kulttuuriperinnöstä, identiteetin rakennusprosesseista ja kulttuurin kohtaamisessa tapahtuvasta yksilöllisestä ja yhteiskunnallisesta muutoksesta. Kenttätöitä Kaisa teki osallistumalla kulttuurivaihtohankkeeseen Pudasjärvellä ja tekemällä haastatteluja Komissa. Osallistuva havainnointi auttoi ymmärtämään ja jakamaan ihmisten tunteita kulttuurivaihtoon liittyen. Tällä hetkellä Kaisa oleskelee Pohjois - Venäjällä ja toimii muun muassa freelancer-toimittajana. Kaisa kuuluu AntroBlogin toimituskuntaan.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Miten pelastetaan katoava kieli tai elvytetään marginaaliin ajettu kulttuuri? Kielen ja kulttuurin välinen suhde on kiistaton, mutta samaan aikaan kieliä kuolee sukupuuttoon jatkuvasti. Tämä johtuu yleensä siitä, että kieli ei siirry luontevasti vanhemmilta sukupolvilta nuoremmille poliittisista tai sosiaalisista syistä. Myös Suomessa saamelaisten kielen ja kulttuurin siirto sukupolvien välillä on ollut vaarassa. Ongelmaan on löydetty yhtenä ratkaisuna kielipesät varhaiskasvatuksen muotona.

Kenttätöihin lähtemistä voidaan ajatella omanlaisenaan tulikasteena ja initiaatioriittinä, jonka suoritettuaan antropologikokelas viimein saavuttaa täysivaltaisen aseman tieteellisen yhteisön jäsenenä. Aiemmin opittu teoria ja eettiset periaatteet ohjaavat kokelasta, mutta soveltaminen jää tulevan antropologin harteille. Kentältä palannut tutkija on täten vihitty etnografian saloihin ja laadullisen tutkimuksen keskeisiin menetelmiin. Nyt alkava Kirjeitä kentältä -kolumnisarja vie lukijan kentälle viiden kolumnistin mukana.

Etnografinen tutkimustoimisto Kenno myy etnografiaan perustuvaa asiakasymmärrystä yrityksille ja organisaatioille. Kaupan on siis menetelmä, jonka jokainen antropologi opettelee opintojensa aikana. Kenno pyrkii tutkimustulosten perusteella avittamaan niin tuotteiden, palveluiden kuin alueiden kehitystä. Lopullisena päämääränä on tarjota ihmisille parempia arkikokemuksia.