Synnytyspelon kulttuuriset kontekstit

Synnyttämistä ja syn­ty­mis­tä pidetään kaik­kial­la maa­il­mas­sa haa­voit­tu­va­na ja ris­kialt­tii­na tapah­tu­ma­na. Jokainen kult­tuu­ri­nen ympäristö tukee syn­ny­tyk­sen prosessia omien usko­mus­jär­jes­tel­mien­sä pohjalta niin, että lop­pu­tu­los on paras mah­dol­li­nen. Synnytyksen fysio­lo­gia ja sosi­aa­li­nen ympäristö ovat aina kie­tou­tu­neet tiiviisti yhteen, eikä niitä voida erottaa toi­sis­taan. Nainen oppii syn­nyt­tä­mään oman kult­tuu­rin­sa ehdoilla.

Yksi syn­nyt­tä­mi­sen kulkua mää­rit­tä­vä seikka on kipu. Viime vuo­si­sa­dan alku­puo­lel­la vai­kut­ta­neen brit­ti­lää­kä­ri Grantly Dick-Readin mukaan syn­ny­tys­ki­pu ei ollut uni­ver­saa­lia, vaan johtui naisten opitusta pelosta syn­ny­tys­tä kohtaan. Tätä pelkoa ruokkivat ympäristö, tiedon ja ohjauksen puute, naisten syn­ny­tys­ta­ri­nat sekä elokuvien dra­maat­ti­set syn­ny­ty­se­pi­so­dit. Raskaana olevat naiset tar­vit­si­vat asial­lis­ta tietoa syn­ny­tyk­ses­tä ja käytännön har­joit­te­lua. Tätä kautta he pys­tyi­si­vät voit­ta­maan pelon ja syn­nyt­tä­mään kivuttomasti.

Dick-Readin käsitys syn­nyt­tä­mi­sen kivut­to­muu­des­ta perustui kult­tuu­rei­hin, joissa nainen synnyttää äänet­tö­mäs­ti. Hän tulkitsi äänet­tö­myy­den kivut­to­muu­dek­si. Dick-Read viittasi tässä “pri­mi­tii­vi­siin” kult­tuu­rei­hin, mutta ei eritellyt niitä sen tarkemmin. Hän ei myöskään tiet­tä­väs­ti koskaan itse seurannut syn­ny­tyk­siä muissa kult­tuu­reis­sa. Myöhemmät ant­ro­po­lo­gi­set tut­ki­muk­set ovat osoit­ta­neet, että hiljaa syn­nyt­tä­vät naiset kokevat syn­ny­tys­ki­pua siinä missä maailman muutkin naiset. He vain oppivat syn­nyt­tä­mään kult­tuu­rin­sa arvos­ta­mal­la tavalla, kär­si­mys­tään näyttämättä.

Synnytysvalmennuksen historiaa

Kivuttomaan syn­ny­tyk­seen tuskin voi val­men­tau­tua, mutta Dick-Readin oivallus syn­ny­tys­val­men­nuk­sen mer­ki­tyk­ses­tä syn­ny­tys­pe­lon vähen­tä­jä­nä on poh­ti­mi­sen arvoinen asia tänä päivänäkin.

Suomen neu­vo­la­ver­kos­to raken­net­tiin 1940-luvulla. Raskautta alettiin seurata sään­nöl­li­sil­lä käyn­neil­lä. Neuvolatoimintaan sisältyi pian myös ensim­mäi­nen julkinen syn­ny­tyk­seen val­mis­ta­va ohjelma, äitiys­voi­mis­te­lu. Sen pohjana olivat Dick-Readin metodit. Myöhemmin neu­vo­loi­hin asettui pav­lo­vi­lai­seen ajat­te­luun perustuva psy­ko­pro­fy­lak­ti­nen syn­ny­ty­val­men­nus, jonka tausta-ajatus myötäili Dick-Readin näke­myk­siä. Sen mukaan syn­ny­tys­ki­pu oli opittu refleksi, josta saattoi myös oppia pois.

Neuvoloiden syn­ny­tys­val­men­nus oli pitkä ja käy­tän­nön­lä­hei­nen. Tavoitteena oli oppia hyviä hen­gi­tys­tek­nii­koi­ta ja keinoja kivun hal­lin­taan. Myös isän osuus tuli mukaan, kun isät pääsivät 1970 – 80-lukujen tait­tees­sa mukaan synnytyksiin.

Suomeen kehittyi erin­omai­sek­si kehuttu äitiys­huol­to. Odottajia val­men­net­tiin syn­ny­tyk­seen pitkillä kurs­seil­la. Kätilöt seu­ra­si­vat raskautta sään­nöl­li­sil­lä­neu­vo­la­käyn­neil­lä ja kaikille odot­ta­jil­le jär­jes­tet­tiin tutus­tu­mis­kier­ros oman alueen syn­ny­tys­sai­raa­laan. Vaikka neu­vo­loi­den psy­ko­pro­fy­lak­ti­nen valmennus ei osoit­tau­tu­nut­kaan ajan myötä kovin käyt­tö­kel­poi­sek­si kaa­va­mai­suu­den ja lukuisten moni­mut­kais­ten hen­gi­tys­tek­nii­koi­den vuoksi, sen tausta-ajatus oli hyvä: luo­tet­tiin odottajan kykyyn kohdata kipua ja synnyttää.

Tätä hyvin raken­net­tua äitiys­huol­toa alettiin rapauttaa jo kauan ennen sote-suun­ni­tel­mia. Väestövastuujärjestelmän myötä 1990-luvulla syn­ny­tyk­sen asian­tun­ti­jat, kätilöt, jäivät käy­tän­nös­sä pois neu­vo­la­työs­tä ja tilalle tulivat ter­vey­den­hoi­ta­jat. Muutaman vuo­si­kym­me­nen jälkeen psy­ko­pro­fy­lak­ti­ses­ta val­men­nus­me­ne­tel­mäs­tä luo­vut­tiin. Syy oli osin mene­tel­män moni­mut­kai­suu­des­sa, mutta vielä tär­keäm­mäk­si nousivat sääs­tö­syyt. Synnytysvalmennus muuttui per­he­val­men­nuk­sek­si ja kunnat saivat päättää millainen osuus siitä jätet­täi­siin syn­nyt­tä­mi­sel­le. Useimmiten sille jätettiin pari tuntia teoriaa, ja pain­opis­te siirtyi syn­nyt­tä­jän omien voimien tuke­mi­ses­ta lääk­keel­li­sen kivun­lie­vi­tyk­sen esittelyyn.

Supistaminen koski äitiys­huol­toa laa­jem­min­kin. Pieniä syn­ny­tys­osas­to­ja alettiin sulkea ja sai­raa­loi­ta on edelleen lak­kaut­ta­mi­su­han alla. Tämän tuloksena matkat syn­ny­tys­sai­raa­loi­hin ovat kasvaneet monin­ker­tai­sik­si ja mat­ka­syn­ny­tyk­set ovat lisään­ty­neet. Jäljelle jää­nei­siin syn­ny­tys­osas­toi­hin tutus­tu­mi­nen lope­tet­tiin ja tilalle tulivat virtuaaliesittelyt.

Nyt olemme tilan­tees­sa, jossa odottaja ei tapaa ras­kau­ten­sa aikana kätilöä vält­tä­mät­tä ker­taa­kaan, hänelle ei ole tarjolla syn­ny­tys­val­men­nus­ta (parin tunnin luento ei voi sitä olla) eikä hän pääse enää tutus­tu­maan sairaalaan.

Sittenkin systeemin pelko?

Miten syn­ny­tys­pel­ko asettuu tälle kutis­tu­nei­den pal­ve­lu­jen kentälle? Ehkäpä on ihan tervettä pelätä oman kehon järi­syt­tä­vin­tä prosessia, varsinkin kun sen kulkuun ei voi tehdä käsi­kir­joi­tus­ta. Pelon voi nähdä myös voi­ma­va­ra­na, joka saa odottajan etsimään tietoa ja val­mis­tau­tu­maan käytännön har­joit­te­lul­la synnyttämiseen.

Mutta miten odottaja voi val­mis­tau­tua, kun julkiset palvelut ovat hävinneet? Olemmeko lähellä Dick-Readin kuvaamaa tilan­net­ta, jossa ensi­syn­nyt­tä­jät ja heidän kump­pa­nin­sa ovat lähei­sil­tä kuultujen syn­ny­tys­ta­ri­noi­den varassa?

Nykytarinoita tulvii myös netti, mutta ehkä voi­mak­kain syn­nyt­tä­mis­tä koskeva viesti tulee elo­ku­vis­ta. Elokuvateollisuus uusintaa van­hen­tu­nut­ta, ste­reo­tyyp­pis­tä kuvaa syn­nyt­tä­mi­ses­tä ja ritua­li­soi­dus­ta selin­ma­kuu­asen­nos­ta. Elokuvien dra­ma­ti­soi­dut syn­ny­tys­koh­tauk­set hei­jas­ta­vat äärim­mäi­sen lää­ke­tie­teel­lis­tä syn­ny­tys­kult­tuu­ria. Ne ovat myös omiaan ruok­ki­maan pelon ilma­pii­riä sekä lisäämään avut­to­muu­den tunnetta ja hallinnan menet­tä­mi­sen pelkoa.

Kuva: Jane Lund (CC0)

Elokuvien syn­ny­tys­koh­tauk­set eivät muu­ten­kaan vastaa todel­li­suut­ta. Esimerkiksi selin­ma­kuu­asen­non on jo vuo­si­kym­me­niä sitten todettu hait­taa­van nor­maa­li­syn­ny­tyk­sen kulkua ja lisäävän toi­men­pi­tei­den tarvetta. Elävässä elämässä syn­nyt­tä­jät ovat jo pari vuo­si­kym­men­tä voineet nousta pol­vil­leen, jaloil­leen, nojai­le­maan palloon ja ren­tou­tu­maan vesiammeeseen.

Kun äitiys­huol­lon palveluja vähen­net­tiin, monia pienten sai­raa­loi­den syn­ny­tys­osas­to­ja lak­kau­tet­tiin. Niiden tilalle jäi äitiys­po­likli­ni­koi­ta, joiden yhteyteen luotiin syn­ny­tys­pel­ko­po­likli­ni­koi­ta. Pelkopoliklinikoiden asia­kas­mää­rän kasvu ei vielä kerro syn­ny­tys­pe­lon lisään­ty­mi­ses­tä, mutta pelkojen on todettu lisäävän suun­ni­tel­tu­jen kei­sa­ri­leik­kaus­ten määrää.

Tässä kohdassa mieleen tulee väis­tä­mät­tä höl­mö­läis­ten lyhyen peiton jat­ka­mi­nen toisesta päästä lei­ka­tul­la palalla. Nyt hoidetaan toden­nä­köi­ses­ti myös niitä pelkoja, jotka kumpuavat äitiys­huol­lon kutis­ta­mi­ses­ta, pienten sai­raa­loi­den lak­kaut­ta­mi­ses­ta sekä syn­ny­tys­val­men­nuk­sen ja sai­raa­la­käyn­tien lopet­ta­mi­ses­ta. Pelko tun­nis­te­taan, mutta myös pato­lo­gi­soi­daan, kun odottaja saa neu­vo­las­sa syn­ny­tys­pel­ko­diag­noo­sin. Sen avulla pääsee tutus­tu­maan sai­raa­laan ja kes­kus­te­le­maan syn­ny­tyk­ses­tä pel­ko­po­likli­ni­kal­le. Pelosta huo­li­mat­ta kaikki eivät halua diag­noo­sia. Toisaalta jotkut odottajat ovat myös ilman sen kummempaa syn­ny­tys­pel­koa hank­ki­neet pel­ko­diag­noo­sin, sillä se on ainoa tapa päästä tutus­tu­maan sairaalaan.

Synnytyspelko pro­ji­soi­daan yleensä odottajan hen­ki­lö­koh­tai­sek­si ongel­mak­si. Käypä hoito -sivuston mukaan syn­ny­tys­pel­ko­jen syitä ovat masen­nuk­sen ja sosi­aa­li­ses­ti kuor­mit­ta­vien seikkojen lisäksi suoraan syn­nyt­tä­mi­seen liittyvät pelot: avut­to­muu­den tunne ja epä­var­muus omista kyvyistä, pelko huonosta syn­ny­tys­tek­nii­kas­ta sekä hallinnan ja voimien mene­tyk­ses­tä. Eikö tämä kerro syn­ny­tys­val­men­nuk­sen tarpeesta, tarpeesta saada tietoa nor­maa­li­syn­ny­tyk­sen fysio­lo­gias­ta sekä tarpeesta tutustua siihen käytännön harjoittelulla?

Duodecim-lehdessä vuonna 2013 lää­kä­rei­den Rouhen ja Saiston mukaan syn­nyt­tä­jät ovat pelänneet myös tulevansa koh­del­luk­si sai­raa­las­sa huonosti, ja että yhteistyö hoi­to­hen­ki­lö­kun­nan kanssa ei onnistu. Tämä viittaa siihen, että osa syn­nyt­tä­jis­tä ei pelkää itse syn­nyt­tä­mis­tä vaan sai­raa­lains­ti­tuu­tio­ta, sen sääntöjä ja hie­rark­kis­ta järjestystä.

Erityislaatuinen synnytys

Synnyttämistä on joskus verrattu maratonin juok­se­mi­seen. Vaikka syn­nyt­tä­mi­nen ei ole urhei­lusuo­ri­tus, se edel­lyt­tää mara­to­ni­juok­sun tavoin val­ta­vas­ti voi­ma­va­ro­ja. Pidämme itsestään selvänä sitä, että juoksija val­mis­tau­tuu mara­to­niin opet­te­le­mal­la juok­su­tek­niik­kaa, voimien jakamista ja hyvää hen­gi­tys­tek­niik­kaa. Mitä jos hän val­mis­tau­tui­si mara­to­niin pel­käs­tään kat­so­mal­la videoita juok­se­mi­ses­ta? Haastattelemani kokeneen mara­too­na­rin mukaan maaliin päästyään — jos hän sinne koskaan pääsisi — juoksija heittäisi lenkkarit roskiin ja vannoisi enää koskaan juoksemasta.

Odottajat ovat nyt tilan­tees­sa, jossa he val­mis­tau­tu­vat syn­ny­tyk­seen kat­so­mal­la videoita, vailla käytännön har­joit­te­lua. Äitiyshuollon pal­ve­lu­jen supis­ta­mi­ses­sa on täysin unohdettu syn­nyt­tä­mi­sen erityislaatu.

Kuva: Niina Kaverinen.

Synnyttäminen ei ole mikä tahansa sai­raa­las­sa tehtävä toi­men­pi­de. Se on äärim­mäi­sen sen­si­tii­vi­nen prosessi, joka etenee syn­ny­tys­hor­mo­nien eli oksi­to­sii­nin ja endor­fii­nien vai­ku­tuk­ses­ta. Näiden hormonien eritystä voivat häiritä yhtä hyvin ympä­ris­tön voi­mak­kaat ais­tiär­syk­keet kuin pelko ja ahdistus. Turvallinen olo ja luottamus kykyyn synnyttää taas akti­voi­vat synnytyshormoneja.

Luottamus ja tur­val­li­suus voi­mis­tu­vat tiedon lisäksi ennen kaikkea taitoja opet­te­le­mal­la. Hyvä val­mis­tau­tu­mi­nen sisäl­tää­kin syn­ny­tys­fy­sio­lo­gian lisäksi syn­ny­tys­tai­to­jen opettelua eli käytännön har­joit­te­lua. Juuri se on tutus­tu­mis­ta oman kehon syn­nyt­tä­viin voimiin. Synnyttäjän omia voi­ma­va­ro­ja ovat hyvä hen­gi­tys­tek­niik­ka ja hyvä syn­ny­ty­ser­go­no­mia, joka tar­koit­taa muun muassa kipua lie­vit­tä­viä ja kohdun toimintaa edistäviä pystyasentoja.

Sosiologi Celia Kitzingerin ja sosi­aa­liant­ro­po­lo­gi Sheila Kitzingerin (2007) haas­tat­te­lu­tut­ki­muk­sen mukaan tyy­ty­väi­syys syn­nyt­tä­mi­seen ei riipu syn­ny­tyk­sen kulusta tai tehdyistä toi­men­pi­teis­tä. Se riippuu siitä, miten syn­nyt­tä­jä on val­mis­tau­tu­nut syn­ny­tyk­seen, ja miten hän on kokenut tulleensa kuulluksi ja koh­del­luk­si. Synnytyskokemukset taas ovat omiaan vai­kut­ta­maan naisen omaan sek­su­aa­li­suu­teen, äiti – lapsi -suh­tee­seen sekä haluun hankkia lisää lapsia.

Kuva: Helmi Räisänen

Ainakin osaa syn­ny­tys­pe­lois­ta voi vähentää se, että syn­nyt­tä­vä nainen on pro­ses­sis­sa aktii­vi­nen ja osaa käyttää hyväkseen kehon omia syn­nyt­tä­viä voimia. Omilta asiak­kail­ta­ni kerää­mie­ni syn­ny­tys­ker­to­mus­ten mukaan myös kumppanin hyvä val­men­tau­tu­mi­nen lisää tur­val­li­suu­den tunnetta. Tämän ovat ymmär­tä­neet monet yksi­tyi­set toimijat, jotka nyt jär­jes­tä­vät syn­ny­tys­val­men­nuk­sia. Vain osalla syn­ny­tys­val­men­nus­ten tar­joa­jis­ta on ter­vey­den­huol­lon koulutus. Tässä vaiheessa on vaikea sanoa vai­kut­taa­ko se val­men­nuk­sen laatuun. Joka tapauk­ses­sa yksi­tyis­ten val­men­nus­ten kohdalla korostuu sekä alu­eel­li­nen että talou­del­li­nen eriar­voi­suus. Yksityisiä palveluja on tois­tai­sek­si tarjolla rajoitetusti.

Tässä tilan­tees­sa syn­nyt­tä­viä naisia tukevat tahot ovat alkaneet vaatia parempia julkisia äitiys­huol­lon pal­ve­lui­ta. Terveyden ja hyvin­voin­nin laitos on äskettäin ehdot­ta­nut, että kätilöt tulisi saada takaisin neu­vo­loi­hin raskauden ja syn­nyt­tä­mi­sen asian­tun­ti­joik­si. Sari Haapio taas esittää tuoreessa hoi­to­tie­teen alan syn­ny­tys­pel­ko­ja käsit­tei­le­väs­sä väi­tös­kir­jas­saan (2017) syn­ny­tys­val­men­nuk­sia palau­tet­ta­vik­si joko neu­vo­loi­hin tai syn­ny­tys­sai­raa­loi­hin. Valmennus tulisi päivittää uusim­mal­la tut­ki­mus­tie­dol­la sel­lai­seen muotoon, joka lisää odot­ta­jien luot­ta­mus­ta kykyynsä synnyttää.

Näillä inves­toin­neil­la voi olla kau­as­kan­toi­sia vaikutuksia.

  • Podcast-lukija: Sanna Rauhala
  1. Heiberg Endersen Eli, Biornstad Nanna: Födande krafter, Bonniers, Stockholm 1994
  2. Kitzinger Sheila: Birth crisis, Routledge, London 2006
  3. The roar behind the silence, Pinter & Martin, London 2015
  1. Reference 1
  2. Reference 2
  3. Reference 3

Kirjoittaja

Malla Rautaparta on filosofian maisteri Helsingin yliopistosta, pääaineena kulttuuriantropologia. Hänen pro gradunsa aiheena olivat varhaisen lastenhoidon kulttuurisesti rakentuneet käytännöt Suomessa. Hän on myös fysioterapeutti ja joogaopettaja, ja on kehittänyt joogaan perustuvaa synnytysvalmennusta parin vuosikymmenen ajan.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Koro on erityisesti Kiinassa tunnettu psyykkinen häiriötila. Siitä kärsivällä henkilöllä on kammottava, irrationaalinen pelko: hän kokee sukupuolielintensä kutistuvan, imeytyvän kehoon ja katoavan kokonaan.

Aamulehden ilmoitus luopua sukupuolittuneiden ammattinimikkeiden käytöstä on herättänyt kiivasta keskustelua, josta on kirjoitettu suurimmissa medioissa monista näkökulmista. Helsingin Sanomien tekemän kyselyn mukaan lievä enemmistö noin 5000 vastaajasta kannatti sukupuolittuneiden termien hylkäämistä ja “uusien keksimistä”. Todellisuudessa kielessämme on jo olemassa vakiintunut, sukupuolineutraalimpi termi monille mies-päätteisille tai naisiin viittaaville nimikkeille. Uusien termien keksiminen ei monesti ole lainkaan tarpeen: lehtimies on toimittaja, lentoemäntä stuertti ja lakimies juristi. Kyse on sanavalinnoista, ei väkinäisestä kielen uudistamisesta.

Isomahainen, tummaihoinen tyttö selaimeni mainospalstalla tuijottaa kaukaisuuteen. ”12-vuotiaan äitiysvaatteet by Paola Suhonen", sanoo mainoksen teksti. Kyseessä on Planin kehitysyhteistyökampanja lapsiäitiyden vähentämiseksi. Kampanjavideo kertoo, että seitsemän miljoonaa lasta kehitysmaissa tulee vuosittain äidiksi. Tilastotietojen miljoonat lapsiäidit konkretisoidaan kuvaamalla nuoria ruskeita tyttöjä vauvojen kanssa. Kehitysmaakonteksti tuodaan esiin rodullistamisella. Tyttöjen ihonväri pyrkii kertomaan, että kyseessä on kehitysmaa, jossa lapset tulevat raskaaksi. Kuten useissa kehitysyhteistyömainoksissa, ihonväri on riittävä viesti.