Silpominen kielletty: Ketä laki suojelee?

Lait ja ris­ti­rii­dat kuuluvat samaan kat­tauk­seen, kun kyseessä on naisten kehoon, sek­su­aa­li­suu­teen tai per­he­suh­tei­siin liittyvät kysymykset.

Tyttöjen sukue­lin­ten sil­po­mi­nen nousi suo­ma­lai­seen kes­kus­te­luun lop­pu­ke­säs­tä. Perhe- ja perus­pal­ve­lu­mi­nis­te­ri Annika Saarikko (kesk.) totesi, että hänen mie­les­tään Suomen laissa pitäisi erikseen kieltää naisten sukue­lin­ten sil­po­mi­nen. Muissa poh­jois­mais­sa eril­lis­la­ki jo on, mutta Suomessa on nojattu yleiseen lain­sää­dän­töön. Tyttöjen sukue­lin­ten sil­po­mi­nen täyttää Suomen rikoslain mukaan pahoin­pi­te­lyn ja törkeän pahoin­pi­te­lyn tunnusmerkit.

Silpominen on siis kiel­let­tyä jo nykyi­ses­sä lain­sää­dän­nös­sä. Avainkysymys on, tar­vi­taan­ko vielä eril­lis­la­ki sen kiel­tä­mi­sek­si. Kyse on Suomessa suh­teel­li­sen suppeasta ilmiöstä. Twitter lauloi yksi­se­lit­tei­ses­ti: kyllä tarvitaan. Miksi sitä ei jo ole? Tarvitaan selkeä viesti! Lapsiasiavaltuutettu oli samaa mieltä. Suomessa asian parissa pitkään työtä tehneet asian­tun­ti­jat ja järjestöt pohtivat, että eril­lis­la­ki olisi hyvä lisä lukui­sil­le jo käytössä oleville sil­po­mis­ta ehkäi­se­vil­le keinoille Suomessa ja maailmalla.

Suomi ja suo­ma­lai­set eivät ole yksin sil­po­mi­sen kiel­tä­vään lain­sää­dän­töön liittyvän pohdinnan ja aloit­tei­den kanssa. Somalimaassa, jossa arvioiden mukaan 90 – 98 pro­sent­tia tytöistä joutuu sil­po­mi­sen uhriksi 6 – 9- vuotiaina, aihe on päi­vän­polt­ta­va kysymys.

Kuva sil­po­mi­sen vas­tai­ses­ta kou­lu­tuk­ses­ta Keniasta. Kuva: Sarah Waiswa

Somalimaalainen sil­po­mi­sen vastaista työtä tekevien jär­jes­tö­jen kat­to­jär­jes­tö NAFIS lobbaa sitkeästi sil­po­mi­sen kieltävän lain puolesta. Lain läpimeno olisi valtava edis­ty­sas­kel. Sen rinnalla sil­po­mis­ta vas­tus­ta­vat ja naisten oikeuksia ajavat järjestöt tekevät jatkuvaa ruo­hon­juu­ri­ta­son työtä sil­po­mi­sen lopet­ta­mi­sek­si. Siinä pyritään koko­nais­val­tai­seen, syvälle ulot­tu­vaan muutokseen.

Silpominen siirtymäriittinä

Silpominen on syvään juurtunut kult­tuu­ri­nen käytäntö. Se kytkeytyy niin nai­seu­teen ja ihmi­syy­teen kuin koko yhteis­kun­nan sukupuoli- ja val­ta­jär­jes­tel­mään. Perinne ei ole sidottu mihinkään tiettyyn uskontoon, vaan sitä esiintyy esi­mer­kik­si sekä islamin- että kris­ti­nus­kois­ten parissa. Se on riitti, jonka avulla luodaan yksilöitä, yhteisöjä ja yhteisön iden­ti­teet­tiä. Riitin väli­tyk­sel­lä ryhmä tois­tu­vas­ti uudistaa käsi­tyk­sen itsestään ja yhteen­kuu­lu­vuu­des­taan. Samalla vah­vis­te­taan yksi­löi­den sosi­aa­lis­ta olemusta.

Silpominen sisältää kaikki siir­ty­mä­rii­tin vaiheet: erot­ta­mi­sen, välitilan ja takaisin liit­tä­mi­sen. Riitin aikaan tyttö eris­te­tään ja hän käy läpi ruu­miil­li­sen muutoksen sil­po­mi­sen ja toi­pu­mi­sen kautta. Riitti päättyy yleensä yhtei­söl­li­seen juhlaan, joka saattaa tytön takaisin yhteisöön uudessa roolissa ja asemassa. Yhteisöstä ja tilan­tees­ta riippuen tytöt silvotaan isossa joukossa tai yksin. Silpominen on aina tus­kal­li­nen, verinen ja vaa­ral­li­nen operaatio, jolla on vakavia fyysisiä ja psyyk­ki­siä seu­rauk­sia tytön koko loppuelämälle.

Kuva sam­bu­ru­jen siir­ty­mä­rii­tis­tä Keniasta. Louisa Kasdon (CC BY 3.0), Wikimedia Commons.

Kenian Kisiissä tapaamani silvotut naiset muis­te­li­vat, kuinka perheen vanhemmat naiset – usein isoäiti, äiti tai tädit – opettivat heille millainen ”kun­nol­li­nen kisii­läi­nen nainen” on samalla, kun he toipuivat kotona sil­po­mi­sen aiheut­ta­mas­ta veren­vuo­dos­ta ja odottivat haavan arpeu­tu­mis­ta. Monet naisista uskoivat, että tar­vit­tiin koko ritu­aa­li­nen muutos, jotta tytöstä voisi tulla ”kun­nol­li­nen kisii­läi­nen nainen”.

6 – 8-vuo­tiai­den tyttöjen lapsuus loppui kuin seinään, kun heitä alettiin kouluttaa aikuisen vaimon rooliin. Ne rohkeat äidit, jotka saatuaan tietoa sil­po­mi­sen haitoista ja vaih­toeh­dois­ta päättivät jättää tyt­tä­ren­sä sil­po­mat­ta, elivät jäytävän pelon kanssa – entä jos tyt­tä­res­tä ei tulekaan ”kun­nol­lis­ta”? Entä jos hän juoksee miesten perässä, eikä osaakaan kont­rol­loi­da itseään ja seksuaalisuuttaan?

Toiset iäk­kääm­mät naiset esit­te­li­vät minulle huo­jen­tu­nei­na jo aikui­suu­den saa­vut­ta­nei­den sil­po­mat­to­mien tyttärien saa­vu­tuk­sia: opis­ke­lu­paik­kaa, ammattia, hyvää puolisoa, perhettä ja lapsia. Heistä oli tullut esi­mer­kil­li­siä naisia.

Somalimaassa koh­taa­ma­ni äidit ja isät pel­kä­si­vät usein, että sil­po­mat­to­mat tyttäret voivat joutua rais­ka­tuik­si, menettää neit­syy­den, tulla raskaaksi tai jäädä nai­mat­to­mik­si. Kaikilta näiltä sil­po­mi­sen uskottiin suojaavan. Mikä olisi pienempi paha tyttären kannalta?

Monet pitävät sil­po­mis­ta yhä uskon­nol­li­se­na vel­vol­li­suu­te­na. Silvottua naista kun­nioi­te­taan, sil­po­ma­ton­ta ei. Silvottu on taval­li­nen ja kuuluu yhteisöön, sil­po­ma­ton on kummajainen.

Ei siis ole ihme, että sil­po­mi­sen kieltävän lain­sää­dän­nön laa­ti­mi­nen, läpimeno ja toi­meen­pa­no ovat kaikki äärim­mäi­sen vaikeita.

Laki naisten tukena?

Oikeudesta kiin­nos­tu­neet ant­ro­po­lo­git ovat pitkään pohtineet, voivatko lait ja lain­sää­dän­tö olla naisten tai alis­te­tus­sa asemassa olevien tukena. Voivatko lait auttaa aseman paran­ta­mi­ses­sa ja epätasa-arvoisten käy­tän­tö­jen kor­jaa­mi­ses­sa? Voivatko ne puuttua alis­ta­viin rakenteisiin?

Kuva: DFID, UK Department for International Development, CC BY 2.0 (Flickr​.com)

Oikeus ei ole koskaan neut­raa­lia tai uni­ver­saa­lia. Se on his­to­rial­li­nen tuote ja vallan sym­bo­li­nen ilmentymä. Jotkut koros­ta­vat oikeuden valvovan vallassa olevan ryhmän etuja. Toiset muis­tut­ta­vat, että laki­uu­dis­tuk­set voivat olla muutoksen airut – tasa-arvon, oikeuk­sien ja vapau­tuk­sen mah­dol­lis­ta­ja. Oikeus on siis sekä vallan että vallan vas­tus­ta­mi­sen väline, alis­ta­mi­sen ja voi­maan­tu­mi­sen keino. Lait sortavat naisia kate­go­ri­ses­ti, mutta ne ovat myös keskeisiä välineitä heidän oikeu­del­li­sen ja yhteis­kun­nal­li­sen asemansa parantamiseksi.

Tein ant­ro­po­lo­gi­sen väi­tös­tut­ki­muk­se­ni eron­neis­ta naisista Intiassa. Siellä naisliike on aina ajanut naisten aseman paran­ta­mis­ta laki­uu­dis­tus­ten avulla. Niitä on vaadittu 1800-luvulta itse­näis­ty­mis­kamp­pai­lun aikaan ja nyky­päi­vään. Monien ”onnis­tu­nei­den” laki­uu­dis­tus­ten käy­tän­nöl­li­set toteu­tuk­set ja vai­ku­tuk­set ovat kuitenkin tuot­ta­neet pet­ty­myk­siä. Tieto laki­uu­dis­tuk­sis­ta ja mah­dol­li­suu­det niiden hyö­dyn­tä­mi­seen eivät ole tavoit­ta­neet niitä tar­vit­se­via, laki­uu­dis­tuk­set eivät ole toteu­tu­neet käy­tän­nös­sä tai muo­dol­li­set tasa-arvoiset lait ovat jatkaneet epätasa-arvoisten tulosten tuottamista.

Monet eronneet naiset myös päätyivät oikeus­jut­tu­jen­sa takia entistä huo­nom­paan käytännön tilan­tee­seen. Vuosien oikeus­kier­re saattoi saada absurdin lopun. Huoltajuutta hakeneen naisen lapset ehtivät kasvaa täysi-ikäisiksi ennen päätöstä, ela­tus­a­pua tar­vit­se­vil­la naisilla ei ollut varaa oikeus­pro­ses­siin eikä työpaikan saaneilla aikaa siihen. Oikeudessa naisia nöy­ryy­tet­tiin ja juok­su­po­jat­kin alkoivat nimitellä heitä. Toisaalta jotkut saivat myös oikeasti apua, talou­del­lis­ta tukea tai kokivat voi­maan­tu­van­sa oikeuden päätösten ansiosta.

Lain para­dok­se­ja olen kohdannut myös käytännön jär­jes­tö­työs­sä Somalimaassa ja Keniassa eri­tyi­ses­ti naisten kehoa tai per­he­suh­tei­ta mää­rit­tä­vis­sä peri­mi­seen, omis­ta­mi­seen, sek­su­aa­li­suu­teen ja väki­val­taan liit­ty­vis­sä kysy­myk­sis­sä. Jos kult­tuu­ri­nen käytäntö tai maan tapa ja laki pannaan vas­tak­kain, laki voi jäädä jalkoihin niin Keniassa, Intiassa kuin Suomessa.

Yhteisöt muutosvoimana

Laki on tärkeä tuki asen­ne­muu­tos­työl­le, muttei yksin riitä. Kenian sil­po­mi­sen vastainen laki saatiin aikaan pit­kä­jän­tei­sen työn ja eri tahojen pon­nis­te­lu­jen ansiosta, kun pre­si­dent­ti hyväksyi sen vuonna 2011. Käytännön esimerkit Keniasta osoit­ta­vat, että lain­sää­dän­nöl­lä on myös arvaa­mat­to­mia seurauksia.

Kuva sil­po­mi­sen vas­tai­ses­ta kou­lu­tuk­ses­ta Keniasta. Kuva: Sarah Waiswa

Pidätysten pelossa aikai­sem­min avoimesti suo­ri­te­tut sil­po­mis­ri­tu­aa­lit ovat menneet maan alle salassa suo­ri­tet­ta­vik­si, joten niihin on vaikea puuttua. Jotkut ter­vey­den­hoi­to­hen­ki­lö­kun­nas­ta tienaavat pimeitä tuloja sai­raa­lois­sa öisin salaa tehdyillä ope­raa­tiol­la. Silpomisia tehdään yhä nuo­rem­mil­le, jotka eivät vielä osaa vedota lakiin eivätkä karata. Esimerkit myös muualta kertovat, että sil­po­mi­sen kieltävän lain­sää­dän­nön voimaan astumista edeltää usein silpomispiikki.

Toisaalta naisten oikeuk­sien puo­lus­ta­jat ja sil­po­mi­sen vastaista työtä tekevät järjestöt voivat nyt vedota sil­po­mi­sen lait­to­muu­teen. Silpomisen vastaiset kou­lu­tuk­set pai­kal­lis­hal­lin­non ja viran­omais­ten kanssa saavat lisää pai­noar­voa. Nyt on myös jo nostettu – tosin hyvin har­vi­nai­sia – oikeus­jut­tu­ja sil­po­mi­sen teh­nei­tä­suo­rit­ta­nei­ta vastaan. Kynnys oman per­heen­jä­se­nen julkiseen syyt­tä­mi­seen on kuitenkin järi­syt­tä­vän korkea ja voi johtaa eris­tä­mi­seen omasta perheestä, suvusta ja yhtei­sös­tä. Kuka sen riskin haluaisi ottaa?

Yhteisöt ja niiden avain­hen­ki­löt ovat keskeisiä myös lain edel­lyt­tä­mien muutosten aikaan­saa­mi­ses­sa. Niiden avulla on saa­vu­tet­tu hyviä tuloksia sil­po­mi­sen vas­tai­ses­sa työssä. Asennemuutos vahvistuu, kun Somalimaan uskon­nol­li­set johtajat puhuvat saar­nois­sa ja eri­lai­sis­sa tilai­suuk­sis­sa sil­po­mis­ta vastaan ja kun saman naa­pu­rus­ton naisista tulee yhteisen kou­lu­tuk­sen jälkeen toistensa tuki sil­po­mi­sen kyseenalaistamisessa.

Keniassa sil­po­mis­ri­tu­aa­lia kor­vaa­val­le riitille tai muulle yhtei­söl­li­sel­le tilai­suu­del­le on tilausta. Lisäksi kou­lu­lai­sil­le sil­po­mi­sen ris­ki­kuu­kausiin ajoitetut leirit ovat osoit­tau­tu­neet toi­mi­vik­si vaih­toeh­doik­si. Kun monet erilaiset vai­kut­ta­mis­kei­not ovat käytössä, yhteis­vai­ku­tus paranee. Pelkkä laki ei yksin riitä – ei edes Suomessa.

Kuva: U.S. Government Accountability Office from Washington, DC, United States (CC0 Public domain), Wikimedia Commons.

Suomen oma häpeä

Suomessa on taipumus ajatella, että kun laki on säädetty, asia on ratkaistu ja epäkohta korjattu. Usko lain­sää­dän­nön voimaan horjuu kuitenkin lähi­suh­de­vä­ki­val­taan liit­ty­vis­sä kysy­myk­sis­sä. Edellä mainitun sil­po­mi­seen tart­tu­neen A-studion pää­ai­hee­na oli naisiin koh­dis­tu­van väki­val­lan vähen­tä­mi­seen vel­voit­ta­va euroop­pa­lai­nen Istanbulin sopimus, johon Suomi kaksi vuotta sitten sitoutui.

Lukuisia naisia pahoin­pi­del­lään joka päivä kotien seinien sisällä, vaikka rikoslain mukaan pahoin­pi­te­ly yksi­tyi­sel­lä paikalla — myös kotona – on ollut viral­li­sen syytteen alainen rikos 1.9.1995. alkaen. Suomessa kuolee vuo­sit­tain 20 naista lähi­suh­de­vä­ki­val­lan takia. Suomesta on jo tehty YK:n komi­teal­le kantelu, jonka mukaan Suomi ei täytä vel­vol­li­suut­taan suojella naisia väkivallalta.

Vaikka tuki­kes­kus ja tuki­pu­he­lin on jo perus­tet­tu, Istanbulin sopi­muk­sen asettaman tavoit­teen mukaan Suomessa tulisi olla 500 tur­va­ko­tia. Nyt niitä on 143 ja resurs­se­ja uusien perus­ta­mi­seen tar­vit­tai­siin lisää. 500 tur­va­ko­tia on yksin­ker­tai­nen ja kon­kreet­ti­nen keino Istanbulin vel­voit­tei­den toteuttamisessa.

On kiin­nos­ta­vaa pohtia, mikä niiden perus­ta­mis­ta jarruttaa? Entä onko jo herännyt kes­kus­te­lua siitä, tar­vi­taan­ko Suomeen eril­lis­la­ki, joka kieltää naisten pahoin­pi­te­lyn ja tap­pa­mi­sen pari­suh­tees­sa? Tarvitaan selkeä viesti!

Laki voimavaraksi

Lait ja lain­sää­dän­tö eivät ole eril­lis­saa­rek­kei­ta, vaan aina osa yhteis­kun­nal­lis­ta ja kult­tuu­ris­ta koko­nai­suut­ta sekä val­ta­suh­tei­ta, joita ne voivat toki myös haastaa. Jokaista eril­lis­la­kia laatiessa kannattaa pohtia kenen hyväksi laki säädetään. Mitä yhteis­kun­ta haluaa sillä viestiä ja kenelle? Kenen äänellä puhutaan?

Lain val­mis­te­lus­sa olisi vält­tä­mä­tön­tä kuunnella myös niitä, joiden suo­je­le­mi­sek­si ja tueksi se on tar­koi­tet­tu. Näin voisi olla mah­dol­lis­ta välttää jotain suden­kuop­pia, jos lain ensi­si­jai­se­na tar­koi­tuk­se­na on kuitenkin suojella yksilöä väkivallalta.

Lakiuudistuksia tarvitaan, sillä lain­sää­dän­tö antaa tukevan sel­kä­no­jan asen­ne­muu­tos­työl­le. Tärkeintä on lain ja sen toteu­tu­mis­ta tukevan kou­lu­tuk­sen, tie­do­tuk­sen, resur­soin­nin ja yhteis­kun­nal­li­sen kes­kus­te­lun yhteis­voi­ma. Niiden avulla luodaan ymmär­rys­tä sekä muokataan ja haas­te­taan kult­tuu­ri­sia käytäntöjä.

Asennemuutostyö vie aikaa ja suku­pol­vet vaihtuvat, mutta jok’ikinen askel oikeaan suuntaan on kor­vaa­mat­to­man arvokas.

  1. Aura, Siru 2007. Oikeuden para­dok­sit – oikeus intia­lais­ten eron­nei­den naisten voi­ma­va­ra­na. Oikeus 1:19 – 32.
  2. Aura, Siru 2008. Women and Marital Breakdown in South India. Reconstructing Homes, Bonds and Persons. Research Series in Anthropology. University of Helsinki.
  3. Comaroff, John 1994. Foreword. In Mindie Lazarus-Black and Susan Hirsch (eds.), Contested States: Law, Hegemony and Resistance. New York: Routledge: ix-xiii.
  4. Lazarus-Black, Mindie and Susan Hirsch 1994 (eds), Contested States: Law, Hegemony and Resistance. New York: Routledge

Kirjoittaja

VTT Siru Aura on antropologi ja viestintäpäällikkö Solidaarisuus-järjestössä, joka tekee silpomisen vastaista työtä Somalimaassa ja Keniassa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Koro on erityisesti Kiinassa tunnettu psyykkinen häiriötila. Siitä kärsivällä henkilöllä on kammottava, irrationaalinen pelko: hän kokee sukupuolielintensä kutistuvan, imeytyvän kehoon ja katoavan kokonaan.

Aamulehden ilmoitus luopua sukupuolittuneiden ammattinimikkeiden käytöstä on herättänyt kiivasta keskustelua, josta on kirjoitettu suurimmissa medioissa monista näkökulmista. Helsingin Sanomien tekemän kyselyn mukaan lievä enemmistö noin 5000 vastaajasta kannatti sukupuolittuneiden termien hylkäämistä ja “uusien keksimistä”. Todellisuudessa kielessämme on jo olemassa vakiintunut, sukupuolineutraalimpi termi monille mies-päätteisille tai naisiin viittaaville nimikkeille. Uusien termien keksiminen ei monesti ole lainkaan tarpeen: lehtimies on toimittaja, lentoemäntä stuertti ja lakimies juristi. Kyse on sanavalinnoista, ei väkinäisestä kielen uudistamisesta.

Alussa ihmisapina oppii käyttämään työkalua aseena. Aggressiivisuuden puuskassa hän tappaa sillä kilpailevan ihmisapinaryhmän jäsenen. Muut hänen ryhmästään yhtyvät väkivaltaan. Näin kutoo Stanley Kubrick Avaruusseikkailu 2001 -elokuvan alussa ihmiskunnan kehityksen ja sodankäynnin yhteen. Onko kuvaus fiktiota? Uskomus, että vain sivistys voi kahlita sisäisen petomme, on iskostettu syvään. Filosofi Thomas Hobbesin mukaan ennen järjestäytynyttä yhteiskuntaa vallitsi kaikkien sota kaikkia vastaan. Nykyisin näkemystä perustellaan evoluutiopsykologialla: sotaisuus johtuu aggressiivisuudesta, joka on luonnonvalinnan kautta kirjattu geeneihimme.