”Miten voit olla varma siitä, että jaksat paneutua samaan tutkimusaiheeseen neljän vuoden ajan?” Tämä on kysymys, johon moni alkuvaiheen väitöskirjatutkija joutuu vastaamaan sekä tuttavien kysellessä urakuulumisia että epävarmuuden peikon hiipiessä oman pään sisälle. Pystynkö? Jaksanko? Kannattaako?
Koska tutkin kaivoskiistoja ja ympäristönhallintaa, vastaan yleensä tällaisiin kysymyksiin tutkimusaiheeni yhteiskunnallista tärkeyttä liputtaen. ”Nämä asiat vaikuttavat erittäin paljon paikallisten ihmisen elämään ja aiheuttavat päänvaivaa viranomaisille ja poliitikoille, joten lisää tutkimusta tarvitaan”, saatan sanoa.
Kun jotkut lisäksi ihmettelevät, miksi tutkin nimenomaan arktisiin ja subarktisiin alueisiin liittyviä kaivoskiistoja, muistutan heitä ilmastonmuutoksen erityisen voimakkaista vaikutuksista näillä pohjoisilla alueilla. Paikallisyhteisöille ja kaivostoiminnalle voi koitua näistä muutoksista monenlaisia ongelmia – yhtenä esimerkkinä tästä ikiroudan sulamisen riskit.
Totuus kuitenkin on, että tiesin arktisen tutkimuksen kiinnostavan minua jo paljon ennen kuin olin naputellut ensimmäisen version nykyisestä tutkimussuunnitelmastani ja pyrkinyt sen avulla töihin Oulun yliopistoon. Sattumaa tai ei, muistan vieläkin hyvin tarkkaan, mistä tämä kaikki alkoi.
Uhkia ja mahdollisuuksia
Istun pienessä seminaarihuoneessa Kööpenhaminan yliopistossa vuonna 2015. Ympärilläni on opiskelijoita muista Pohjoismaista sekä Venäjältä. Olemme kaikki ilmoittautuneet kurssille ”Uudet arktiset uhat”.
Muiden motiiveista ja taustoista en vielä tässä vaiheessa tiedä, mutta itse olen päätynyt Kööpenhaminan yliopistoon opiskelemaan maisteriopintoja muutaman mutkan kautta, ympäristöpolitiikka yhtenä kiintopisteenäni. Jo ennen Kööpenhaminaan saapumista olen ollut kiinnostunut luonnonvarakysymyksistä joten ”arktisia uhkia” käsittelevä kurssi vaikuttaa minusta hyvältä yleissivistävältä lisältä opintoihini.
Ensimmäinen luento alkaa. Saamme käteemme lukulistat. Lista vilisee nykypäivän arktisen tutkimuksen suuria nimiä: Oran R. Young, Olav Schram Stokke, Timo Koivurova, Klaus Dodds, Mark Nuttall, Joan Nymand Larsen… On ilmiselvää, että nyt ei pysytä siististi minkään yhden tieteenalan raameissa. Kiinnostun. Kurssi rullaa eteenpäin, viikot vierivät ja en yhtäkkiä lainkaan malttaisi lukea muiden kurssien kirjoja ja artikkeleita, vaan pelkästään tämän yhden. Jopa sellaiset tekstit uppoavat, jotka eivät liity itseäni kiinnostaviin tutkimuskysymyksiin, mutta käsittelevät kuitenkin jollain tavalla arktisia alueita. Harmittelen, että en ole aikaisemmin tajunnut perehtyä arktisiin kysymyksiin. Havahdun myös siihen, että arktisen tutkimuksen nykytilaa ei voi kunnolla ymmärtää perehtymättä ensin hieman sen historiaan.
Tarfala-laakso. Kuva: Jasmiini Pylkkänen
Arktisia tutkimusmatkoja
Arktisten alueiden tutkimuksella on pitkät perinteet, varsinkin luonnontieteiden parissa. Navigointi ja karttaoppi olivat arktisen tutkimuksen kuninkaat 1500–1600 -luvuilla, vaikka kartoitus edistyi varsin hitaasti. 1700-luvulta alkaen myös arktisten alueiden kasvillisuuden ja eläimistön systemaattinen tutkimus alkoi saada jalansijaa.
Esimerkiksi kuuluisa ruotsalainen kasvitieteilijä Carl Linneaus teki vuonna 1732 pitkän tutkimusmatkan Lappiin. Hän luetteloi sammaleita, jäkäliä ja muuta kasvilajistoa, viettäen samalla runsaasti aikaa saamelaisten parissa. Muiden muassa venäläiset tekivät samoihin aikoihin aktiivisesti tutkimusmatkoja omille arktisille alueilleen. Myös englantilaiset tutkijat jättivät jälkensä arktisen tutkimuksen historiankirjoihin eri tavoin: Lordi Mulgraven vuoden 1773 tutkimusmatka kohti pohjoisnapaa johti ensimmäiseen jääkarhulle tehtyyn tieteelliseen ruumiinavaukseen.
Jäätikkönielu, Norrbotten. Kuva: Jasmiini Pylkkänen
Suomalaissyntyinen Adolf Erik Nordenskiöld tuli 1800-luvulla tunnetuksi Koillisväylä-purjehduksestaan (1878-1879). Kyseisellä tutkimusmatkalla esimerkiksi revontulet, tähtitaivas ja Siperian tšuktšien tavat olivat mielenkiinnon kohteina. Muutenkin Nordenskiöld vaikuttaa olleen varsin monipuolinen ja kiinnostava tieteentekijä ja tutkimusmatkailija.
Oman arktisen kiinnostukseni herätessä tunsi pian pistoksen rinta-alassani. Jouduin nimittäin tunnustamaan, että olin ollut vuosikaudet varsin tietämätön maailmankuulun Nordenskiöldin saavutuksista. Tämä oli erityisen noloa siksi, että vietin lapsuuteni samassa kunnassa kuin Nordenskiöld aikoinaan, eli Mäntsälässä. Olen jopa käynyt lukion, joka sijaitsi osoitteessa Nordenskiöldintie 2. Onneksi päädyttyäni arktisen tutkimuksen pariin olen myös saanut kurottua kiinni pahimmat aukot Nordenskiöld-tietämyksestäni.
Arktisia valtapelejä
Kuten edellä olevasta lyhyestä katsauksesta voi jo havaita, arktinen tutkimus on perinteisesti ollut luonnontieteilijöiden dominoimaa. Oikeastaan vasta 1980-luvulta alkaen ihmistieteiden näkyvyys arktisessa tutkimuksessa alkoi kunnolla kasvaa.
Läpi historian geopolitiikalla on ollut suuri vaikutus arktiseen tutkimukseen ja toimintaympäristöön. Kylmän sodan aikana arktisten alueiden inhimillinen kehitys ja ympäristönsuojelu eivät olleet politiikka-aloitteiden ja julkisen keskustelun polttopisteessä, vaan huomio keskittyi turvallisuuspoliittisiin teemoihin. Neuvostoliiton muuttunut lähestymistapa arktisiin asioihin ja kiinnostus rauhanomaiseen tutkimus- ja muuhun yhteistyöhön arktisilla alueilla tuli kuitenkin selvästi esille jo vuonna 1987, Mikhail Gorbatšovin pitämästä Murmanskin puheesta ja politiikka-aloitteesta (Murmansk Initiative). Lopulta Neuvostoliiton kaatuminen vuonna 1991 ”pehmensi” arktista pelikenttää entisestään.
Arktiset valtiot (Suomi, Ruotsi, Norja, Islanti, Tanska, Yhdysvallat, Venäjä ja Kanada) sitoutuivat vuonna 1996 Ottawan julistuksessa yhdessä arktisten alkuperäiskansajärjestöjen kanssa yhteistyöhön muun muassa kestävän kehityksen ja ympäristönsuojelun saroilla.
Rauhanomaisen yhteistyön lisäksi geopoliittiset näkökulmat ovat vuoden 1996 jälkeenkin välillä nousseet uudelleen pintaan. Ilmastonmuutos vaikuttaa muun muassa merijään määrään, mikä puolestaan tarjoaa uusia mahdollisuuksia öljyn- ja kaasunporaukseen ja laivaliikenteen kasvattamiseen arktisilla alueilla. Arktisten alueiden toimijat eivät ole olleet yksimielisiä siitä, miten uusiin olosuhteisiin tulisi reagoida. Erilaisista uhkakuvista huolimatta Suomen tämänhetkinen arktisen neuvoston puheenjohtajakausi (2017-2019) on alkanut tutuissa, rauhanomaista yhteistyötä korostavissa tunnelmissa.
Arktisen alueen määrittelyjä. Kartta esittää arktisen alueen määrittelyjä perustuen seuraaviin: Arctic Human Development Report (AHDR), Arctic Monitoring and Assessment Programme (AMAP), Conservation of Arctic Flora and Fauna (CAFF), napapiiri ja puuraja. Kartta: Nordregio (suunnittelija/kartografi: Johanna Roto, aineistolähteet: NSIs)
Arktinen antropologia
Arktisen tutkimuksen ja geopolitiikan suurten linjojen esittelyn jälkeen on syytä korostaa, että samaan aikaan kun suurin osa ihmistieteistä oli paitsiossa arktisen tutkimuksen ytimestä, antropologia kulki omia latujaan ja muodosti selkeän poikkeuksen. Amerikkalaisvetoisen kulttuuriantropologian juuret ovat nimenomaan 1800-luvun arktisessa, etnografisessa kenttätyössä.
Saksalaistaustainen Franz Boas koki 1800-luvulla vallalla olevan evolutionistisen antropologian ongelmalliseksi. Sen edustajat Lewis Henry Morgan ja Edward B. Tylor eivät keskittyneet kenttätyöhön, vaan muodostivat teoriansa muun muassa tutkimusmatkailijoiden ja siirtomaaupseerien keräämien aineistojen perusteella. He sovelsivat luonnontieteellistä käsitystä evoluutiosta kulttuureihin. Morganin ja Tylorin näkemyksen mukaan kaikki kulttuurit voisi sijoittaa samalle, nousevalle asteikolle paremmuusjärjestykseen sen mukaan, minkä kyseisen asteikon kehitystason kukin kulttuuri on onnistunut saavuttamaan.
Jäätikkö, Norrbotten. Kuva: Jasmiini Pylkkänen
Boas puolestaan vietti pitkiä aikoja kenttätyön pyörteissä, muun muassa Baffininsaaren inuittien parissa. Ensikäden kokemukset inuittiyhteisöistä (muun muassa havainnot inuittikielten vivahteikkuudesta) mullistivat Boasin ajattelumaailman, ja hänestä tuli kulttuurirelativismin ja historiallisen partikularismin puolestapuhuja. Toisin sanoen, Boas alkoi painottaa, että kulttuureita tulisi tutkia niiden omista lähtökohdista käsin ja paikalliseen historiaan peilaten, ulkopuolelta tuotujen käsitteiden ja arvottamisten sijasta. Boas siis laajensi antropologisia tulokulmia, luoden myös pohjaa myöhemmälle inuittitutkimukselle.
Muutama kymmenen vuotta myöhemmin tanskalais-grönlantilainen tutkimusmatkailija-antropologi Knud Rasmussen kulki osittain Boasin viitoittamalla tiellä Pohjois-Amerikan arktisilla alueilla ja Grönlannissa. Rasmussenia onkin aiheellisesti kutsuttu ”eskimologian isäksi”. Nykyisin termi ”eskimo” ei tosin enää ole kaikkialla poliittisesti korrekti ja hyväksytty. Termin ”inuitti” käyttö on yleistynyt, joskaan sekään ei ole täysin ongelmaton.
Uusia polkuja
Palataan uudelleen vuoteen 2015 ja arktisten uhkien kurssille Kööpenhaminaan.
Samalla kurssilla syvennytään myös Tanskan ja Grönlannin väliseen monimutkaiseen, kolonialismin muovaamaan suhteeseen, josta en ole ennen tiennyt paljoakaan. Huomaan kiinnostuvani entistä enemmän ja laajentavani lukulistaa omin päin. Tarkennan lukemisiani koskemaan alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeutta ja paikallista luonnonvarojen hallintaa, sekä ylipäätänsä ympäristön ja kulttuurin yhteenkietoutuneisuutta arktisilla alueilla. Luen muun muassa saamelaisten kokemista vääryyksistä Pohjoismaissa, inuittien itsehallinto-ponnisteluista Kanadan arktisilla alueilla ja Grönlannissa, sekä Iñupiat-kansan kaivos(osa)omistajuudesta luoteis-Alaskassa.
Kun joku kysyy, miksi nämä asiat kiinnostavat, minulla on jo taskussani useampikin rationaalinen vastaus. Järkisyiden lisäksi uskallan toisinaan myöntää, että tutkin näitä teemoja yhtä lailla siksi, että tunnen ne mahanpohjassani ja sydänalassani tärkeiksi. Joku saattaisi sanoa, että minulla on tästä asiasta oikeanlainen ”gut feeling”. Itse en ole varma, osaanko antaa tällä tuntemukselle nimeä, mutta se kantaa minua joka tapauksessa eteenpäin.
Kenttätyöt ja tutkimusetiikka
Tullaan vihdoin vuoteen 2017. Olen muuttanut alkuvuodesta Ouluun ja alkanut työstää väitöskirjaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja ympäristöriskien yhteensovittamisesta arktisissa ja subarktisissa kaivostapauksissa. Talvivaaran lisäksi olen perehtynyt kaivoskeisseihin arktisessa Kanadassa, Grönlannissa ja Peräpohjolan (Norrbotten) läänissä Ruotsissa.
Yhteistyö kansainvälisessä, monitieteellisessä tutkimusprojektissa on tuonut monenlaisia uusia kokemuksia ja näkökulmia. Olen ollut luonnontieteilijöiden apuna mittaamassa historiallisen kaivoksen päästöjä järven pohjasedimenteistä ja käynyt yhdessä Euroopan suurimmista kupariavolouhoksista. Olen kuunnellut sekä kaivosyhtiöiden esityksiä että tavallisten ihmisten huolia ja toiveita. Olen lentänyt jäätikön yli helikopterin kyydissä Ruotsissa ja syönyt valasta islantilaisessa yliopistoruokalassa. Olen matkustanut niin paljon työn puolesta, että vapaa-ajalla haluan harvoin enää mennä minnekään.
Samalla kiinnostuksenkohteeni ovat laajentuneet ja mieleni avartunut. Ymmärrän entistä paremmin, miksi monet arktisten alueiden alkuperäiskansat suhtautuvat varautuneesti ”eteläistä tulleiden” tutkijoiden loputtomaan virtaan. Pohdin usein, olenko minäkin vain yksi heistä, jotka käännähtävät paikan päällä, ”louhivat” hiukan hyödyllistä tietoa ja jatkavat sitten matkaansa kohti konferensseja ja muita areenoita? Vai osaanko olla pitkäjänteisempi, paneutuneempi ja osallistavampi? Jaksanko opetella uuden kielen, viipyä pidempään, solmia pitkäaikaisia yhteistyökuvioita ja palata samaan paikkaan yhä uudelleen?
Vanha kaivos. Kuva: Jasmiini Pylkkänen
Suomessa ihmistieteilijät voivat monesti lähteä arktisiin ja muihin kenttätöihin yleisten eettisten ohjenuorien turvin. Muutaman perusperiaatteen (tutkittavien ihmisten itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen, eli toisin sanoen heiltä saatu tietoinen lupa, vahingoittamisen välttäminen, sekä yksityisyyden ja tietosuojan turvaaminen) ollessa kunnossa, yliopiston eettisen toimikunnan lausuntoa tai minkään erillisen viranomaistahon tutkimuslupaa ei yleensä tarvita.
Arktisessa Kanadassa tilanne on sen sijaan hyvin erilainen. Lähes kaikkeen ihmistieteelliseen tutkimukseen – lukuun ottamatta arkistopohjaista sekä pelkästään julkisiin dokumentteihin ja tiloihin pohjautuvaa tutkimusta – on Kanadassa hankittava yliopiston eettisen toimikunnan ennakkolausunto. Vasta tämän jälkeen tutkija voi hakea varsinaista tutkimuslupaa viralliselta alueelliselta tutkimuslupainstituutilta. Kuten Suomessakin, tutkimushankkeista on tärkeää neuvotella etukäteen yhdessä paikallisyhteisöjen kanssa. Suomessa nämä neuvottelut ovat kuitenkin pääasiassa tutkijan ja tutkittavien välisiä ja niitä voi käydä paikan päällä. Kanadassa sitä vastoin tutkimuslupainstituutit ovat prosessissa kiinteästi mukana ja kentälle ei saisi mennä edes lyhyelle visiitille ennen kuin viralliset luvat ovat kunnossa. Yhtenä tärkeänä hyväksyttävän projektin kriteerinä on, että tutkimus hyödyttää tutkittavaa yhteisöä suoraan tai välillisesti. Kaiken kaikkiaan kenttätyötä edeltävän byrokratian määrä on siis aivan toista luokkaa kuin Suomessa.
Toiminnassa oleva kuparikaivos. Kuva: Jasmiini Pylkkänen
Tällaisessa järjestelmässä on myös omat etunsa. Tutkija ei voi jumittua pohtimaan tutkimuksen tarpeellisuutta ja eettisyyttä pelkästään oman päänsä sisälle ja pienen piirin pariin. Projektin mielekkyys ja tutkijan pitkäjänteisyys pääsevät kunnolliseen testiin jo useita kuukausia kestävän neuvottelu- ja lupaprosessin tiimellyksessä. Jos kyseisestä prosessista selviää lävitse, tuskin tarvitsee enää paljoa aprikoida tutkimusmotivaation ja -kisakunnon kantimia.
Lopuksi
Vanha viisaus taitaa kuulua niin, että kun jonkin projektin parissa viettää tarpeeksi aikaa, siihen kasvaa kiinni vaikka välillä pyristelisi vastaan. Pala palalta ja päivä päivältä, pitkäkestoisen panostamisen seurauksena, projekti kyllä valmistuu – oli se väitöskirja tai jotain aivan muuta. Näiden pohdintojen jälkimainingeissa olen luottavaisin mielin seuraavaksi suuntaamassa kohti kanadalaista lupaviidakkoa. Väliraportin kyseisistä tuoksinoista pääsette toivottavasti lukemaan seuraavasta kolumnistani. Pysykää siis langoilla!
Toimitus
- Podcast-lukija: Siiri Sandberg
- Verkkotaitto: Suvi Sillanpää
- Artikkelikuva: Jasmiini Pylkkänen
Lukemista
- Blåfield, Martti 2016. Nordenskiöld – Suomalaissyntyisen tutkimusmatkailijan & tiedemiehen tarina. Helsinki: Into.
- Joan Nymand Larsen and Gail Fondahl (eds.) 2015. Arctic Human Development Report. Regional Processes and Global Linkages. Copenhagen: Nordic Council of Ministers. Ladattavissa: http://norden.diva-portal.org/smash/record.jsf?pid=diva2%3A788965&dswid=-8833
- Inuit Tapiriit Kanatami and Nunavut Reserach Institute. 2007. Negotiating Research Relationships with Inuit Communities, a Guide for Researchers. Ladattavissa: https://www.itk.ca/negotiating-research-relationships-guide/
- MacCannon, J. 2012. A History of the Arctic – Nature, Exploration and Exploitation. London: Reaktion Books.
