Mörkö suomalaisena kansallissankarina

Suomi on jälleen jääkiekon maailmanmestari! Urheiluun liittyy erilaisia sosiaalisia ilmiöitä, kuten pelaajille annettavat lempinimet. Tänä keväänä on fanitettu Leijonien kapteenia, Marko Anttilaa. Joukkueessa isokokoista pelaajaa kutsuttiin “Möröksi”, Suomen kansalle se tarkoitti automaattisesti Muumien Mörköä.

Muumit ja jääkiekko ovat molemmat maabrändejä, joihin Suomessa samastutaan voimakkaasti. Pelaajan kutsuminen muumihahmon nimellä herättää siis kansallistunnetta kahdella tasolla.

Tove Janssonin Mörkö on kaiken jääksi muuttava moniselitteinen, biseksuaalinen, maskuliininen naishahmo, jonka olemukseen kuuluu surumielisyys. Mörkö ei puhu, hän on kylmä ja omissa oloissaan. Kuulostaako tutulta? Millaiseksi stereotyyppinen suomalainen mielletään?

Mörköä voisi luonnehtia hahmoksi, joka on sekä hyvä että paha ja siten samastuttava. Mörköä pelätään, mutta oikeasti hän on väärin ymmärretty, eikä halua pahaa. Mörön voi myös tulkita yhteisön syntipukiksi, jota ei ole onnistuttu kokonaan sulkemaan yhteisön ulkopuolelle, vaan hän jää sen reunoille “kummittelemaan”.

Anttilan jääkiekkoura ei ole perinteinen menestystarina. Hän epäonnistui vakiinnuttamaan paikkansa sekä KHL-liigassa että Ruotsin liigassa, ennen kuin löi itsensä läpi Jokereiden KHL-joukkueessa. Suhteessa jääkiekkoilijoiden korkeimpaan kastiin, NHL-pelaajiin, Anttila oli ennen MM-kisoja ulkopuolinen.

Pelaajat edustavat kansallisvaltioiden väkivaltaisen perustan rituaalista ulottuvuutta. Kulttuurimaantieteilijä Wilbur Zelinskyn mukaan urheilu on yksinkertaistettu muoto kansallisvaltiouskosta. Yhteiskuntatieteilijöiden Carolyn Marvinin ja David Inglen mukaan jääkiekkopelin väkivaltaisuus demonstroi kansallisvaltion väkivaltamonopolia: Jääkiekko on väkivaltaista, mutta pelaajat eivät tapa toisiaan, koska kansallisvaltion auktoriteetti estää sen. Jääkiekkopeli on oppitunti kansallisvaltion auktoriteetin väkivaltaisista juurista, ja väkivallan uhalla tapahtuvasta suojeluksesta.

Suomen joukkue osoitti, miten voitto tapahtuu täydellisellä alistumisella kansallisvaltion sääntöihin. Tämä ilmeni paljon hehkutettuna Suomen “joukkuepelinä”, joka esimerkiksi finaalissa oli Kanadan jatkuvan sääntöjen rajoilla pelaamisen vastakohtana. Suomen joukkue voitti oikeutetusti rituaalisen taistelun, koska se oli kilpailun täydellisin ilmentymä kansallisvaltiouskosta. Marvinin ja Inglen mukaan kansallisvaltiouskossa palvotaan valtion toteemia, eli lippua, ja sille tehtyjä uhrauksia. Tässä mielessä MM-finaali oli Suomen kansallisvaltiouskon tärkeimmän uhrauksen, talvisodan, rituaalinen uusinta.

Anttilan mörköhahmo on kiinnostava symboli voitolle. Mörkö on sekä pyhän ytimessä, palvonnan keskipisteessä, rituaalin keskeisin hahmo tärkeänä maalintekijänä, että epäpyhän ja kirotun, yhteiskunnasta ulossuljetun edustaja. “Löikö Mörkö sisään?” -fraasi viittaa sovinnaisuuden pois heittämiseen ja sääntöjen rikkomiseen. Tämän tyyppisiä ilmiöitä kulttuurintutkija Georges Bataille on luonnehtinut “orgastiseksi osallistumiseksi” pyhän kirottuun osaan, johon kuuluu tuhlaaminen ja tuhoaminen.

Mörön päätyminen keskeiseksi symboliksi ottelun jälkeisessä juhlinnassa selittyy tämän tulkinnan kautta. Sosiologi Tiina Arpen mukaan juuri juhlat ja orgiat edustavat pyhän tuhoisaa, kontrolloimattoman tuhlauksen ydintä. Pyhyyden ja epäpyhyyden liiton ansiosta ihmiset saivat juhlinnassaan suvereeneja elämyksiä, ja kokivat “elämän sen kiehumispisteessä”.

Lukemista

1. Arppe, Tiina. Pyhän Jäännökset. Ranskalaisia rajanylityksiä. Vol. 72. Helsinki: Tutkijaliitto, 1992.
2. Bataille, Georges. The Accursed Share. New York: Zone Books, 1988.
3. Marvin, Carolyn, and David W. Ingle. Blood Sacrifice and the Nation: Totem Rituals and the American Flag. Cambridge University Press, 1999.
4. Zelinsky, Wilbur. Nation Into State: The Shifting Symbolic Foundations of American Nationalism. UNC Press Books, 2017 (alkuperäinen julkaisuvuosi 1988).