nykyään vanhentuneena pidetty etnografisen materiaalin esitystapa, jossa käytetään preesensiä

Antropologian historiassa oli tapana kirjoittaa etnografiat preesensissä kuvaten kenttätyöhetkellä havainnoitua todellisuutta ikään kuin jatkuvana ja pysyvänä. Tällaista esitystapaa on sittemmin kritisoitu muun muassa siitä, että se tulee esittäneeksi kulttuurit staattisina ja sisäisesti yhdenmukaisina vähätellen niissä tapahtuvaa muutosta (Fabian 1983; Sanjek 1991). Lisäksi tällainen esitystapa saattaa toiseuttaa kuvailemaansa kulttuuria korostaen sen eroa kirjoittajan omaan kulttuuriin ja esittää tutkitun ihmisryhmän historiattomana (Fabian 1983; Sanjek 1991; Davies 1999). Käsitteenä etnografinen preesens ei viittaa kaikkeen preesensissä kirjoitettuun etnografiseen kuvailuun, vaan nimenomaan tällaiseen, antropologiassa aikaisemmin käytettyyn kuvailutapaan.

Noin 1970-luvun lopusta lähtien antropologiassa on vallinnut historia-sensitiivisempi lähestymistapa etnografiseen kirjoittamiseen ja preesensin käytöstä on enimmäkseen luovuttu (Pina-Cabral 2000). Kulttuurin kuvauksessa korostetaan nykyään antropologin havainnoimaa jatkuvaa muutosta, kulttuurin sisäistä ristiriitaisuutta ja yhteisön eri jäsenten erilaisia näkökulmia. Käytettäessä preesens kuvaa aina etnografisen tutkimuksen tekoaikaa, ja sillä on paikkansa myös nykyisin esimerkiksi kenttäpäiväkirjaan kirjatussa kuvauksessa, jota etnografiaan perustuvissa antropologisissa julkaisuissa usein lainataan suoraan (Heikkilä 2021). Preesens on nykyisin kuitenkin käytettäessä kontekstualisoitu niin, että sen voi ymmärtää kuvaavan asiantilaa menneisyyteen sijoittuvalla hetkellä.