Lue niin paljon kuin haluat! Akateemisuuden puolustuspuhe

Teksti: Miia Halme-Tuomisaari, VTT/​LLM, podcast-lukija: Veikko Lindholm

AntroBlogi on päässyt lyhyessä ajassa hyvään vauhtiin — kiitos huo­lel­li­sen taus­ta­työn, innos­tu­neen toi­mi­tus­kun­nan ja tietenkin mahtavien kir­joit­ta­jiem­me. Sivulle on kertynyt kattaus artik­ke­lei­ta, jotka summaavat AntroBlogia ohjaavan vision: haluamme tarjota kan­san­ta­jui­sia, ajan­koh­tai­sia ja tee­moil­taan kiin­nos­ta­via kir­joi­tuk­sia, jotka herät­tä­vät ant­ro­po­lo­gian keskeiset lähes­ty­mis­ta­vat eloon esitellen samalla alan kiin­nos­ta­vin­ta vii­me­ai­kais­ta tut­ki­mus­ta.

Sivustolla on kaksi pää­toi­mit­ta­jaa, joista Timo Kallinen esit­täy­tyi teks­ti­muo­dos­sa viime viikolla skan­di­naa­vi­sen vapaan seksin mela­ne­sia­lai­sia juuria käsit­te­le­väl­lä kir­joi­tuk­sel­laan. Tänään tekstin kautta esit­täy­tyy AntroBlogin toinen pää­toi­mit­ta­ja Miia Halme-Tuomisaari. Hän on muiden ansioi­den­sa ohella yli­opis­toak­ti­vis­ti, joka on kuluneena vuotena pyö­rit­tä­nyt Vallataan 375-nimistä kampanjaa. Miian oheinen kolumni on kir­joi­tet­tu vuosi sitten, aikana ennen Valtausta. Se sai kim­mok­keen Jorma Ollilan kuu­lui­sak­si muo­dos­tu­nees­ta lausah­duk­ses­ta vuoden 2014 Slush-tapah­tu­mas­sa.

Kenties Ollilan kommentti oli alun perinkin tar­koi­tet­tu pro­vo­kaa­tiok­si — ainakin se pian sel­lai­sek­si muuttui. Uudenlaisen näkö­kul­man kom­ment­tiin tarjoavat kuluneen vuoden toistuvat poliit­ti­set hyök­käyk­set yli­opis­to­jen rahoi­tus­ta ja auto­no­mi­aa vastaan. Olisiko tästä kom­men­tis­ta pitänyt päätellä, mitä kaikkea pian olisikaan edessä? Kirjoitus sopii tähän hetkeen hyvin myös siksi, että Slush valtaa pian jälleen Kaapelitehtaan ja varmasti myös suuren osan mediaa. Tuottaako tämän vuoden tapahtuma vastaavia iki­muis­toi­sia sam­ma­koi­ta? Vai näemmekö niitä kuuluisia ‘inno­vaa­tioi­ta’, joista mediassa kohistaan?


LUE NIIN PALJON KUIN HALUAT!

Viime viikon kuumin some-aihe oli tut­ki­ja­pii­reis­sä MTV3:sen uutinen Jorma Ollilan 18.11.2014 pitämästä puheesta Slush-fes­ti­vaa­leil­la – anteeksi tapah­tu­mas­sa.

Suora lainaus:

– Lue hieman, mutta älä kui­ten­kaan liikaa, tai muuten sinusta tulee aka­tee­mi­nen.

Aika rajua kieltä. Edes piin­ko­val­ta yri­tys­joh­ta­jal­ta, insi­nöö­ril­tä, kaup­pa­tie­tei­li­jäl­tä – tai kaikkea näitä yhdessä.

Kenties kommentti oli tar­koi­tet­tu pro­vo­kaa­tiok­si – vaikka tuskinpa aka­tee­mi­set sur­ki­muk­set hänen mie­les­sään puhetta kir­joi­tet­taes­sa pyörivät. Kohdehan oli vallan toinen: tuleva, ehkä nykyi­nen­kin bis­ne­se­lä­män kreemi – inno­vaa­tio­huu­mas­ta humal­tu­nut massa, joka janosi mes­si­aal­taan reseptiä menes­tyk­sen ihanaan nektariin.

Kenties kommentti oli vain huonosti ajateltu heitto. Kuitenkin sen pai­noar­voa lisää eks­po­nen­ti­aa­li­ses­ti se, että sen lausui juuri Jorma Ollila – visio­nää­ri­nen menestyjä, joka Kansan Syvien Rivien silmissä lähes yksi­no­maan pelasti Suomen varmalta tuholta. Mies, jonka älykkyys ylittää oikeas­taan kaikkien val­tion­hal­lin­non kes­kin­ker­tais­ten vir­ka­mies­ten ja polii­tik­ko­jen kapa­si­tee­tin. Nero, joka on todis­ta­nut yli­ver­tai­suu­ten­sa ei ainoas­taan Nokian satu­mai­sen menes­tys­ta­ri­nan kautta, vaan myös moni­kan­sal­lis­ten jättien Shell Oilin ja Microsoftin hal­li­tus­ten jäseninä.

Tutkijalle Ollilan kommentti kirpaisee eri­tyi­ses­ti siksi, että hän kuuluu Helsingin yli­opis­ton joh­to­ryh­mään. Siten tämä kommentti muuttuu liki sym­bo­li­sek­si kuo­li­nis­kuk­si kaikelle sille, mitä yli­opis­ton tulisi edustaa. Kaikki se, mikä kulu­nei­den vuo­si­kym­me­nen kes­tä­nei­den hal­lin­to­uu­dis­tus­ten ja ideo­lo­gi­sen näkö­alat­to­muu­den seu­rauk­se­na on muutenkin jo melkein tuhottu.

Eihän nyt yli­opis­ton eikä etenkään ‘aka­tee­mi­suu­den’ voida odottaa tuottavan inno­vaa­tioi­ta, visioita, mer­ki­tyk­sel­li­syyt­tä – parempi vaan välttää liikaa lukemista yli­opis­tos­sa­kin! Hei, nyt on uuden aika­kau­den aika: put­ki­tut­kin­to­ja, käytännön lähei­syyt­tä, rat­kai­su­kes­kei­syyt­tä.

Ja siihen kaikkeen vähän leik­ki­mie­li­syyt­tä ja kil­pai­lu­hen­keä päälle! On sur­ku­hu­pai­saa, että Slush-fes­ti­vaa­lien suurin hui­pen­tu­ma on ident­ti­nen käynnissä olevaan Helsingin yli­opis­ton Think-Challengiin: tiimit ‘pitc­haa­vat’ ideoitaan yleisölle, ja paras saa tietenkin palkinnon.

Niin, ehkä tässä ihanassa kil­pai­lu­huu­mas­sa kukaan ei huomaa, jos viemme yli­opis­to­väel­tä ne vii­mei­set­kin vaki­tui­set positiot ja pakotamme heidät yrit­tä­jik­si. Eivät he muuten kui­ten­kaan ymmärrä lähteä. Kiistatta tutkijat ovat yri­tys­joh­ta­jik­si kel­va­tak­seen lukeneet aivan liikaa, mutta ehkei aka­tee­mi­suus ole tehnyt heistä täysin kel­vot­to­mia vaa­ti­mat­to­mam­piin yhteis­kun­nal­li­siin tehtäviin.

Akateemikon uran huipentumana toimivat hassut hatut ja kaavut. (Kuva: sustainable-econ.blogspot.fi / CC)

Akateemikon uran hui­pen­tu­ma­na toimivat hassut hatut ja kaavut. (Kuva: sus​tai​nable​-econ​.blogspot​.fi) (CC0)

Kaiken edellä esitetyn vuoksi on aika puo­lus­tau­tua ja tarttua Ollilan heittoa kuin härkää sarvista – sen ilmi­sel­väs­tä idioot­ti­mai­suu­des­ta huo­li­mat­ta. Ensinnä, ‘aka­tee­mi­suus’ ei ole mikään ‘omi­nai­suus’ tai sairaus kuten herpes-viirus, johon saadaan kerran tartunta ja joka sen jälkeen nousee mitä kiusal­li­sim­mis­sa tilan­teis­sa vai­vaa­maan.

’Akateemisuus’ ei ole kuin alentunut kuulo tai rajoit­tu­nut näkökyky, joka estää ihmistä kuu­le­mas­ta ja näkemästä – päin­vas­toin. Akateemisuus – sikäli kuin minä, kak­sin­ker­tai­nen maisteri, tohtori, kenties kohta dosentti, asiaa ymmärrän – on tämän kaiken vas­ta­koh­ta: kyky nähdä pidem­mäl­le, kuulla paremmin – ymmärtää syväl­li­sem­min.

Juuri aka­tee­mi­suus auttaa kysee­na­lais­ta­maan polii­tik­ko­jen paljon suosimaa ‘pakko’-retoriikka; ‘pakko on supistaa, muuten talous kaatuu!’. Tai oikeas­taan, tämän osasi jo edes­men­nyt mummoni: pakko ei ole kuin kuolla, ja sitäkin vain kerran.

Akateemisuus on kuitenkin se historian ääni, joka auttaa muis­ta­maan totuuk­sien toisen puolen, näkemään itses­tään­sel­vyyk­sien taakse, kuulemaan par­haim­mil­laan myös kan­san­ker­ros­ten viisauden.

Tämä kyky asettaa asiat pers­pek­tii­viin­sä ja kysee­na­lais­taa sen, mitä polii­ti­kot ja yri­tys­joh­ta­jat yrittävät tarjota meille faktoina, on lopulta vain ja ainoas­taan sama asia kuin inhi­mil­li­sen vapauden yllä­pi­tä­mi­nen.

Keino haastaa val­lan­pi­tä­jät ja rat­kai­su­mal­lit, jotka pyrkivät ohjel­moi­maan meitä toimimaan heille suotuisin tavoin – olkoon lop­pu­ta­voi­te sitten vaa­li­voit­to tai yrityksen tuloksen mas­sii­vi­nen kasvu (ja ne jät­ti­bo­nuk­set). Mahdollisuus ylläpitää valin­nan­va­pau­den tilaa, jota ilman päädymme toimimaan vain ennalta mää­ri­tet­ty­jen toi­min­ta­mal­lien ja val­lit­se­vien totuuk­sien mukaan – lop­pu­tu­lok­se­na ahdas selli, jossa emme voi tehdä mitään totutusta poiketen.

Miten tämä kaikki liittyy Ollilaan? Hänen sano­ma­naan ‘aka­tee­mi­suu­den’ hal­ven­ta­mi­nen saa ikävän kaiun myös toisesta syystä. Ollila kuuluu glo­baa­lis­ti siihen mar­gi­naa­li­sen pieneen joukkoon, joka hyötyy kapi­ta­lis­ti­ses­ta talous­jär­jes­tel­mäs­tä eniten – millä tahansa objek­tii­vi­sel­la mit­ta­ril­la mää­rit­täen.

Sillä sanotaan kapi­ta­lis­ti­ses­ta talous­jär­jes­tel­mäs­tä mitä hyvänsä – kevääl­lä­hän näimme kiivaana käydyn kes­kus­te­lun Thomas Pikettin ympärillä – kiis­ta­ton­ta lienee, että yksi sen ydin­la­eis­ta on vaurauden kes­kit­ty­mi­nen talou­del­li­sil­le val­ta­po­si­tioil­le – yri­tys­joh­ta­jil­le, suu­ro­mis­ta­jil­le. Näin ant­ro­po­lo­gin yhteen vetämänä.

Hypätään muutama talous­teo­rian ana­lyyt­ti­nen kihara ja palataan Slush-fes­ti­vaa­lin laser­va­lo­jen lois­tee­seen. Lavalla oleminen Ollilan asemassa täytyy olla mukavaa. Yleisön suotuisa vas­taan­ot­to on taattu – ja samalla hän pääsee jälleen opas­ta­maan uusia menes­ty­jiä tule­vai­suu­den kar­toit­ta­mi­ses­sa. Jo pel­käs­tään tästä näkö­kul­mas­ta hänellä on – kuvit­teel­li­ses­ti – kaikki eväät kannustaa vält­tä­mään liikaa ‘aka­tee­mi­suut­ta’.

Mitä aka­tee­mi­suus voisi Slushin kohdalla tar­koit­taa? Sen poh­dis­ke­le­mis­ta, mitä ihmettä näillä fes­ti­vaa­leil­la oikein tapahtuu. Miksi nämä ihmiset kuin lampaat käyttävät kaikki näitä valtavia nimi­lap­pu­ja ja vaeltavat täällä Slush-paidat päällään? Miksi he maksavat astro­no­mi­sia summia sisään­pää­sy­li­puis­ta ja käyttävät osal­lis­tu­mi­seen koko­nai­sia työ­päi­vi­ään, viik­ko­jaan, jopa kuukausia? Miksi yhtäkkiä suun­taam­me katseemme juuri tähän ryhmään uusina visio­nää­rei­nä, jotka tarjoavat meille tar­vit­se­mam­me työ­vä­li­neet tule­vai­suu­teen?

Sen kysee­na­lais­ta­mis­ta, min­kä­lais­ta maailmaa ja tule­vai­suut­taa Ollila ja koko Slush-fes­ti­vaa­li oikeas­taan edus­ta­vat­kaan. Miten talous voisi jatkaa loputonta kasvuaan, kun pla­neet­tam­me ei yksin­ker­tai­ses­ti kestä sen aiheut­ta­maa kuor­mi­tus­ta?

Kiistatta nämä kysy­myk­set saattavat hais­kah­taa epäi­lyt­tä­vän ’aka­tee­mi­sil­ta’ – ja varmasti niissä vel­lo­mi­nen vähin­tään­kin latis­tai­si huolella raken­net­tua hur­mio­tun­nel­maa. Ja kukapa lopulta haluaisi olla ilon­pi­laa­ja.

Joten ehkä minäkin vain lopetan jur­pu­tuk­se­ni ja palaan takaisin lukemaan kirjaa.

MTV3: Lue hieman, älä liikaa tai sinusta tulee ‘aka­tee­mi­nen’


Artikkelikuva: stevepb @ pixabay​.com (CC 1.0)

Kirjoittaja

Miia Halme-Tuomisaari on sosiaali- ja kulttuuriantropologian dosentti Helsingin ja Jyväskylän yliopistoissa ja kansainvälisen oikeuden dosentti Turun yliopistossa. Hän on parhaillaan yliopistotutkijana Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa, jossa hän kirjoittaa kirjaa YK:n ihmisoikeusvalvonnasta. Lisäksi hän on toinen antropologiaan keskittyneen kansainvälisen Allegra Lab -verkkojulkaisun perustajista sekä Euroopan antropologisen seuran EASAn hallituksen jäsen.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Maailmassa lennetään lukematon määrä työn takia. Erilaisten virtuaalisten kokoussovellusten ja videopuhelujen yleistyminen ei ole vähentänyt matkustamisen tarvetta. Kansainvälistyminen ja työelämän nopeatempoisuus ovat kasvattaneet työperusteista lentomatkustamista. Tutkijat muodostavat yhden kokouksesta toiseen matkustavista ammattikunnista.

Tekstit ja kirjoittaminen ovat olennainen osa niin antropologien kuin monien muidenkin työtä. Vaikka tekstit usein saattavat näyttäytyä yksittäisen ihmisen tuottamina erillisinä kokonaisuuksina, niitä kannattaisi lähestyä yhteistyön kohteina ja prosesseina. Siinä missä antropologit yleensä korostavat toiminnan sosiaalisia ja kulttuurisia taustoja ja tekstien moniäänisyyttä, olemme kenties kuitenkin itsekin tottuneet ajattelemaan kirjoittamista yksilösuorituksena.