Lepää verkossa” — muistorituaalit internetissä

No kuka haluaisi kertoa kuolemasta naamakirjassa? Hyi olkoon, huomion hakemista tuommoinen. Reppanoila ei varmaan ole ketään kelle puhua, niin pitää netissä tuolla lailla suruaan toitottaa.”

Yllä oleva kommentti on fik­tii­vi­nen, mutta sisältyy useimpiin kes­kus­te­lui­hin joita kävin väi­tös­kir­ja­tut­ki­muk­se­ni aikana vuosina 2007 – 2014. Kuoleman ja inter­ne­tin yhdis­tel­mä herättää usein hir­te­hi­siä nau­rah­duk­sia: kuinka ihmeessä ne voivat liittyä toisiinsa?

Jos Facebook-ystäväsi kuolee, mitä tapahtuu hänen Facebook-pro­fii­lil­leen? Viimeisen kahdeksan vuoden aikana niin Facebook kuin monet muutkin sosi­aa­li­sen median sivustot ovat vakiin­tu­neet osaksi suo­ma­lais­ten tapaa vuo­ro­vai­kut­taa, kom­mu­ni­koi­da sekä kuluttaa erilaisia media­si­säl­tö­jä. Jaamme päi­vi­tyk­siä urhei­lusuo­ri­tuk­sis­ta, kuvia aurin­gon­nousuis­ta, iloisia uutisia häistä ja lasten syn­ty­mis­tä. Myös surun ja kuoleman käsit­te­le­mi­nen sosi­aa­li­ses­sa mediassa on kas­va­vas­sa määrin esillä.

Väitöstutkimuksessani tar­kas­te­lin sitä miten, miksi ja missä ihmiset surevat ja muis­te­le­vat edes­men­nei­tä lähei­si­ään. Löysin runsaasti erilaisia esi­merk­ke­jä ympäri maailmaa ja ympäri inter­ne­tiä aina 1990-luvulta tähän päivään saakka. Kutsun ilmiötä verk­ko­su­re­mi­sek­si. Verkkosuremista koskevat asenteet vaih­te­le­vat kuitenkin runsaasti, etenkin Suomessa. Internet ja sosi­aa­li­nen media ovat tek­no­lo­gia­na vielä niin tuoreita uutuuksia, että eri­tyi­ses­ti suremisen ja kuoleman käsit­te­le­mi­sen suhteen ennak­ko­luu­lot istuvat tiukassa.

Myös kuoleman kult­tuu­rit ovat län­si­mais­sa erilaisia, vaikkakin suu­rim­mak­si osaksi poh­jau­tu­vat samaan kris­til­li­seen perin­tee­seen. Useimmiten kuoleman kult­tuu­ril­la ymmär­re­tään vain hau­ta­jai­siin kes­kit­ty­vät tavat, rituaalit ja usko­muk­set. Se pitää kuitenkin sisällään paljon laajemman koko­nai­suu­den: kuolemaa edeltävän ajan, itse kuo­le­mi­sen, ruumiin käsit­te­le­mi­sen kuoleman jälkeen sekä mene­tyk­sen ja murheen, jotka saattavat jatkua vuosia kuo­le­man­ta­pauk­sen jälkeen. Työssäni keskityin kuoleman jäl­kei­seen aikaan, jolloin edes­men­neen läheiset ryhtyvät käsit­te­le­mään menetystä eri verk­ko­ym­pä­ris­töis­sä.

Miten verkossa surraan ja muistellaan?

Suomalainen kuoleman kulttuuri sisältää monia oletuksia ja käyt­täy­ty­mis­sään­tö­jä ajalta ennen inter­ne­tiä. Suomalaisten asenteet kuo­le­mas­ta ja surusta verk­ko­ym­pä­ris­tös­sä puhu­mi­seen ovat jyrkemmät kuin esi­mer­kik­si yhdys­val­ta­lais­ten, joiden avoimempi ja sosi­aa­li­sem­pi kulttuuri synnytti ensim­mäi­set muis­to­merk­ki­si­vus­tot 1990-luvun puo­li­vä­lis­sä.

Muistomerkkisivustot ovat palveluja, joihin kuka tahansa voi perustaa muis­to­si­vun edes­men­neel­le ja käyttää sivua muis­to­paik­ka­na ja lei­ke­kir­ja­na edes­men­neen elämästä. Muistosivu sisältää tyy­pil­li­ses­ti muis­to­kir­joi­tuk­sen, valokuva-albumin, vie­ras­kir­jan sekä taus­ta­musii­kin. Sivulle voi valita erilaisia teemoja pal­ve­lu­jen vali­koi­mis­ta, joista löytyy erilaisia har­ras­tuk­sia, luonto- ja eläi­nai­hei­ta sekä pienille lapsille sopivia sävyjä kuten pas­tel­li­nen sininen ja vaa­lean­pu­nai­nen.

Internetissä voi muistella läheis­tään myös reaa­liai­kai­sil­la muis­to­ti­lai­suuk­sil­la. Verkkopeleissä ja muissa vir­tu­aa­li­maa­il­mois­sa pelaa­jayh­tei­söt ovat voineet järjestää muis­to­ti­lai­suu­den, erään­lai­set hau­ta­jai­set, tavalla joka on uskol­li­nen peli­maa­il­man kult­tuu­ril­le. Ulkopuoliset monesti vähät­te­le­vät tällaisia surun ja muis­ta­mi­sen osoi­tuk­sia, mutta ne eivät poikkea muista har­ras­ta­jayh­tei­söis­tä. Esimerkiksi jal­ka­pal­lo­jouk­kue voi järjestää muisto-ottelun edes­men­neen pelaajan muistoksi.

Pelimuistotilaisuudet usein videoi­daan ja videota jaetaan esi­mer­kik­si YouTube-video­pal­ve­lus­sa. Muistovideon voi luoda myös digi­taa­li­sia valokuvia, videota ja musiikkia yhdis­te­le­mäl­lä. Teknologia voi näin tuoda uusia mah­dol­li­suuk­sia surun ja mene­tyk­sen käsit­te­le­mi­seen, sillä meillä on yhä enemmän digi­taa­lis­ta aineistoa saa­ta­vil­la lähei­sis­täm­me.

Digitaalinen jäämistömme

Kuolema ja suru verkossa on tuonut uusia kysy­myk­siä liittyen siihen mitä omistamme ja tuotamme itses­täm­me verkkoon. Esimerkiksi Facebook on suun­ni­tel­tu luomaan ja yllä­pi­tä­mään sosi­aa­li­sia suhteita ihmisten välillä. Perustamisensa jälkeen Facebook on kas­vat­ta­nut käyt­tä­jä­mää­rän­sä 1.5 mil­jar­diin. Palvelu ei kui­ten­kaan enna­koi­nut käyt­tä­jien­sä kuolemia ja käyt­tä­jä­pro­fii­lien mer­ki­tys­tä sureville. Ennen vuotta 2009 Facebook kehotti sään­nöl­li­ses­ti ottamaan yhteyttä “naa­ma­kir­ja­ka­ve­rei­hin”, mutta surevalle tällainen kehotus oli tus­kal­li­nen muistutus mene­tyk­ses­tä.

Vuonna 2009 Facebook toi tähän muutoksen ja mah­dol­lis­ti edes­men­nei­den käyt­tä­jien rapor­toin­nin palveluun. Raportoinnilla oli (ja on nyky­ään­kin) kaksi vaih­toeh­toa: profiilin pois­ta­mi­nen tai profiilin memo­ria­li­soin­ti, eli muis­to­mer­kik­si tekeminen. Memorialisointi tekee pro­fii­lis­ta pas­sii­vi­sen, eikä Facebook enää ehdota mer­kit­se­mään henkilöä valo­ku­viin tai lähet­tä­mään hänelle kave­ri­pyyn­töä. Nyttemmin Facebookissa voi merkitä omiin käyt­tä­jä­ase­tuk­siin henkilön, jolla on oikeus lähettää palveluun memo­ria­li­soin­ti- tai pois­to­pyyn­tö. Tämä helpottaa esi­mer­kik­si pilailun tai hai­tal­li­sen häirinnän ehkäi­se­mi­ses­sä.

Facebook ei kui­ten­kaan ole ainoa palvelu, joka on joutunut miet­ti­mään digi­taa­li­sen jäämistön kysy­myk­siä. Moni pal­ve­lun­tar­joa­ja on lisännyt käyt­tä­jäeh­toi­hin­sa lausek­keen, joka estää sala­sa­no­jen ja muun tiedon välit­tä­mi­sen toiselle osa­puo­lel­le jopa kuo­le­man­ta­pauk­sen yhtey­des­sä. Tällöin esi­mer­kik­si perikunta ei saisi käsiinsä vaikkapa yrit­tä­jä­nä toimineen edes­men­neen verk­ko­si­vu­ja, säh­kö­pos­tia sekä muita digi­taa­li­sia palveluja, joiden lak­kaut­ta­mi­nen tai tal­len­ta­mi­nen voi olla tarpeen.

Lainsäädäntö digi­taa­li­sen jäämistön suhteen on vielä hyvin sekava. Se on sekoitus eri maiden omia lain­sää­dän­tö­jä sekä pal­ve­lu­jen käyt­tö­eh­to­ja, jotka saattavat joskus sotia toisiaan vastaan. Surevalle sään­tö­vii­dak­ko saattaa olla ylit­se­pää­se­mä­tön.

Rituaalit internetissä

Tutkimuksessani olin eri­tyi­ses­ti kiin­nos­tu­nut ritu­aa­leis­ta, joita ihmiset har­joit­ta­vat verkossa. Mitä tahansa ihmisen sym­bo­lis­ta toimintaa on mah­dol­lis­ta tar­kas­tel­la ritu­aa­li­na. Esimerkiksi fraasi “otan osaa” on ritu­aa­li­nen ja sym­bo­li­nen tapa ilmaista olevansa pahoil­laan toisen henkilön mene­tyk­sen vuoksi.

Internet on vai­kut­ta­nut osaltaan myös kuoleman ritu­aa­lei­hin. Verkon väli­tyk­sel­lä saamme yhä useammin tietää läheisten ja myös ei niin läheisten ystä­viem­me mene­tyk­sis­tä. Meille jää lähei­sis­täm­me yhä enemmän digi­taa­lis­ta mate­ri­aa­lia, joka voi muuttua tärkeäksi muis­ta­mi­sen ja muis­te­le­mi­sen paikaksi kuvin, sanoin ja videoin.

Digitaaliset rituaalit eivät näytä olevan kor­vaa­mas­sa esi­mer­kik­si hau­taus­maal­la käymistä. Tutkimustani varten haas­ta­tel­lut ihmiset kertoivat käyvänsä hau­taus­maal­la itse asiassa enemmän, kun he surevat ja muis­te­le­vat lähei­si­ään myös verkossa. Surusta on tullut verkon kautta paljon sosi­aa­li­sem­paa kuin ennen. Hautausmaavierailusta voi ottaa kuvan ja lähettää sen Facebookiin, jolloin muutkin voivat osal­lis­tua koke­muk­seen.

Aika näyttää miltä verkossa suremisen ja muis­te­le­mi­sen rituaalit näyttävät vuonna 2025, sillä jo pel­käs­tään viimeisen kymmenen vuoden aikana tek­no­lo­gia on muuttunut jät­ti­läis­mäi­sin harp­pauk­sin.

  • Podcast-lukija: Veikko Lindholm
  • Verkkotaitto: Ninnu Koskenalho
  • Artikkelikuva: Helmi Räisänen

Kirjoittaja

Anna Haverinen, FT, on digitaalisen kulttuurin tutkija, luennoitsija ja design-antropologi, joka on tutkinut ilmiöitä stand upista sururituaaleihin ja verkkoväkivaltaan. Tällä hetkellä hän työskentelee digitaalisen palvelumuotoilun parissa Taisteella.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Näyttelijätär Aishwarya Rai sai vuonna 2007 aikaan julkisuuskohun, sillä hänen kerrottiin menneen vanhan hinduseremonian mukaisesti naimisiin puun kanssa. Ihmisoikeusjärjestöt Intiassa vaativat julkista anteeksipyyntöä. Syynä ei ollut avioliittoinstituution halventaminen, vaan jotakin monikerroksisempaa.