Teksti ja kuvat: Taina Cooke, VTM, podcast-lukija: Veikko Lindholm
Jalkapallohuliganismi on perinteisesti yhdistetty brittijalkapalloon. Viime vuosina näkyvät yhteenotot stadionin laidoilla ovat kuitenkin huhujen mukaan vähentyneet. AntroBlogin toimittaja kävi tarkastamassa paikan päällä, vieläkö vastapuoli kuumentaa tunteita.
Muutama vuosikymmen sitten jalkapalloon liittyvä väkivalta yltyi Britanniassa huippuunsa. Voittajia ja häviäjiä ei tyydytty etsimään vain nurmikentältä, vaan välienselvittelyt yleistyivät myös ottelujen ulkopuolella. Jokaisella jalkapallojoukkueella oli oma uskollinen ja kiivas ydinkannattajaryhmänsä, joka provosoitui helposti selkkauksiin ottelun jälkeen, sitä ennen ja usein myös sen aikana.
Tasan kolmekymmentä vuotta sitten pelattua Euroopan Cupin ottelua voidaan pitää jalkapallohuliganismin käännekohtana. Ottelussa pelasivat vastakkain torinolainen Juventus ja Liverpool. Peliä edeltäneitä hetkiä on kuvattu Euroopan jalkapalloliitto UEFA:n historian synkimmäksi tunniksi. 39 ihmisen surmaan johtanut tragedia sai alkunsa Liverpool-fanien tungeksittua jalkapalloareenan alueelle, jossa oli pääasiassa Juventuksen kannattajia. Ryntäyksen alta pakoon yrittäneet Juventus-fanit painautuivat sortuvaa seinämää vasten, mikä johti lukuisiin kuolemiin ja vakaviin loukkaantumisiin.
Tapahtumien seur
auksena kaikkien englantilaisseurojen osallistuminen kansainvälisiin otteluihin kiellettiin viideksi vuodeksi. Liverpoolin kieltoa pidennettiin vielä ylimääräisellä vuodella. Iso-Britannian hallitus omaksui jalkapallohuliganismin kitkemiseksi ehdottoman linjan, johon kuuluivat muun muassa tuntuvasti kovennetut vankilatuomiot. Hiljalleen jalkapalloon liittyvä väkivalta väistyikin huolettomamman faniuden tieltä. Tai kuten kyynikot huomauttavat, huliganismi järjestäytyi entisestään ja painui maan alle.
Väkivaltatilastojen ja yleisen mielipiteen mukaan jalkapalloon liittyvä väkivalta on vähentynyt tuntuvasti viime vuosina. Samalla julkisuudessa on uutisoitu värikkäin otsikoin huolestuttavista yksittäistapauksista. Helmikuussa englantilaisseura Chelsean kannattajat olivat matkalla Pariisissa pelattuun vierasotteluun paikallista metroa käyttäen. Rasistin maineessa olevat Chelsea-fanit estivät tummaihoisen matkustajan pääsyn junan vaunuun samalla huudellen: ”We’re racist, we’re racist and that’s the way we like it”.
Monitulkintainen fanius
Jalkapallokiihkossa on paljon tarttumapintaa antropologialle. Jalkapallohuliganismin on väitetty olevan kanava työväen luokalle kapinoida sortavaa yhteiskuntajärjestystä vastaan. Suurimmat seurat Englannissa löytyvätkin juuri perinteisistä teollisuuskaupungeista kuten Liverpoolista ja Manchesterista. Faniuden kautta voi myös hakea jännitystä ja äärimmäisiä voittamisen tunteita, jotka muuten puuttuvat fanin jokapäiväisestä elämästä. Puolijumalaiset urheilusankarit voivat myös edustaa jotain kontekstiaan suurempaa, jopa kuoleman päihittämistä niitä palvoville.
Jalkapallohuliganismia tutkineen antropologi Gary Armstrongin mukaan väkivallan merkitys huligaaneille on itse asiassa äärimmäisen pieni. Tärkeintä on fanius osana identiteettiä. Siinä yhdistyvät jalkapallon katsomisen rituaalit, kunnia ja häpeä, joita koetaan oman joukkueen menestyksen mukana. Jalkapalloon liittyy myös idealisoitu miehisyys, ajatus niistä normeista ja ihanteista, joihin miesten tulisi pyrkiä. Samaistuminen jalkapallohuligaaniksi merkitsee yksilölle siis paljon enemmän kuin vain lupaa riehua ryhmässä.
Havaintoja kentän laidalta
Jalkapallofaniudesta kiehtoutuneena päätin lähteä katsomaan Englannin Valioliigan ottelua Tottenham Hotspur vs Everton. Ottelu pelattiin Pohjois-Lontoossa, Tottenhamin kotiareenalla White Hart Lanella 36 000 katsojan läsnä ollessa.
Lähestyin jalkapalloareenaa väkijoukon mukana, joka koostui pääasiassa nuorista ja keski-ikäisistä valkoisista miehistä. Sää oli harmaan sateinen, mutta stadionin läheisyydessä tunnelma oli odottava ja hilpeä. Viimeisistä kulauksista nopeasti tyhjentyneet oluttölkit kasaantuivat sisäänkäynnin edustalle ihmisten jonottaessa lipuntarkastukseen. Stadionin sisällä leveiden portaikoiden yläpäässä avautuivat näkymät vihreälle, koossaan odotukseni jokseenkin alittaneelle jalkapallokentälle.
Pelaajat saapuivat kentälle aplodien saattelemina ja ensimmäinen puoliaika käynnistyi. Muiden keskittyessä tiiviisti ottelun seuraamiseen saatoin vapaasti silmäillä paikallaolijoita. Edessäni istui nuori pariskunta, jonka kiivas keskustelu joukkueen pelaajien keskinäisestä paremmuudesta vaihtui hiljaisuuteen välittömästi ottelun alettua. Etuviistossa istui kaksi keski-ikäistä miestä siisteihin kauluspaitoihin sonnustautuneina. Toinen miehistä kiivastui ottelun aikana useaan otteeseen ja viuhtoi käsillään äänekkäästi kiroillen. Käärittyjen kauluspaidan hihojen alta paljastui haalistuneita tatuointeja.
Vieressäni istui kaksi miestä kahden noin 5-vuotiaan pojan kanssa. Pojat oli puettu Tottenhamin paitoihin, ja he seurasivat peliä vaihtelevalla mielenkiinnolla. Kannatuslaulujen yltyessä toinen pojista katsoi vieressä istuvaa isäänsä ja lauloi ”And it’s Tottenham Hotspur, Tottenham Hotspur FC, by far the greatest team the world has ever seen”. Mies hymyili, nyökkäsi ja taputti poikaa päälaelle.
Tunnelma katsomossa oli todella mukaansatempaava, ja erityisesti yksi kotijoukkueen hylätty maali kuumensi tunteita. Ottelu kuitenkin päättyi lopulta 0-0. Evertonin fanit olivat stadionin vastakkaisessa kulmassa, eikä ottelun aikana silmiini osunut tappeluita. Pohdin, tarkoittaisiko tämä, että jälkipeleissä kiusaus paremmuuden todistamiseen kasvaisi.
Suuntasin stadionilta ulos ihmismassan keskellä ja huomioni kiinnittyi useisiin paikalla olleisiin ratsupoliiseihin. Joukko Evertonin kannattajia käveli ohi kannatuslaulujaan veisaten, mutta sai kaikessa rauhassa siirtyä linja-autoonsa. Väkijoukon harvennuttua päätin suunnata stadionin vieressä olleeseen, hyvin kiireiseltä vaikuttaneeseen pubiin.
Uskolliset Spurs-fanit
Juttelin pubissa kolmen Spurs-fanin kanssa ja kyselin heidän mietteitään ottelusta ja jalkapallosta ylipäätään. Miehet olivat kaikki olleet faneja noin 30 vuoden ajan ja omien sanojensa mukaan nähneet kaikki Tottenhamin pelit. Yksi miehistä kertoi käyneensä otteluissa 11-vuotiaasta asti. Myöhemmin hän oli muuttanut alueelta ja asui nyt lähempänä toisen lontoolaisseuran, Arsenalin stadionia. Silti hän piti entisen asuinalueensa seuraa ehdottomasti omanaan.
Keskustelun lämmettyä kysyin Spurs-fanien yhteydestä jalkapallohuliganismiin. Yksi miehistä kehotti minua katsomaan ympärilleni ja painotti, että Tottenhamin kannattajat ovat rauhallista ja ystävällistä joukkoa – toisin kuin Arsenalin fanit. Kun kysyin, olivatko miehet koskaan nähneet jalkapalloon liittyvää väkivaltaa, he katselivat toisiaan naureskellen. Sitten yksi heistä sanoi: ”ehkä kerran tai kaksi”. Tiedustelin vielä, oliko huliganismi rauhoittunut vuosien saatossa ja sain vastaukseksi: ”ehdottomasti”.
Arsenal – tarpeellinen vihollinen
Pubista poistuessani kysyin vielä ovimiehen näkökulmaa jalkapallofanien väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Pubin ovella vuosia työskennellyt portieeri vahvisti Spurs-fanien käyttäytyvän pääasiassa rauhallisesti. Pian hän kuitenkin lisäsi: ”Mutta Arsenal-fanit ovat aivan toista maata, ne aiheuttaa aina ongelmia”.
Erojen vahvistaminen meidän ja heidän välillä on tehokas keino lisätä ryhmän sisäistä yhteenkuuluvuutta. Antropologiassa puhutaan Toisesta, joka on etäinen, vieras ja ihmeteltävissä oleva. Toisen kielteisiä puolia korostamalla tunne oman ryhmän turvallisuudesta ja hallittavuudesta vahvistuu. Toiseuttaminen on arvottavaa ja liioiteltuna voi johtaa väkivallan kynnyksen huomattavaan alentumiseen. Spurs-faneja yhdistäväksi viholliseksi oli valikoitunut jalkapalloseura Arsenal. Näkyvän huliganismin hiipumisesta huolimatta vihollinen ei ollut kadonnut minnekään:
Minä: “Sanoit, että Spurs-fanit on aina todella ystävällisiä, joten jos sanoisin nyt että oon Arsenal-fani, se ei olis ongelma?”
Spurs-fani: “Ei, me ollaan ystävällistä joukkoa – – -“
Tauko. Miehen kasvot vakavoituvat.
“- – – mut sähän et oo yks niistä?”
Mies hohottaa ja hänen suupielensä venyvät leveään hymyyn. Viesti rivien välissä on kuitenkin kirjoitettu suurella fontilla.
Kirjallisuus
Armstong, Gary (1198) Football Hooligans: Knowing the Score. Berg, Oxford.
Clarke, John (1978) Football and Working Class Fans. Teoksessa: R. Ingham ym (toim.) Football Hooliganism. Inter-Action, London.
Miller, Michael (1997). American Football: The Rationalization of the Irrational. International Journal of Politics, Culture, and Society, 11 (1), 101-127
Novak, Michael (1993) The Joy of Sports. Teoksessa: C.S. Prebish (toim.) Religion and Sport: The Meeting of the Sacred and the Profane. Greenwood Press, Westport.
