Teksti: Eemi Nordström, podcast-lukija: Veikko Lindholm
Surullista, mutta niin se maailma muuttuu: merimieskulttuuri ei ole enää Suomessa entisensä. EU-säädökset, kiireisemmät työajat sekä parantuneet työolot ja yhteydenpitovälineet ovat johtaneet maihinpääsyn merkityksen vähenemiseen ja siten merenkulkijoiden entisten kokoontumispaikkojen katoamiseen. Merimieskapakat ja merimieskirkoissa vietetyt yöt lienevät taakse jäänyttä elämää, mutta verrattain nopeasti tapahtuneeseen muutokseen tyytymättömät ovat löytäneet tiensä toisenlaiseen urbaaniin nomadismiin.
Merimiesten löytäminen laivojen ulkopuolelta osoittautuu odotettua hankalammaksi. Varmin paikka ulapan kulkijoiden kohtaamiseksi vaikuttaa olevan Vuosaaren sataman merimieskirkko ja merimieskeskus, jonne vuosi sitten kohtaamani Hampurista vastikään saapunut seilori humalaisena hoiperteli. Hänen ja nuorena merille lähteneiden tuttujeni tarinoista ymmärsin ”kirkko”-nimen olevan hyvin joustava käsite merimieskirkon tapauksessa, sillä lähetysseuran pääasiallisiin tehtäviin kuuluu merimiesten auttaminen maallisemmissa asioissa. Itse kirkkorakennukset toimivat merenkävijöiden kohtaamispaikkoina, koteina kaukana kotoa. Muistelen tarinoita Hampurin ja Rotterdamin merimieskirkoista, joissa olut virtaa, laulu raikaa, yösijat ovat aina vapaina ja lupsakat pastorit vievät väsyneitä merenkulkijoita mielellään kaupungin yöhön.
Willem van de Velde the Younger, Ships on a Stormy Sea (1672)
Astuessani sisään komeaan puurakennukseen huomaan tosiaankin tulleeni ennemminkin jonkinlaiseen viihtyisään olohuoneeseen kuin kappeliin. Vaihtokirjahyllyt ja lautapelit tuovat mieleen merihenkisen hostellin ja rakennuksesta löytyy jopa matkamuisto-osasto, kahvilatiski ja sauna. Työntekijöitä lukuun ottamatta paikka on kuitenkin tyhjillään. Tiskiltä ostamaani kahvia lipittäen sukellan lopulta kirkossa siviilipalvelusta suorittavan, merimieheksi itsekin opiskelevan Ellun kanssa nykyaikaisen merimieskulttuurin saloihin etsien samalla vastausta kysymykseeni: missä merimiehet ovat?
Merimieskulttuuri on tosiaan muuttunut vanhoista kertomuksista laiva-aikataulujen muututtua entistä kiireisemmiksi nopeutuneen kommunikaation mahdollistaessa yhä tiukemmat vaatimukset tehokkuudesta. Vuosaareen saapuvat rahtilaivat ovat maissa tasan niin pitkään kuin purku ja lastaus vaativat, ja siinä välissä merimiehillä on yleensä aikaa viettää maissa vain parisen tuntia. Kapakoihin on turha suunnata, sillä nykysäädökset vaativat merimiehiä olemaan selvinä työajalla. Useimmiten lyhyt vapaa-aika kuluu kaupoissa, ja ammatin tuoma oikeus ostaa kaikkea verovapaasti on johtanut laivoilla ylellisiltäkin vaikuttaviin olosuhteisiin. Ellu kertoo yhä useamman merenkulkijan omistavan tabletteja ja älypuhelimia, minkä lisäksi laivan omat fasiliteetit antavat harvoin tarvetta kirkon tilojen käytölle: teräväpiirtotelevisiot, kuntosalit ja saunat yhdessä hyvän ruuan kanssa luovat entisaikoja paljon mukavamman työympäristön.
Aikojen muuttuessa myös kirkon toimintatapojen on muututtava, ja merimieskirkko tuokin nykyään palvelunsa merimiesten luokse laivoille. Kirkko auttaa käytännön asioissa, kuten kännykkäliittymissä ja merimiesten tilausten välittämisessä, mutta tärkeintä on edelleen keskustelu ja yhteisöllisyyden luominen. Nykymukavuudet eivät poista sitä tosiasiaa, että merellä ihminen on eristyksissä ja laiva on ainoa turvapaikka keskellä äärettömältä vaikuttavaa vihamielistä ympäristöä. Kuukausiakin kestävät työkomennukset kaukana perheestä ja rannalle jääneistä ystävistä asettavat kenen tahansa mielen koetukselle, eikä koti-ikävää helpota esimerkiksi erään filippiiniläisen tapaan tieto esikoisen syntymästä kesken merimatkan. Vanhoista merenkulun vitsauksista vanavesikuumeen, jossa laivan veteen muodostamat aallot alkavat vaikuttaa liiankin houkuttelevilta, vaara on Ellun mukaan edelleen läsnä, ja laivaympäristön kuplan puhkaiseva juttuseura tuo kaivattua helpotusta jokapäiväisen elämän haasteisiin ulapalla.
Pixabay.com, (CC0 Public Domain).
Mitä kirkon työntekijöiden antamaan hengelliseen tukeen tulee, ei se näytä olevan vahvasti esillä. Suomen merimieskirkko ry:n ollessa erillään suomalaisista seurakunnista se tarjoaa palveluitaan uskontoon katsomatta. Uskontokunnista tällä hetkellä näkyvin on Ellun mielestä katolisuus monien Itämerellä liikennöivien rahtilaivojen miehistöjen ollessa kotoisin Filippiineiltä. Tätä kuvaa hyvin myös kirkon eteisaulan seinälle laitetun kartan nuppineulakeskittymä kyseisen saariryhmän kohdalla. Suomalaisia puolestaan lähtee rahtilaivoille töihin yhä vähenevässä määrin, mutta Ellulla on teoria minne monet entiset merimiehet katoavat: he ryhtyvät rekkakuskeiksi.
Syytä tähän ei ehkä päällisin puolin ole helppo nähdä: vaikka kuljetusalalle voidaan lähteä muiden muassa lyhyempien työrupeamien perässä, on rekkakuskin keskipalkka yleensä merimiestä alhaisempaa. Ellun mukaan uravalinnan vaihtamiseen saattaa kuitenkin liittyä myös nostalgiaa vanhasta merimieskulttuurista. Yksinäisyys tien päällä lienee verrattavissa ulapan autiuteen ihmisen ollessa vapaa liian tiukoista aikatauluista. Samalla kuskit saattavat ajaa viikon kestäviä työrupeamia viettäen yöt rekkansa hytissä. Yksinäisyys on kuitenkin vain näennäistä, sillä monoliitin lailla kohoavan Vuosaaren satamaportin ruokalassa kuulen monilta rekkakuskeilta samanlaisia kertomuksia siitä, kuinka he kohtasivat nykyiset parhaat ystävänsä kesken ajopäivän jollakin huoltoasemalla. Eräs kuski arvelee, että alalle palkataan tietoisesti samanhenkisiä ihmisiä, joten jutun juurta riittää tuntemattomienkin kollegojen kanssa.
Ja mikä mielenkiintoisinta, rekkakuskit ovat nykyisin myös Vuosaaren merimieskirkon suurin käyttäjäkunta.
Artikkeli on alun perin julkaistu Helsingin yliopiston antropologian opiskelijoiden Väki-lehden numerossa 4/2014. Tekstiä on muokattu alkuperäisestä.
Artikkelikuva: Unsplash (CC0 Public Domain), Pixabay.com
