Laivat rautaa, ajat muuttuvat

Teksti: Eemi Nordström, podcast-lukija: Veikko Lindholm

Surullista, mutta niin se maailma muuttuu: meri­mies­kult­tuu­ri ei ole enää Suomessa entisensä. EU-säädökset, kii­rei­sem­mät työajat sekä paran­tu­neet työolot ja yhtey­den­pi­to­vä­li­neet ovat johtaneet mai­hin­pää­syn mer­ki­tyk­sen vähe­ne­mi­seen ja siten meren­kul­ki­joi­den entisten kokoon­tu­mis­paik­ko­jen katoa­mi­seen. Merimieskapakat ja meri­mies­kir­kois­sa vietetyt yöt lienevät taakse jäänyttä elämää, mutta ver­rat­tain nopeasti tapah­tu­nee­seen muu­tok­seen tyy­ty­mät­tö­mät ovat löytäneet tiensä toi­sen­lai­seen urbaaniin noma­dis­miin.

Merimiesten löy­tä­mi­nen laivojen ulko­puo­lel­ta osoit­tau­tuu odotettua han­ka­lam­mak­si. Varmin paikka ulapan kul­ki­joi­den koh­taa­mi­sek­si vaikuttaa olevan Vuosaaren sataman meri­mies­kirk­ko ja meri­mies­kes­kus, jonne vuosi sitten koh­taa­ma­ni Hampurista vastikään saapunut seilori huma­lai­se­na hoi­per­te­li. Hänen ja nuorena merille läh­te­nei­den tuttujeni tari­nois­ta ymmärsin “kirkko”-nimen olevan hyvin joustava käsite meri­mies­kir­kon tapauk­ses­sa, sillä lähe­tys­seu­ran pää­asial­li­siin tehtäviin kuuluu meri­mies­ten aut­ta­mi­nen maal­li­sem­mis­sa asioissa. Itse kirk­ko­ra­ken­nuk­set toimivat meren­kä­vi­jöi­den koh­taa­mis­paik­koi­na, koteina kaukana kotoa. Muistelen tarinoita Hampurin ja Rotterdamin meri­mies­kir­kois­ta, joissa olut virtaa, laulu raikaa, yösijat ovat aina vapaina ja lupsakat pastorit vievät väsyneitä meren­kul­ki­joi­ta mie­lel­lään kaupungin yöhön.

Willem van de Velde the Younger, Ships on a Stormy Sea (1672)

Willem van de Velde the Younger, Ships on a Stormy Sea (1672)

Astuessani sisään komeaan puu­ra­ken­nuk­seen huomaan tosi­aan­kin tulleeni ennem­min­kin jon­kin­lai­seen viih­tyi­sään olo­huo­nee­seen kuin kappeliin. Vaihtokirjahyllyt ja lau­ta­pe­lit tuovat mieleen meri­hen­ki­sen hostellin ja raken­nuk­ses­ta löytyy jopa mat­ka­muis­to-osasto, kah­vi­la­tis­ki ja sauna. Työntekijöitä lukuun ottamatta paikka on kuitenkin tyh­jil­lään. Tiskiltä ostamaani kahvia lipittäen sukellan lopulta kirkossa sivii­li­pal­ve­lus­ta suo­rit­ta­van, meri­mie­hek­si itsekin opis­ke­le­van Ellun kanssa nyky­ai­kai­sen meri­mies­kult­tuu­rin saloihin etsien samalla vastausta kysy­myk­see­ni: missä meri­mie­het ovat?

Merimieskulttuuri on tosiaan muuttunut vanhoista ker­to­muk­sis­ta laiva-aika­tau­lu­jen muututtua entistä kii­rei­sem­mik­si nopeu­tu­neen kom­mu­ni­kaa­tion mah­dol­lis­taes­sa yhä tiukemmat vaa­ti­muk­set tehok­kuu­des­ta. Vuosaareen saapuvat rah­ti­lai­vat ovat maissa tasan niin pitkään kuin purku ja lastaus vaativat, ja siinä välissä meri­mie­hil­lä on yleensä aikaa viettää maissa vain parisen tuntia. Kapakoihin on turha suunnata, sillä nyky­sää­dök­set vaativat meri­mie­hiä olemaan selvinä työajalla. Useimmiten lyhyt vapaa-aika kuluu kaupoissa, ja ammatin tuoma oikeus ostaa kaikkea vero­va­paas­ti on johtanut laivoilla ylel­li­sil­tä­kin vai­kut­ta­viin olo­suh­tei­siin. Ellu kertoo yhä useamman meren­kul­ki­jan omistavan tablet­te­ja ja äly­pu­he­li­mia, minkä lisäksi laivan omat fasi­li­tee­tit antavat harvoin tarvetta kirkon tilojen käytölle: terä­vä­piir­to­te­le­vi­siot, kun­to­sa­lit ja saunat yhdessä hyvän ruuan kanssa luovat enti­sai­ko­ja paljon muka­vam­man työym­pä­ris­tön.

Aikojen muut­tues­sa myös kirkon toi­min­ta­ta­po­jen on muu­tut­ta­va, ja meri­mies­kirk­ko tuokin nykyään pal­ve­lun­sa meri­mies­ten luokse laivoille. Kirkko auttaa käytännön asioissa, kuten kän­nyk­kä­liit­ty­mis­sä ja meri­mies­ten tilausten välit­tä­mi­ses­sä, mutta tärkeintä on edelleen kes­kus­te­lu ja yhtei­söl­li­syy­den luominen. Nykymukavuudet eivät poista sitä tosiasiaa, että merellä ihminen on eris­tyk­sis­sä ja laiva on ainoa tur­va­paik­ka keskellä ääret­tö­mäl­tä vai­kut­ta­vaa viha­mie­lis­tä ympä­ris­töä. Kuukausiakin kestävät työ­ko­men­nuk­set kaukana perheestä ja rannalle jääneistä ystävistä asettavat kenen tahansa mielen koe­tuk­sel­le, eikä koti-ikävää helpota esi­mer­kik­si erään filip­pii­ni­läi­sen tapaan tieto esikoisen syn­ty­mäs­tä kesken meri­mat­kan. Vanhoista meren­ku­lun vit­sauk­sis­ta vana­ve­si­kuu­meen, jossa laivan veteen muo­dos­ta­mat aallot alkavat vaikuttaa liiankin hou­kut­te­le­vil­ta, vaara on Ellun mukaan edelleen läsnä, ja lai­vaym­pä­ris­tön kuplan puh­kai­se­va jut­tuseu­ra tuo kaivattua hel­po­tus­ta joka­päi­väi­sen elämän haas­tei­siin ulapalla.

rekka ja alus

Pixabay​.com, (CC0 Public Domain).

Mitä kirkon työn­te­ki­jöi­den antamaan hen­gel­li­seen tukeen tulee, ei se näytä olevan vahvasti esillä. Suomen meri­mies­kirk­ko ry:n ollessa erillään suo­ma­lai­sis­ta seu­ra­kun­nis­ta se tarjoaa pal­ve­lui­taan uskontoon kat­so­mat­ta. Uskontokunnista tällä hetkellä näkyvin on Ellun mielestä kato­li­suus monien Itämerellä lii­ken­nöi­vien rah­ti­lai­vo­jen mie­his­tö­jen ollessa kotoisin Filippiineiltä. Tätä kuvaa hyvin myös kirkon etei­sau­lan seinälle laitetun kartan nup­pi­neu­la­kes­kit­ty­mä kyseisen saa­ri­ryh­män kohdalla. Suomalaisia puo­les­taan lähtee rah­ti­lai­voil­le töihin yhä vähe­ne­väs­sä määrin, mutta Ellulla on teoria minne monet entiset meri­mie­het katoavat: he ryhtyvät rek­ka­kus­keik­si.

Syytä tähän ei ehkä päällisin puolin ole helppo nähdä: vaikka kul­je­tusa­lal­le voidaan lähteä muiden muassa lyhyem­pien työ­ru­pea­mien perässä, on rek­ka­kus­kin kes­ki­palk­ka yleensä meri­mies­tä alhai­sem­paa. Ellun mukaan ura­va­lin­nan vaih­ta­mi­seen saattaa kuitenkin liittyä myös nos­tal­gi­aa vanhasta meri­mies­kult­tuu­ris­ta. Yksinäisyys tien päällä lienee ver­rat­ta­vis­sa ulapan autiuteen ihmisen ollessa vapaa liian tiukoista aika­tau­luis­ta. Samalla kuskit saattavat ajaa viikon kestäviä työ­ru­pea­mia viettäen yöt rekkansa hytissä. Yksinäisyys on kuitenkin vain näen­näis­tä, sillä mono­lii­tin lailla kohoavan Vuosaaren sata­ma­por­tin ruo­ka­las­sa kuulen monilta rek­ka­kus­keil­ta saman­lai­sia ker­to­muk­sia siitä, kuinka he koh­ta­si­vat nykyiset parhaat ystävänsä kesken ajopäivän jollakin huol­toa­se­mal­la. Eräs kuski arvelee, että alalle palkataan tie­toi­ses­ti saman­hen­ki­siä ihmisiä, joten jutun juurta riittää tun­te­mat­to­mien­kin kol­le­go­jen kanssa.

Ja mikä mie­len­kiin­toi­sin­ta, rek­ka­kus­kit ovat nykyisin myös Vuosaaren meri­mies­kir­kon suurin käyt­tä­jä­kun­ta.


Artikkeli on alun perin julkaistu Helsingin yli­opis­ton ant­ro­po­lo­gian opis­ke­li­joi­den Väki-lehden numerossa 4/​2014. Tekstiä on muokattu alku­pe­räi­ses­tä.

Artikkelikuva: Unsplash (CC0 Public Domain), Pixabay​.com

Kirjoittaja

Eemi Nordström, VTK, on pro gradu -tutkielmaansa työstävä sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistosta. Häntä kiehtoo erityisesti ihmisen ja muiden elävien olentojen välinen vuorovaikutus.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Maanviljelyn omaksumista pidetään käänteentekevänä hetkenä ihmiskunnan historiassa. Maanviljelykulttuurit mahdollistivat väestönkasvun ja sitä kautta niin kutsutun korkeakulttuurin kehittymisen. Mutta oliko maanviljely lopulta niin suuri keksintö? Saattoiko sen motiivina olla nälän sijasta oluen himo?

Helsingissä vuokrataso on karannut niin korkealle, että monien palkansaajien tuloista leijonanosa kuluu vuokraan. Suomessa yleisen käsityksen mukaan vuokrasääntely on turmiollista vuokramarkkinoiden toiminnalle.