Teksti ja artikkelikuva: Saara Toukolehto, VTM, podcast-lukija: Veikko Lindholm
Maailmassa järjestetään vuosittain satoja tieteellisiä konferensseja, joihin osallistuu lukematon määrä asiantuntijoita eri aloilta. Konferenssit näyttäytyvät tiedeyhteisön ulkopuolisen silmissä usein vieraina ja epäkiinnostavina tapahtumina. Kuinka paikkansapitäviä ovat mielikuvat puuduttavan tylsistä, tieteellistä jargonia pursuavista monotonisella äänellä pidetyistä paneeliesityksistä tai silmälasipäisistä nörteistä väittelemässä kiihkeästi täysin käsittämättömistä asioista? Voisiko tiedeskenellä olla annettavaa myös laajemmalle yleisölle? Missä mättää, kun tiedeyhteisön saavutukset vain harvoin kantautuvat alan ulkopuolisten korviin?
Olen ilmoittautunut vapaaehtoiseksi työntekijäksi Helsingissä järjestettäville Antropologipäiville, ja tunnustan olevani ensimmäistä kertaa töissä tieteellisessä konferenssissa. Tehtävänäni on olla teknisenä tukena panelisteille. Yksi tapahtuman järjestäjistä jakaa työtehtäviä Tieteiden talon saliin kerääntyneelle joukolle:
”Kuka haluaa olla rekisteröinti- ja infotiskillä? Huomisaamu on sit oletettavasti se kaikkein kiireisin hetki, kun kaikki osallistujat saapuu. Voi olla ryysistä, tarvitaan useampi tyyppi … Okei, te ootte siellä sit! Ja te muut voitte hoitaa sen Tsingin pääpuheen, älkää päästäkö mattimyöhäsiä enää sisälle saliin sitten kun puhe on alkanut. Me tsekataan tekniikka ennen, ni teidän ei tartte huolehtii siitä. Mut sit ku on se Q ja A jonku pitää aina ojentaa mikki sille kysyjälle.”
Kuva: University of Exeter (CC BY 2.0)
Tarkkailen salista ulos purkautuvaa ihmismassaa. He ovat juuri kuulleet kaksipäiväisen tapahtuman aloittavan antropologi Anna Tsingin pääpuheen. Joukossa on opiskelijoita, jatko-opiskelijoita, tutkijoita ja professoreita kaikissa ikäluokissa eri puolilta maailmaa. Joukko on kirjava, eikä ainakaan ulkonäön perusteella ole puhettakaan homogeenisyydestä. Vaikuttaa lupaavalta!
Höristän korviani ja huomaan, että lähes jokainen lähelläni käyty keskustelu keskittyy yhteen asiaan: mihin paneelikeskusteluun kukin on menossa. Aha! Pitääkin kiireellä valita ensimmäisten paneelikeskustelujen sarjasta se, joka minua eniten kiinnostaa. Totta, vapaaehtoiset saavat työtehtävien lomassa osallistua paneeleihin, aika mahtavaa! Valinta ei ole helppo. Haluaisinko kuulla urbaanista kaupunkimaisemasta, maiseman merkityksestä muistamisessa vai maisemista pyhinä, uskonnollisina toimijoina? Päädyn kuuntelemaan paneelikeskustelua kaupunkiympäristössä tutkimusta tekeviltä antropologeilta.
Paneelikeskustelussa tutkija toisensa perään esittää raporttinsa usein PowerPoint-esitelmällä höystettynä. Lopuksi tutkimuksista keskustellaan joukolla paneelin puheenjohtajan johdolla. Sävyltään innostuneissa ja kunnioittavissa keskusteluissa osallistujia puhuttavat etenkin tutkimusten väliset erot ja yhtäläisyydet sekä usein myös teoreettiset ja eettiset näkemyserot. Konferenssien yksi merkittävä tehtävä onkin tieteenalan sisäisen keskustelun ylläpitäminen ja alan uusimpien trendien määrittely. Tämän lisäksi konferenssien roolin tulisi enenevässä määrin olla myös tieteen tuloksista tiedottaminen.
Kuva: Saara Toukolehto
Tiede on yhteisöllistä
Paneelikeskustelujen välissä osallistujille tarjoillaan kahvia ja naposteltavaa, ja juttu ja nauru raikavat marmorisilla käytävillä. Vanhat kaverukset iloitsevat jälleennäkemisestä ja uusia tuttavuuksia yhdistää intohimo samaan tutkimusaiheeseen. Kielentutkija ja yliopistoaktivisti Janne Saarikivi kirjoittaakin Helsingin Sanomien kolumnissaan, että tiede on todellisuudessa ryhmätyötä. “Tieteilijä menestyy, jos on toisia tutkijoita, joille puhua ja kirjoittaa. Tutkijan tärkein julkaisufoorumi on eloisa kahvihuone.” Saarikivi painottaa yhteisöllisyyttä yhtenä tieteen tekemisen kulmakivistä. Antropologipäivät on yksi yhteisöllisyyttä ylläpitävistä ja rakentavista kohtaamisista alan ihmisten välillä.
Tärkeä verkostoituminen jatkuu illalla Helsingin yliopiston antropologien opiskelijajärjestön Mana ry:n järjestämässä saunaillassa, jonka seurauksena toinen konferenssipäivä alkaa joidenkin osallistujien osalta hieman uupuneissa merkeissä. Varsinaisten tapahtumien ulkopuolella järjestettävät iltariennot ovatkin nimenomaan yhteisöllisyyden kannalta tärkeä osa konferenssikulttuuria. Konferenssit ovat itsessään tietynlaisen kulttuurin tuote, ja ne osaltaan luovat ja ylläpitävät yhteisön tapoja, kommunikointikulttuuria ja rituaaleja. Tapahtumat noudattavat tutuksi muodostunutta kaavaa, johon kuuluvat puheiden ja paneeliesitysten lisäksi myös kahvittelut ja iltahuvit.
Tutkimustulokset kiinnostavat muitakin!
Tieteellisistä tapahtumista tiedotetaan usein lähes pelkästään tieteenalan omissa julkaisuissa ja suljetuilla sähköpostilistoilla – osittain siksi, että vain alan ihmisten ajatellaan olevan kiinnostuneita tapahtumista, mutta myös rajallisten resurssien vuoksi. Tapahtumat saavat vain vähän näkyvyyttä mediassa, ja niiden usein hyvin ajankohtaiset ja tärkeät aiheet jäävät suuremmalta yleisöltä helposti pimentoon. Sosiaalinen media on kuitenkin mullistanut myös tiedeviestintää, joka elää murroskauttaan.
Kuva: Saara Toukolehto
Tiedeviestinnän kehitys kulkee käsi kädessä yliopistot valtiosta irrottaneen yliopistouudistuksen sekä journalismin kriisin kanssa. Vaikka tutkijat pystyvät kätevästi viestimään projekteistaan ja tutkimustensa tuloksista esimerkiksi Facebookissa ja Twitterissä, some-julkisuudessa on omat kompastuskivensä. Oikean yleisön tavoittaminen ja laadukkaan sisällön tuottaminen on ongelmallista, etenkin kun ajasta ja muista resursseista on leikkauspolitiikan seurauksena huutava pula. Pirstaloituneella mediakentällä navigointi on aikaa vievää, eikä konkreettisista tuloksista ole takeita.
Opetus- ja kulttuuriministeriö on käynnistänyt hankkeen avoimen tieteen ja tutkimuksen edistämiseksi. Hankkeen perustana on ministeriöiden, tutkimuslaitosten ja tutkimuksia rahoittavien tahojen yhteistyö. Sillä pyritään nostamaan Suomi yhdeksi maailman johtavista maista tieteen avoimuuden saralla ja saada tieteen tulokset laajalti hyödynnetyiksi yhteiskunnassa.
Vaikka tavoitteet ovat jalot, Saarikivi ja moni muu muistuttavat suhtautumaan kriittisesti asetelmaan, jossa yliopiston tärkeimmäksi tehtäväksi jää mahdollisimman hyvän kansainvälisen sijoituksen saaminen. Yliopiston päätehtävä tulisi olla tieteen tekeminen ja siitä tiedottamisen parantamisen, ei ranking-listoilla pärjääminen. Euronkuvat silmissä päätöksiä tekevä yliopistonjohto tarvitsee kuitenkin porkkanan, eikä utopia paremmasta yhteiskunnasta ole sille sitä. Kun yliopistoa johdetaan kuin yritystä, investoinneista on seurattava selkeitä taloudellisia voittoja.
Miten tieteen avoimuuteen voitaisiin nykytilanteessa päästä? Tulisiko tutkimuslaitosten värvätä tutkimuksista tiedottamiseen erikoistuneita kustannustoimittajia tai viestintävastaavia? Olisiko wikipediatyyppisessä, ilmaisessa ja yhteisöllisessä tiedon jakamisessa tiedeviestinnän tulevaisuus, niin kuin Saarikivi on painottanut? Tai voisivatko yliopistot, Miia Halme-Tuomisaaren ehdotuksen lailla, rahoittaa kalliiden PR-kampanjoiden sijasta kausijulkaisuja, jolloin julkaisut pysyisivät ilmaisina ja yliopistot puolestaan saisivat logonsa näkyville?
Kuva: Tommy Ellis (CC BY 2.0)
Tieteellisiä tapahtumia voisi olla hyödyllistä markkinoida lehdistölle myös esimerkiksi perinteisten lehdistötiedotteiden muodossa, alleviivaten mielenkiintoisia yhteiskunnallisia teemoja ja avaamalla tutkimustuloksia arkitajuisesti. Konferenssit ovat loistava tilaisuus tuoda tieteentekijöiden tietotaitoa ja tutkimustuloksia median kautta suuremman yleisön tietoisuuteen. Tämä kuitenkin vaatii resursseja ja investointeja kokeneeseen, tiedeviestintään erikoistuneeseen henkilökuntaan niin mediataloissa kuin tutkimuslaitoksissakin. Tätä säästö- ja leikkauspolitiikka ei salli.
Suomen Antropologisen Seuran kansainvälinen antropologian konferenssi järjestetään kahden vuoden välein. Tänä vuonna konferenssin aiheena olivat maisema, sosiaalisuus ja materiaalisuus. Lisää konferenssin teemoista ja tapahtuman ohjelmasta voit lukea ilman jargonia täältä.
Yliopistokriisistä ja Vallataan 375 -liikkeestä voit lukea lisää muun muassa täältä.
Lähteet:
Saarikivi, Janne 9.11.2015. Tiedettä pitäisi tehdä kuin Wikipediaa. Helsingin Sanomat.
Opetus- ja kulttuuriministeriö: Avoin tiede ja tutkimus -hanke.
Lappalainen, Tuomo 29.11.2013. Kuinka yliopistouudistuksesta tuli kaikkien aikojen fiasko? Suomen Kuvalehti.
