Siirry suoraan sisältöön

Tulipalot, rajaseutu ja väkivalta

Vuoden 2015 metsäpalot Indonesiassa ovat olleet tuhoisimmat sitten vuoden 1997. Heinäkuussa alkaneiden palojen jälkeen noin kaksi miljoonaa hehtaaria metsää on palanut ja ilmastovaikutukset ovat olleet mittavat.

Metsäpalojen johdosta Indonesian hiilidioksidipäästöt ovat kasvaneet niin, että eräiden lähteiden mukaan ne kattavat nyt kolme prosenttia globaaleista päästöistä. 60 prosenttia Indonesian hiilidioksidipäästöistä johtuu huippuunsa kiihtyneestä metsäkadosta, jota erityisesti suomailla lisäävät turpeen hajoamisesta tulevat päästöt.

Savusumut ovat levinneet niin Indonesiassa kuin lähinaapurimaissakin laajalti. Ainakin 19 ihmisen sanotaan kuolleen savusumun takia ja 500 000 ihmistä on sairastunut. Kaiken kaikkiaan tulipalot ovat vaikuttaneet ainakin 40 miljoonan ihmisen elämään Indonesiassa. Ympäristövaikutukset tulevat näkymään vielä pitkään. Avohakattuja ja kuivatettuja suoalueita on vaikea metsittää uudelleen ja yli puolet kaikista paloista sijaitsevat juuri niillä alueilla.

Metsäpalot ovat keskittyneet erityisesti kolmelle saarelle, jotka määrittelemme tässä Indonesian rajaseuduksi: Sumatralle, Kalimantanin alueelle Borneolla ja Länsi-Papuan alueelle Uudella-Guinealla. Tarkoitamme rajaseudulla niitä alueita, joissa vallan käyttäjät valtion instituutioista yrityksiin ja erilaisiin toimijoihin verkostoituvat kerätäkseen ja jakaakseen keskenään resursseja. Yleensä keskusvalta käsittää ja pyrkii esittämään nämä alueet luonnonvaroiltaan rikkaina, mutta hyödyntämättöminä ja sosiaalisesti epävakaina seutuina, jotka tarjoavat taloudellisen kasvun mahdollisuuksia ja jotka tulisi ottaa poliittisesti haltuun.

Näillä alueilla vallitsee usein suuri ristiriita lain ja käytännön välillä. Erittelemme seuraavassa syitä, jotka liittyvät Indonesian valtion muodostukseen ja raja-alueilla tapahtuneisiin ympäristömuutoksiin ja tulipaloihin. Indonesia on oivallinen esimerkki siitä, miten historia ja poliittinen järjestelmä sekä globaalit rakenteet ovat vaikuttaneet ympäristön tilaan. Näitä tekijöitä ymmärtämällä voidaan nähdä, miksi tulipalot ovat niin hallitsemattomia ja tuhoisia juuri Indonesian tietyillä saarilla.

Indonesian metsäpalot ja turvesuot

Monissa uutisartikkeleissa on kerrottu nopeasti etenevistä paloista Keski-Kalimantanilla ja Sumatralla, jossa paloalueet sijoittuvat nimenomaan suoalueille. Myös Länsi-Papualla on ollut aiempaa enemmän paloja. Indonesiassa sijaitsevat Kaakkois-Aasian suurimmat turvesuoalueet, jotka kattavat noin 22 miljoonaa hehtaaria ja ja metsäpalot löytyvät noilta suoalueilta. Suot eivät kuitenkaan sinällään ole olleet Indonesiassa ongelma ennen 1980-lukua.

Indonesia on maailman suurin saaristovaltio jossa sijaitsee noin 17 000 saarta Malakan niemimaan ja Australian välimaastossa Kaakkois-Aasiassa, päiväntasaajan molemmin puolin. Indonesiassa on maailman kolmanneksi suurimmat sademetsät Brasilian ja Kongon jälkeen. Indonesia kärsii kuitenkin todella nopeasta metsäkadosta, joka johtuu paljolti teollisten intressien, erityisesti öljypalmuteollisuuden, aiheuttamista laittomista ja laillisista hakkuista, maa-alueiden raivaamisesta muuhun käyttöön esimerkiksi ruokakasvien viljelyä, puuplantaaseja tai bioenergiaa varten.

Suurten metsäpalojen taustalta löytyy erityisesti suosademetsien kaataminen ja soiden kuivattaminen kanaaleita tekemällä. Laajamittainen maankäytön muutos on yksi suurimmista syistä Indonesian rajaseutujen metsäkadolle, joka aiheuttaa soiden palamista, joka taas aiheuttaa lisää metsäpaloja. Maankäytön muutos taas liittyy Indonesian valtion muodostukseen ja maan politiikkaan.

Indonesian valtion muodostus ja ympäristömuutos

Indonesia itsenäistyi neljän vuoden itsenäisyystaistelun jälkeen virallisesti hollantilaisten vallan alta vuonna 1949. Tämän jälkeen maata johti sen ensimmäinen presidentti Sukarno aina vuoteen 1965. Tuolloin armeijan kenraalina toiminut Suharto otti vallan haltuunsa. Seuraavien kahden vuoden aikana noin puoli miljoonaa indonesialaista tapettiin kommunisteiksi syytettyinä. Loput väitetyistä kommunisteista siirrettiin leireille ja heidän perheensä  joutuivat kokemaan eriasteista syrjintää aina vuoteen 1998 asti. Samaan aikaan poliittinen valta keskitettiin armeijan ja maan ”virallisen puolueen” (GOLKAR) käsiin. Presidentti Suharto halusi edistää ns. kehitystä, josta tulikin valtion politiikan todellinen arvo ja päämäärä. Kehitystä vastustavat saatettiin vangita.

Indonesian valtion hallintorakenteesta tuli tärkeä tekijä maan raja-alueiden haltuun ottamisessa, kontrollin sinne levittämisessä ja luonnonvarojen hyödyntämisessä. Keskushallinto on hallinnollisen hierarkian ylin taso. Sen alapuolella toimivat maakunta, piirikunta- ja alapiirikuntatasot. Alimpana on kylätaso, joka jakautuu erilaisiin naapurustoihin.

Presidentti Suhartolle tällainen järjestelmä sopi hyvin. Keskushallinnon ministeriöt jakoivat paikallisille ja ulkomaisille yrityksille maankäyttölupia Indonesian Jaavan ulkopuolisilla saarilla. 1980-luvulla Jaavan ulkopuoliset maakunnat määrättiin tekemään metsämaa-aluesuunnitelmat, joissa Indonesian pinta-alasta 75 prosenttia luokiteltiin valtion metsämaaksi. Käytännössä tämä tarkoitti, että keskushallinnon metsistä vastaava ministeriö hallinnoi 75 prosenttia Indonesian maapinta-alasta. Indonesian maapinta-alan jakaminen hallinnollisesti valtion metsämaahan ja yksityisomistuksessa oleviin maa-alueisiin juontaa juurensa hollantilaisen kolonialismin aikaan. Vuosien varrella valtion metsämaan pinta-ala on vähentynyt johtuen siitä, että maata on pikkuhiljaa otettu yksityisomistukseen, kun metsiä on asutettu tai ne on hävitetty.

Kiihtynyt raja-alueiden hyödyntäminen sai uuden muotonsa, kun presidentti Suharto siirtyi syrjään vuonna 1998 opiskelijamielenosoitusten saattelemana. Uusi presidentti Habibie aloitti nopeiden uudistusten sarjan ja suuri määrä uusia lakeja laadittiin ja saatettin voimaan  nopeaan tahtiin. Viime aikaisten tapahtumien  kannalta ehkä tärkein oli vallan hajauttamista koskeva laki vuodelta 1999. Siinä hallintovaltaa siirrettiin maakunnille ja piirikunnille, jotka saattoivat nyt jakaa yrityksille maankäyttölupia suurille metsämaa-alueille. Rajaseutualueilla vallinnut valtasuhteiden verkosto johti nopeasti mittaviin metsähakkuisiin ja luonnonvarojen kestämättömään hyödyntämiseen.

Vaikka uusi alueellisen autonomian laki asetettiin vuonna 2004 ja se keskitti uudelleen valtaa keskushallinnolle, tilanne ei metsien kannalta ole muuttunut paremmaksi. Indonesiasta häviää metsää noin yhdestä kahteen miljoonaa hehtaaria vuosittain, nyt myös metsäpalojen takia. Ongelmaksi ovat koituneet myös valtavat ruoka- ja bioenergiahankkeet.

Opiskelijamielenosoitus. (Kuva: Wikimedia Commons)

Megariisiprojekti, suosademetsät ja tulipalot

Indonesian presidentti lanseerasi vuonna 1995 ns. megariisiprojektin, jonka tarkoituksena oli muuttaa 1,4 miljoonaa hehtaaria suosademetsää riisinviljelyalueeksi. Projekti alkoi metsien avohakkaamisella — yhtään puuta ei pitänyt jättää pystyyn – minkä jälkeen noin 4000 kilometrin verran erikokoisia kanaaleja kaivettiin halkomaan ja kuivattamaan turvemaata. Suurimmat niistä olivat noin 30 metriä leveitä ja jopa kahdeksan metriä syviä; kuin suuria jokia. Kaivamisen tarkoituksena oli toisaalta kuivattaa soita sadekausien aikaan ja toisaalta johtaa joista vettä ja vähentää soiden happamuutta niin että riisinviljely olisi ylipäätään mahdollista. Kanaaleja kaivamalla yhdistettiin alkuperäisiä suuria jokia toisiinsa. Projekti oli kolossaalinen ja sen seuraukset valtaisat.

Sadekausien aikana kanavoidut suot tulvivat, mikä on ollut normaalikin ilmiö, kun taas kuivan kauden aikana ne kuivuivat ja olivat herkkiä tulipaloille. Hyväkuntoinen suosademetsä ei pala kovinkaan herkästi. Palot tapahtuvat avohakatuilla ja heikkokuntoisilla osittain hakatuilla soilla. Indonesian pahimmat paloalueet ovatkin olleet juuri tällä alueella.

Paikallisille ihmisille ongelma on moninkertainen. Metsät ovat hävinneet ja tilalla on enää herkkää turvemaata, joka syttyy helposti palamaan eikä sammu kovinkaan helposti. Monet entiset metsästäjä-keräilijät tai puutarhaviljelijät ja kalastajat joutuvat nyt miettimään toimeentulonsa kokonaan uudestaan.

Rajaseudut ja plantaasit

Sumatralla samankaltaista tuhoa suomailla aiheutti puuplantaasiteollisuus, jossa suomalaisillakin oli roolinsa 1990-luvulla. Sumatran keski-osiin Riaun maakuntaan rakennettiin sellutehdas (RAPP) ja laajoja maa-alueita otettiin selluteollisuutta ja puuplantaaseja varten käyttöön. Nämäkin olivat monin osin suomaita.

Kun presidentti Suharto astui syrjään vuonna 1998 ja Indonesian demokratiakehitys otti aimo harppauksia eteenpäin, myös metsäkato kiihtyi. Vuonna 2005 Indonesian uusi presidentti Susilo Bambang Yudhoyono päätti edistää öljypalmuteollisuutta. Öljypalmua viljellään nyt noin kahdeksan miljoonan hehtaarin alueella, mutta viljelmiä pyritään kasvattamaan noin 20 miljoonaan hehtaariin.

Yritysten öljypalmuviljelmät sijaitsevat yleensä ns. valtion metsämailla, mistä ne ovat saaneet vuokrausluvan kymmeniksi vuosiksi. Valtion metsämaa-alueiksi nimetyt alueet ovat myös alueita, joilla paikalliset ryhmät ovat harjoittaneet perinteisiä elinkeinojaan. Monet syyttävät paikallisia kaskiviljelyn aiheuttamista tulipaloista, mutta toiset pitävät tätä toimintaa niin pienenä, ettei se voi aiheuttaa viimeaikaisen mittakaavan paloja. Siirtolaiset ja paikalliset voivat toki merkitä maata polttamalla sen, mutta kyse on pienistä alueista. Paikalliset taas ovat hallinneet kaskiviljelyn ainakin silloin kun suosademetsien ekologia vielä mahdollisti turvallisen ja kestävän kaskiviljelyn soiden reunamilla.

Vuosien 1990 ja 2010 välillä öljypalmuplantaasien määrä kasvoi valtavaa vauhtia. Yli 90 prosenttia laajentumisesta tapahtui Borneon (Indonesian Kalimantan) ja Sumatran alanko-alueilla, jotka menettivät suunnilleen samaan aikaan 40 prosenttia metsistään (1990−2005). Laajentuminen vaikutti erityisesti alueiden suosademetsien ekosysteemeihin, jotka ovat ilmastonmuutoksen estämisen kannalta maailman tärkeimpiä alueita varastoidessaan puiden ilmakehästä sitomaa hiilidioksidia metsän alle mittaviin turvevarantoihin. Kun erilaiset ilmastonmuutosprojektit pyrkivät vähentämään hiilidioksidipäästöjä esimerkiksi metsittämällä suosademetsäalueita ja tukkimalla kanaaleja, keskus- tai paikallishallinto myöntää lupia öljypalmuyrityksille ja muille teollisille tahoille uusien alueiden muuttamiseksi plantaaseiksi tai maanviljelyyn. Anu Lounelan kokemuksen mukaan hallinto myös laajentaa ja puhdistaa vanhoja kanaaleja mahdollistaakseen rahakasvien viljelyn.

Öljypalmun satoa. (Kuva: Graig Moray) (CC BY-SA 2.0)

Länsi-Papua

Metsäpaloja on ollut aiempaa enemmän myös Uuden-Guinean saaren länsiosan kattavalla, luonnonvaroiltaan rikkaalla Länsi-Papuan alueella. Länsi-Papuan alkuperäisasukkaat ovat melanesialaisia, jotka puhuvat pääosin papualaisia ja austronesialaisia kieliä. Uuden-Guinean saaren itäosa muodostaa pääosan itsenäisestä Papua-Uuden-Guinean valtiosta, kun taas Indonesia otti 1960-luvulla länsiosat hallintaansa. Siitä lähtien Länsi-Papualla on ollut käynnissä konflikti itsenäisyysmielisten länsipapualaisten ja Indonesian valtion välillä. Erityisesti 1970- ja 1980-luvuilla armeijan joukot tappoivat tuhansia länsipapualaisia erilaisissa sotilasoperaatioissa. Armeija ja poliisi syyllistyvät edelleenkin länsipapualaisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja mielenilmaukset tukahdutetaan usein väkivaltaisesti. Suoran väkivallan lisäksi länsipapualaiset kärsivät rakenteellisesta väkivallasta — erityisesti huonosta koulutuksesta ja terveydenhuollosta, joka näkyy esimerkiksi suhteettoman suurena lapsikuolleisuutena.

Länsi-Papuan jatkuva konflikti ja huono ihmisoikeustilanne liittyvät myös suoraan teollisen maatalouden lisäämiseen, maiden haltuunottoihin ja siten myös metsäpaloihin. Tämän vuoden metsäpaloista noin 10 % oli Papuan alueella, jolla ei ole aiemmin ollut laajamittaisia metsäpaloja. Palot ovat keskittyneet etelärannikon Merauken alueelle, jonne on kaavailtu jättimäisiä “yhdistettyjä” ruoka- ja energiaviljelmiä. Indonesian hallinnon vuonna 2009 käynnistämä Merauke Integrated Food & Energy Estate (MIFEE) ‑hanke tähtää sekä biopolttoaineiden ja ruoan tuotantoon. Hankkeen taustalla on vuoden 2008 kansainvälinen ruokakriisi, jonka jälkeen Indonesian hallinto asetti tavoitteeksi omavaraisuuden keskeisissä ruokakasveissa. MIFEE on mittakaavaltaan valtava. Hanke käsittää kokonaisuudessaan 1.2−1.6 miljoonaa hehtaaria, joille on tarkoitus istuttaa riisiä, maissia, soijaa, sokeriruokoa ja öljypalmua.

Perusajatukseltaan MIFEE muistuttaa yllä kuvattua megariisiprojektia. Länsi-Papuan huono ihmisoikeustilanne mahdollistaa plantaasien laajentamisen, joka ylläpitää huonoa ihmisoikeustilannetta. Uuden ihmisoikeusraportin mukaan paikallisia on sekä uhkailtu että huijattu luovuttamaan maitaan yrityksille. Vaikka plantaasiyritysten on haettava erilaisia lupia toiminnalleen, ei luvansaantiprosessi ole läpinäkyvä etenkään länsipapualaisille, jotka on usein suljettu ulos. Koska poliittinen toiminta ja uutisointi ei ole Länsi-Papualla vapaata, ovat paikallisten mahdollisuudet puuttua väärinkäytöksiin rajalliset. Tätä pahentaa se, että monet yritykset ovat palkanneet poliisin ja armeijan henkilöstöä vartijoikseen, jolloin valtion turvallisuusjoukkojen nimellinenkin puolueettomuus katoaa.

Rajaseutujen haltuunotto

Laajamittaisissa plantaasi- ja luonnonvarahankkeissa ei ole kyse vain taloudellisesta kehityksestä, vaan myös Indonesian valtion vakiinnuttamisesta raja-alueilla. Harvaan asuttuja raja-alueita on pyritty ”täyttämään” aktiivisella maan sisäisellä siirtolaispolitiikalla. Sen tarkoituksena on ollut siirtää tiheään asutuilta Jaavan ja Balin saarilta köyhiä ihmisiä ulkosaarten maakuntiin — erityisesti Länsi-Papualle ja Kalimantanille. Hankkeen osana hallitus on jakanut kahden hehtaarin maa-alueita siirtolaisperheille. Kenttätyönsä aikana Anu Lounela törmäsi usein suuriin siirtolaisten asuttamiin kyläyhteisöihin, joista osa oli yhdistetty paikallisväestön dajakkien kyliin. Tämän lisäksi siirtolaisia tulee työskentelemään plantaaseille halpana työvoimana. Indonesian väestöministeriö on perustanut ns. integroituja transmigraatiokaupunkeja niin Kalimantanille kuin Papuallekin laajamittaisten öljypalmuhankkeiden yhteyteen.

Tarkoituksena on “indonesialaistaa” rajaseudut, kasvattaa niiden väestöä ja tuoda työvoimaa plantaaseille, sillä paikallisväestöä pidetään usein epäluotettavana. Sisäisten muuttohankkeiden vuoksi niin Kalimantanilla kuin Länsi-Papuallakin paikallisväestö, dajakit ja länsipapualaiset, ovat jo joillain alueilla vähemmistössä ja jääneet maattomiksi. Kuten yllä on todettu, paikallisväestöä on kannustettu antamaan maata öljypalmuhankkeille, ja tästä on käytännössä ollut vaikea kieltäytyä. Sekä öljypalmuyritykset että sisäiset siirtolaiset ovat raivanneet metsiä polttamalla. Vastatulleille siirtolaisille metsän polttaminen on myös tapa pyrkiä ottamaan maita haltuun ja osoittamaan, että he käyttävät maata. Sisäisten siirtolaisten asema on myös hyvin hankala. He ovat usein Indonesian pääsaarilta tulevia köyhiä pienviljelijöitä tai kaupunkilaisia. Hyvin pienen maapläntin omistava pienviljelijä ei välttämättä pysty takaamaan riittävää toimeentuloa perheelleen. Tällöin ainoa vaihtoehto on siirtotyö joko kaupungissa, ulkosaarilla tai ulkomailla — usein Persianlahden maissa. Pienviljelijät joutuvat siten helposti hyväksikäytettäväksi halpatyövoimaksi, johon esimerkiksi plantaasitalous nojaa.

Antropologi Michael Eilenbergin mukaan Indonesian raja-alueilla luonnonvarojen hyödyntäminen, teollisen maatalouden laajentaminen, sisäiset väestönsiirrot ja kysymykset kansallisesta turvallisuudesta nivoutuvat toisiinsa. Indonesian hallinto näkee raja-alueensa “käyttämättöminä” alueina, joiden runsaat luonnonvarat ja isot maa-alueet vain odottavat hyödyntämistään. Lisäksi sekä Kalimantan että Länsi-Papua ovat alueita, joilla hallinnon kontrolli ei ole itsestään selvää. Indonesian valtio on mukana laajoissa öljypalmuhankkeissa näillä seuduilla. Öljypalmuplantaasien laajentamisen katsotaan tuovan kehitystä, jonka toivotaan vakauttavan alueita, ja lisäävän Indonesian valtion läsnäoloa mahdollisesti epävakailla syrjäseuduilla. Lisäksi palmuöljystä toivotaan yhä isompaa vientuotetta. Länsi-Papualla on myös kyse alueen itsenäistymisen ehkäisemisestä lujittamalla yritysten, siirtolaisten ja valtion läsnäoloa.

Teollisen maatalouden lisääminen näillä alueilla nivoutuu yksityisen plantaasipääoman intresseihin ja Indonesian valtion hankkeisiin, joiden tarkoituksena on sekä vahvistaa valtion läsnäoloa rajaseuduillaan että saavuttaa ruokaomavaraisuus. Kriitikot ovat huomauttaneet, että näissä hankkeissa on ikäviä kaikuja menneisyyden suuruudenhulluista projekteista kuten megariisihankkeesta ja transmigraatio-ohjelmasta. Kuuluisassa teoksessaan Seeing Like a State: How Certain Schemes to Improve the Human Condition Have Failed (1998) James Scott on tutkinut valtavia keskusjohtoisia hankkeita, joiden tarkoituksena on ollut kerralla muuttaa yhteiskunnallisia suhteita ja ympäristöä. Tällaiset hankkeet — olipa sitten kyse kaupunkisuunnittelusta tai maataloudesta — ovat harvoin onnistuneet. Ne ovat perustuneet liiallisiin yksinkertaistuksiin, eivätkä ole ottaneet huomioon sosiaalisen elämän ja ympäristön monimutkaisuutta. Näillä hankkeilla on usein ollut ennakoimattomia tuhoisia ja kauaskantoisia vaikutuksia — kuten tämänhetkiset metsäpalot.

Suomen rajaseutu

Samaan aikaan kun metsäpalot vielä riehuivat Borneolla, Sumatralla ja Länsi-Papualla, olivat tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja ulkoministeri Timo Soini valtiovierailulla Indonesiassa 2. – 4. marraskuuta. Vierailun aikana Suomi ja Indonesia allekirjoittivat energia-alan yhteistyösopimuksen, jossa painotetaan erityisesti kestävän ja uusiutuvan energian ja energiatehokkuuden saralla tapahtuvaa yhteistyötä. Energia-alan lisäksi Suomi tavoittelee lisää kauppasuhteita myös infrastruktuuri- ja ICT-aloilla. Ylimmän valtiojohdon lisäksi vierailuun ottikin osaa Elinkeinoelämän Keskusliiton (EK) kokoama yritysvaltuuskunta, johon kuuluivat mm. Fortum, Neste, Oilon, Outotec, Valmet ja Wärtsilä.

Ulkoministereiden Retno Marsudin ja Timo Soinin välisessä tapaamisessa Soini ilmaisi surunsa ja pahoittelunsa metsäpalojen vuoksi. Hänen kollegansa Marsudi puolestaan täsmensi, että uusiutuvalla energialla Indonesia tarkoittaa nimenomaan turvealueiden hyödyntämistä. Yhteistyö Suomen kanssa kiinnostaa erityisesti siksi, että Suomella on pitkät perinteet turpeen käytössä energiaksi ja siihen tarvittava teknologia. Indonesialla, kuten Marsudi huomautti, on puolestaan suoalueita lukuisissa provinsseissa. Tämä on huomionarvoista: turpeen laskeminen uusiutuvaksi energialähteeksi on vähintäänkin kyseenalaista. Hitaan uusiutumisensa vuoksi turvetta pidetään pikemminkin fossiilisena polttoaineena. Päästövaikutuksiltaan turve on kivihiiltä ja maakaasua haitallisempi ilmastolle. Tämän lisäksi soiden kuivattaminen ja tuhoaminen Indonesiassa on kirjaimellisesti luonut pohjan käynnissä oleville valtaville metsäpaloille, ja samalla massiivisille hiilidioksidipäästöille joilla on vaikutusta maailmanlaajuisesti. On ironista, että samaan aikaan kun ulkoministeri Soini pahoittelee metsäpalojen vaikutuksia Indonesiassa, on Suomen valtuuskunta edistämässä turpeen käyttöä energialähteenä.

Siinä missä Länsi-Papua ja Kalimantan ovat Indonesialle rajaseutuja, joiden luonnonvaroja ja halpaa työvoimaa pyritään hyödyntämään, on Indonesia puolestaan vastaavanlainen rajaseutu suomalaisille yrityksille. Rajaseutumielialaa kuvastaa hyvin EK:n kauppa- ja kehityspolitiikan asiantuntijan näkemys, että Indonesia tarjoaa tällä hetkellä kasvumahdollisuuksia, joita muualta on vaikea löytää. Asiantuntijan mukaan: “Siellä onkin niin sanotusti ’hunajapurkki auki.’” Jos suomalaiset yritykset alkavat kasvavissa määrin pyöriä Indonesian “hunajapurkilla”, tulisi varmistaa, että ei tueta kestämättömiä energiaratkaisuja eikä ihmisille ja ympäristölle haitallisia projekteja, kuten laajoja öljypalmuplantaasihankkeita.

Indonesian metsäpaloissa ei ole kyse itsekseen syntyneestä luonnonilmiöstä. Ne ovat ihmisen toiminnan seurausta. Palot ovat levinneet hallitsemattomasti, koska aiemmat laajan mittakaavan turvesoiden kuivattamiset ovat luoneet suotuisat olosuhteet metsäpaloille. Ei riitä, että Suomen ulkoministeri ja presidentti osoittavat myötätuntoaan. Kestämättömiiin luonnonvarahankkeisiin ei tule mennä mukaan.

Päivitys 5.5.2016: asiasta syntyneen keskustelun myötä Ulkoministeriön diplomaattiavustaja täsmensi Vihreälle Langalle, että Suomi ei hae turveyhteistyötä Indonesian kanssa.

Toimitus

Lukemista

Eilenberg, Micahel 2014. Frontier constellations: agrarian expansion and sovereignty on the Indonesian-Malaysian border. The Journal of Peasant Studies 41:2, 157 – 182.

Human Rights Watch (HRW) 2015. Something to Hide? Indonesia’s Restrictions on Media Freedom and Rights Monitoring in Papua.

International Coalition of Papua (ICP) 2015. Human Rights in West Papua 2015. Wuppertal: International Coalition for Papua.

Scott, James 1998. Seeing Like a State: How certain schemes to improve the human condition have failed. New Haven: Yale University Press.

Jaa tämä artikkeli:
nv-author-image

Tuomas Tammisto

Tuomas Tammisto on sosiaali- ja kulttuuriantropologi, joka väitteli Helsingin yliopistolla helmikuussa 2018 laajamittaisten öljypalmu- ja hakkuuprojektien poliittisista vaikutuksista ja paikallisen maankäytön muutoksesta Papua-Uuden-Guinean maaseudulla. Väitöskirja luettavissa osoitteessa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/231102Katso kirjoittajan artikkelit

nv-author-image

Anu Lounela

Anu Lounela on antropologi, yliopistotutkija kehitysmaatutkimuksessa ja projektinjohtaja sosiaali- ja kulttuuriantropologiassa Helsingin yliopistossa.Katso kirjoittajan artikkelit

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *