Kuinka saksalaisia sotilaita muistetaan? Kurkistus Lapin sodan synkkään kulttuuriperintöön

Talvisodan päätyttyä Suomi aloitti vuonna 1941 soti­laal­li­sen yhteis­työn Saksan kanssa. Tuolloin maahamme saapui noin 200 000 sak­sa­lais­so­ti­las­ta, joista suurin osa sijoi­tet­tiin Pohjois-Suomeen. Toisen maa­il­man­so­dan lopulla suo­ma­lai­set kään­tyi­vät sak­sa­lai­sia vastaan, mikä johti Lapin sotaan ja laa­ja­mit­tai­siin tuhoihin sak­sa­lais­ten poltettua Lapin läh­ties­sään.

Suomen ja Saksan sodan­ai­kai­set suhteet ovat olleet pitkään kiistelty ja herkkä aihe, jota on vasta hil­jat­tain kyetty kriit­ti­ses­ti uudel­lee­nar­vioi­maan. Samanaikaisesti vaikeiden ja trau­maat­tis­ten Lapin sota­vuo­sien perintö on jäänyt arvotta, huomiotta– ja tar­koi­tuk­sel­la unohdettu. Julkisessa kes­kus­te­lus­sa ei ole ollut sijaa var­sin­kaan vas­ta­puo­len soti­lai­den koh­ta­loil­le. Suomen maa­pe­räl­lä kuitenkin kaatui noin 15 000 sak­sa­lais­so­ti­las­ta.

Haastattelin mar­ras­kuus­sa kan­sa­tie­tei­li­jä Eerika Koskinen-Koivistoa, joka on tut­ki­muk­ses­saan pereh­ty­nyt ainoaan Lapissa kaa­tu­neil­le sak­sa­lais­so­ti­lail­le pys­ty­tet­tyyn viral­li­seen monu­ment­tiin: Norvajärven sak­sa­lai­seen hau­taus­maa­han ja siellä vie­rai­le­vien ihmisten koke­muk­siin.

Kolkko leposija metsän siimeksessä

Norvajärven sak­sa­lai­nen hau­taus­maa sijaitsee 18 kilo­met­rin päässä Rovaniemen kes­kus­tas­ta. Saksankieliset opas­kyl­tit joh­dat­ta­vat lähei­sel­tä park­ki­pai­kal­ta met­sä­pol­kua pitkin kau­nii­seen jär­ven­ran­taan, jossa mäntyjen keskellä seisoo suuri rautainen risti. Saksalaissotilaat on haudattu nie­men­kär­keen, karun mutta kauniin mauso­leu­min alle.

Hautausmaalle opastavat sak­san­kie­li­set kyltit hukkuvat lähes kokonaan lumi­peit­teen alle talvisin. Kuva: Suzie Thomas.

Suvi: Miltä mauso­leu­min sisällä näyttää?

Eerika: Monien kävi­jöi­den mielestä mauso­leu­mi on aave­mai­nen. Sen sisällä olevassa aulassa on prons­si­pat­sas, jonka eteen kävijät usein jättävät kukkia tai muis­toe­si­nei­tä. Pääsali muis­tut­taa kirkkoa. Ikkunoissa on lasi­maa­lauk­set ja lattialla mas­sii­vi­sia kivi­laat­to­ja, joihin on kai­ver­ret­tu soti­lai­den nimet, soti­la­sar­vot sekä synnyin- ja kuo­li­na­jat.

Norvajärven hau­taus­maan alue on sak­sa­lai­ses­sa omis­tuk­ses­sa. Rovaniemen kaupunki on lah­joit­ta­nut maan sak­sa­lai­sel­le soti­las­hau­taus­mai­ta hal­li­noi­val­le yhdis­tyk­sel­le. Paikalle on haudattu ainoas­taan sak­sa­lai­sia sotilaita.

Suvi: Miksi kaatuneet ovat edelleen niin kaukana kotoa?

Eerika: Toisin kuin esi­mer­kik­si Suomi, Saksa ei kul­jet­ta­nut soti­lai­den ruumiita kotimaan san­ka­ri­hau­taus­mail­le, vaan hautasi ulkomaan rin­ta­mil­la kuolleet paikan päälle.

Kaikkialla ja kaikkina aika­kausi­na ei siis ajatella, että ainoa oikea hau­ta­paik­ka on isänmaa. Muistelutyö sen sijaan vaikuttaa tavalla tai toisella suo­ri­tet­ta­val­ta vält­tä­mät­tö­myy­del­tä. Monelle on tärkeää, että muistelua varten on olemassa jokin fyysinen jul­ki­ses­ti tun­nus­tet­tu paikka, kuten hau­taus­maa tai monu­ment­ti, muistin paikka. Lapissa kaa­tu­nei­den sak­sa­lais­ten muistoa kun­nioit­ta­va hau­taus­maa perus­tet­tiin vuonna 1963, yli 20 vuotta sodan päät­ty­mi­sen ja sak­sa­lais­ten pois­tu­mi­sen jälkeen.

Suvi: Miksi niin myöhään?

Eerika: Lapin sotaan liittyy paljon vaikeita muistoja. Kylien ja talojen tuhou­tu­mi­ses­ta ei var­maan­kaan tarvittu erikseen muis­tu­tus­ta, vaan tuhon jäljet muis­tut­ti­vat tapah­tu­mis­ta lii­ak­si­kin. Sodan jälkeen haluttiin katsoa eteenpäin. Paikan syn­ty­mi­nen oli mah­dol­lis­ta vasta Saksan ja Lapin päästyä jaloil­leen jäl­leen­ra­ken­nus­vai­hees­sa.

Muistin paikkojen perus­ta­mi­nen on usein kiis­ta­na­lai­nen prosessi. Myös Norvajärven hau­taus­maan ava­jai­siin liittyi vahvoja tunteita ja pai­kal­li­sis­sa sano­ma­leh­dis­sä käytiin jonkin verran kes­kus­te­lua aiheesta. Hanketta vas­tus­ta­nut vasem­mis­to järjesti ava­jais­ten aikana pienen mie­le­no­soi­tuk­sen. Moni pai­kal­li­nen kuitenkin koki, että vainajien muistoa tulee kun­nioit­taa, edustivat he mitä maata tai jär­jes­tel­mää hyvänsä.

Suvi: Missä kaatuneet sak­sa­lai­set lepäsivät ennen Norvajärveä?

Eerika: Ennen tämän hau­taus­maan perus­ta­mis­ta haudatut sak­sa­lais­so­ti­lai­den ruumiit oli haudattu muille hau­taus­mail­le usein ilman erillistä muis­to­merk­kiä. Suurin osa niistä siis siir­ret­tiin paikalle tuolloin vuonna 1963. Jälkeenpäin maastosta löytyviä ruumiita on siirretty yksi­tel­len hau­taus­maal­le. Aina jär­jes­te­tään viral­li­nen seremonia.

Mausoleumi kohoaa jylhänä metsän sii­mek­ses­sä. Kuva: Vesa-Pekka Herva.

Paikka ajatuksille

Koskinen-Koiviston mukaan Norvajärven hau­taus­maa on kohde, jonka pai­kal­li­set tuntevat, mutta josta esi­mer­kik­si satun­nai­nen turisti ei yleensä ole tietoinen. Hautausmaalla on kuitenkin näky­vyyt­tä verkossa, ja siitä kerrotaan esi­mer­kik­si Rovaniemen kaupungin viral­li­sel­la Visit Rovaniemi –sivus­tol­la.

Suvi: Kuinka paljon väkeä paikalla vierailee?

Eerika: Siellä käy vuo­sit­tain n. 10 000 ihmistä ja n. 4000 heistä kir­joit­taa nimensä vie­ras­kir­jaan. Kävijöistä valtaosa tulee koti­maas­ta, mukana on kävijöitä kaik­kial­ta Suomesta. Myös sak­sa­lais­ten soti­lai­den lapsia käy paikalla sään­nöl­li­ses­ti. Heillä on oma yhdistys, joka järjestää toisinaan myös ylei­sö­ti­lai­suuk­sia.

Norvajärven hau­taus­maa­ta tutkivaa Koskinen-Koivistoa kiin­nos­taa, miten suo­ma­lai­set suh­tau­tu­vat Lapin sodan synkkään kult­tuu­ri­pe­rin­töön. Hän soveltaa tut­ki­muk­ses­saan etno­gra­fi­sia tut­ki­mus­me­ne­tel­miä, analysoi mm. blo­gi­kir­joi­tuk­sia, vir­tu­aa­li­sia mat­ka­päi­vä­kir­jo­ja, hau­taus­maan vie­ras­kir­jaa sekä hau­taus­maa­ta hoitavien ja siellä käyvien oppaiden haas­tat­te­lu­ja.

Suvi: Mikä saa ihmiset vie­rai­le­maan paikalla?

Eerika: Ihmiset vie­rai­le­vat paikalla hyvin eri­lai­sis­ta syistä. Osa kävi­jöis­tä on turisteja, jotka vie­rai­le­vat hau­taus­maal­la vain kerran. Osa omaisista käy sään­nöl­li­ses­ti. Paikalle tehdään myös opas­tet­tu­ja käyntejä. Suurin osa näistä on suo­ma­lais­ten elä­ke­läis­ryh­mien vie­rai­lu­ja ja hau­taus­maa on vain yksi heidän käyn­ti­koh­teis­taan.

Suvi: Millainen kokemus vierailu Norvajärvellä on?

Eerika: Suurimmalle osalle ihmisistä hau­taus­maal­la käynti on ajatuksia herättävä vierailu. Moni miettii siellä esi­mer­kik­si sodan mie­let­tö­myyt­tä ja toisen maa­il­man­so­dan tapah­tu­mien vai­ku­tuk­sia eri ihmisten elämässä.

Hautausmaata voisikin kuvailla sijain­nik­si, jossa aika ja paikka hieman vää­ris­ty­vät. Astuessaan mauso­leu­miin vie­rai­li­ja siirtyy hetkeksi toiseen ulot­tu­vuu­teen, joka on ikään kuin arki­to­del­li­suu­den ulko­puo­lel­la, paikkaan, jossa aika pysähtyy. Tällaiseen tihen­ty­nee­seen tai tiheään paikkaan liittyy erilaisia ais­ti­ko­ke­muk­sia ja moni­ta­soi­sia mer­ki­tyk­siä, jotka jättävät koki­joil­leen pysyviä muistoja.

Kivilaattoihin on kirjattu kaa­tu­nei­den nimet. Kuva: Eerika Koskinen-Koivisto.

Sodan jäljet ja merkitykset eri sukupolville

Pohjoisessa eli­nym­pä­ris­tös­sä ja met­sä­maas­tos­sa kohtaa edelleen paljon sodan jälkiä. Saksalaiset jättivät jälkeensä mm. tuhottuja teitä ja siltoja, parakki- ja telt­ta­ky­liä, joista on jäljellä usein enää pai­nan­tei­ta maastossa, moni­nai­sia sota­tar­vik­kei­ta kanis­te­reis­ta ammuksiin ja arkisia hygie­nia­tar­vik­kei­ta ja ruo­an­lait­to­vä­li­nei­tä, joista muis­tut­ta­vat kasat poltettua lasia ja murs­kat­tua posliinia. Saksalaisten joukkojen kult­tuu­ri­pe­rin­tö on siten ollut sodan päät­ty­mi­ses­tä asti läsnä pai­kal­lis­ten elämässä, kuin luon­nol­li­se­na osana maisemaa.

Suvi: Miten pai­kal­li­set suh­tau­tu­vat näihin esi­nei­siin, jotka viit­taa­vat vai­kei­siin ja pitkään vai­et­tui­hin asioihin?

Eerika: Yleisesti ottaen sodan­ai­kai­seen kult­tuu­ri­pe­rin­töön suh­tau­du­taan nyky­päi­vä­nä avoimesti. Harva haluaisi pyyhkiä kaikkia jälkiä maastosta, vaan pikem­min­kin antaa niiden olla siellä muis­tut­ta­mas­sa alueen his­to­rias­ta ja toiseen maa­il­man­so­taan liit­ty­vis­tä vai­keis­ta­kin asioista.

Koskinen-Koivisto kuitenkin uskoo suh­tau­tu­mi­sen olevan suku­pol­vi­si­don­nais­ta. Erityisen avoimia ovat nuoremmat suku­pol­vet, joilla ei ole oma­koh­tai­sia koke­muk­sia sodasta. Saksalaissotilaiden mate­ri­aa­li­sen kult­tuu­ri­pe­rin­nön arvo ja merkitys on hil­jat­tain noussut myös julkiseen kes­kus­te­luun Pohjois-Suomessa.

Suvi: Mikä on muuttunut?

Eerika: Nyt kun sodan päät­ty­mi­ses­tä on 70 vuotta, asioita halutaan ja voidaan käsitellä. Lapin maa­kun­ta­museon Wir waren Freundeme olimme ystäviä ‑näyttely kuitenkin osoitti, että nykyään voidaan jo muistella sak­sa­lai­sa­jan myön­tei­siä­kin piirteitä. Monet pai­kal­li­set historian har­ras­ta­jat toivovat, että myös sak­sa­lais­ten mate­ri­aa­lis­ta kult­tuu­ri­pe­rin­töä voi­tai­siin säilyttää ja suojella.

Koskinen-Koiviston tutkimus on osa Lapin synkkä kult­tuu­ri­pe­rin­tö-hanketta, joka tar­kas­te­lee tämän aineel­li­sen kult­tuu­ri­pe­rin­nön arvoja ja mer­ki­tyk­siä. Tutkimusryhmä pyrkii sel­vit­tä­mään, miten ja millaisia arvoja ja mer­ki­tyk­siä tämä vaikea kult­tuu­ri­pe­rin­tö sai Lapin sodan jälkeen. Heitä kiin­nos­ta­vat myös modernin sodan­käyn­nin, mate­ri­aa­li­sen kult­tuu­rin ja muistin kes­ki­näi­set suhteet. Hankkeessa synkän kult­tuu­ri­pe­rin­nön mer­ki­tys­tä tar­kas­tel­laan suhteessa Lapin his­to­ri­aan, kult­tuu­riin ja ympä­ris­töön liit­ty­viin laa­jem­piin kysy­myk­siin. Monitieteellinen tut­ki­mus­ryh­mä hyödyntää arkeo­lo­gian, ant­ro­po­lo­gian, historian ja sosio­lo­gian näkö­kul­mia. Kenttätutkimukset ja aineiston keruu kes­kit­ty­vät Rovaniemen ja Inarin alueille.

Vaikka Norvajärven mauso­leu­min tapaiset monu­men­tit saattavat ensi­sil­mäyk­sel­lä vaikuttaa vain kivi­paa­seil­ta, on niihin usein varas­toi­tu­nut mer­kit­tä­viä sosi­aa­li­sia voimia. Hautausmaan ympä­ris­töön ja ark­ki­teh­tuu­riin sisältyy erityistä sym­bo­liik­kaa, joka liittyy niin uskontoon ja aja­tuk­siin tuon­puo­lei­ses­ta kuin sotaan, sen osa­puo­liin ja uhreihin. Mausoleumin selkeän karu ulkomuoto henkii pro­tes­tant­tis­ta yksin­ker­tai­suut­ta. Kivilaattoihin toinen toisensa jälkeen saman­muo­toi­si­na kai­ver­re­tut nimet, synnyin- ja kuo­lin­pai­kat ja soti­la­sar­vot puo­les­taan koros­ta­vat soti­lai­den jouk­ko­hen­keä ja kuria. On hyvä muistaa, että nämä paikkaan sitou­tu­vat symbolit näyt­täy­ty­vät eri vie­rai­li­joil­le eri tavoin, mutta monet ovat myös yhteisiä eri kult­tuu­reil­le ja edustavat uni­ver­saa­le­ja ele­ment­te­jä kuten esi­mer­kik­si Norvajärven mauso­leu­min patsas, johon on kuvattu äiti, elämän antaja, ja lapsi, tässä tapauk­ses­sa kuollut (jäätynyt) sotilas.

Koskinen-Koivisto näkee Norvajärven hau­taus­maan paikkana, joka mah­dol­lis­taa eri­lais­ten mer­ki­tyk­sien, yksi­löl­lis­ten ja kol­lek­tii­vis­ten koke­mus­ten jäsen­te­lyn. Samanaikaisesti paikka ja siellä käynti muok­kaa­vat suo­ma­lais­ten ymmär­rys­tä menneestä.

Kuva: Amber Avalona, Pixabay​.com (CC0 Public Domain).

Suvi: Muuttuuko paikan tehtävä ajan myötä?

Eerika: Paikan tehtävänä on var­maan­kin muis­tut­taa historian tapah­tu­mis­ta ja toimia paikkana, jossa niitä voi muistella tai pohtia. Merkitys muuttuu ehkä uni­ver­saa­lim­paan suuntaan sen jälkeen, kun omaiset eivät enää käy haudalla.

Omaisille paikka on siis hen­ki­lö­koh­tai­nen, omaan ja perheen his­to­ri­aan kie­tou­tu­va kokemus. Turistille se on sen sijaan muistutus menneestä ja jaetusta his­to­rias­ta. Lähes jokainen kävijä kuitenkin korostaa, että kyseessä on maisema ja paikka, johon sisältyy myös moraa­li­sia ele­ment­te­jä.

Australialaisen muis­ti­tie­to­tut­ki­jan Paula Hamiltonin mukaan nime­no­maan sotiin liittyvät muistot ja koke­muk­set yhdis­tä­vät usein yksi­löi­den kohtaloja ja kol­lek­tii­vi­sia mer­ki­tyk­siä. Kävijöiden blo­gi­kir­joi­tuk­set pal­jas­ta­vat, että vierailu Norvajärven hau­taus­maal­la pistää miet­ti­mään etenkin sodan mie­let­tö­myyt­tä ja pienen ihmisen osaa sodassa. Sen tapaiset monu­men­tit voivat olla työkaluja, jotka mah­dol­lis­ta­vat vai­kei­den­kin asioiden muistelun ja men­nei­syy­den synkistä koke­muk­sis­ta puhumisen. Usein juuri monu­ment­ti on ensim­mäi­nen julkinen tunnustus vaikeille muis­toil­le ja koke­muk­sil­le. Tästä johtuen jotkut muis­to­mer­kit voivat saada valtavan näky­vyy­den mediassa ja herättää suuria tunteita — myös mikäli niitä suun­ni­tel­laan pois­tet­ta­van tai siir­ret­tä­vän.

Norvajärven hau­taus­maa ja siellä lepäävät kaatuneet sotilaat ovat osa Lapin alueen moni­ker­rok­sis­ta historiaa, joka kiin­nos­taa alueen omien asuk­kai­den lisäksi myös turisteja. Synkkyydestään huo­li­mat­ta paikalla on annet­ta­vaa, ja siihen liittyy moni­ta­soi­sia mer­ki­tyk­siä yksi­löl­li­ses­tä uni­ver­saa­liin.

Puinen risti on lumen peittämä. Kuva: Suzie Thomas
  • Artikkelikuva: Suomalaisjoukot nostavat lipun kolmen val­ta­kun­nan raja­pyy­kil­le Lapin sodan päätyttyä 27.4.1945 Kuva: Pohjolan Sanomat (Wikimedia Commons)
  • Podcast-lukija: Veikko Lindholm
  • Verkkotaitto: Saara Toukolehto

Eerika Koskinen-Koivisto, 22.10.2015, työryhmä “Landscape and memory” Antropologipäivillä. Esitelmä: ”Reminder of Lapland’s Dark Heritage – Norvajärvi German Cemetery as a site of com­me­mo­ra­tion”.

Haastattelu: Eerika Koskinen-Koivisto, marraskuu 2015

Lapin synkkä kult­tuu­ri­pe­rin­tö –hankkeen tut­ki­mus­blo­gi: blogs​.helsinki​.fi/​l​a​p​l​a​n​d​-​d​a​r​k​-​h​e​r​i​t​age

Ashton, Paul & Paula Hamilton 2012: Places of the Heart: Memorials, Public History and the State in Australia Since 1960. Public History Review 15, 1 – 29.

Fingerroos, Outi 2003: Haudatut muistot. Rituaalisen kuoleman mer­ki­tyk­set Kannaksen muis­ti­tie­dos­sa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 985. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Hamilton, Paula & Paul Ashton 2003: Australians and the Past. St. Lucia: University of Queensland Press.

Inglis, Kenneth Stanley, (2005 c.1998): Sacred Places: War Memorials in the Australian Landscape. Carlton: Melbourne University Press.

Kattago, Siobhan 2008: Commemorating Liberation and Occupation: War Memorials Along the Road to Narva. Journal of Baltic Studies 39:4, 2008, 431 – 449. DOI: 10.1080÷01629770802461225.

Nora, Pierre 1989: Between History and Memory. Les Lieux de Mémoire. Representations 26,7 – 24.

Kuusisto-Arponen Anna-Kaisa 2008: Identiteettipoliittista rajan­käyn­tiä: muistot evakko- ja sota­las­ten paik­ka­tun­teen raken­ta­ji­na. Terra 120(3):169 – 182.

Uusihakala, Katja 2008: Memory Meanders. Place, Home and Commemoration in an Ex-Rhodesian Diaspora Community.  Helsinki: University of Helsinki.

@DarkLapland – twit­te­ris­sä

Hautausmaasta Rovaniemen kaupungin sivuilla: www​.visit​ro​va​nie​mi​.fi/​f​i​/​k​o​e​-​r​o​v​a​n​i​e​m​i​/​k​a​y​n​t​i​k​o​h​t​e​e​t​/​s​a​k​s​a​l​a​i​s​t​e​n​-​s​o​t​i​l​a​i​d​e​n​-​h​a​u​t​a​u​s​maa

Alariesto, T., Harju, S., Hautala, P., Kotivuori, H., Kyläniemi, H., & Mölläri, J. (2015). Wir waren Freunde. Olimme ystäviä. We were friends. Rovaniemi: The Regional Museum of Lapland.

Forrest, Maura (2015). 70 years after the war, Finland looks back. Barents Observer. Retrieved from: http://​barent​sob​ser​ver​.com/​e​n​/​c​o​n​t​e​n​t​/​7​0​-​y​e​a​r​s​-​a​f​t​e​r​-​w​a​r​-​f​i​n​l​a​n​d​-​l​o​o​k​s​-​b​ack.

Junila, Marianne (1998). Deutscher Soldatenfriedhof – Pohjois-Suomen sano­ma­leh­det sak­sa­lai­sen soti­las­hau­taus­maan puolesta ja vastaan. In Rohkea, reima ja hor­ju­ma­ton. Eds. Antero Tervonen. Scripta historica XXVII, 403 – 414. Oulu: Oulun Historiaseura.

Koskinen-Koivisto, Eerika & Thomas, Suzie (forthco­ming) 2016: Lapland’s Dark Heritage: Responses to the Legacy of World War II. In Heritage in Action. Making the Past in the Present. Eds. Helaine Silverman, Emma Waterton & Steve Watson. New York: Springer.

Kirjoittajat

Eerika Koskinen-Koivisto on kansatieteilijä, joka työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa. Aiemmissa tutkimuksissaan hän on tarkastellut 1950-luvun arkea ja ihanteita sekä työläisnaisen elämää ja kerrontaa. Haastattelu ja artikkeli perustuvat Koskinen-Koiviston Antropologipäivillä (22.10.2015) pitämään esitelmään.


Suvi Jaakkola on valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta ja AntroBlogin toinen päätoimittaja. Suvia kiinnostavat mm. liminaaliset elämäntilanteet, psykologisen antropologian soveltaminen käytäntöön sekä robottien ja ihmisten yhteiselo.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Aktivisti ja yrittäjä, vuorovaikutus- ja mindfulness-kouluttaja, antropologi ja ihmislähtöinen tekijä. Elina Kauppila on kirjoittanut kasvatusoppaita kiireisille, vetänyt vuorovaikutuskursseja vanhemmille ja toimii vapaa-ajallaan ilmastotoimia vaativan Elokapina-liikkeen joukoissa. Työkentällä-haastattelussa hän kertoo urastaan hyvinvointialalla.

Ruandan kansanmurhasta tuli huhtikuussa kuluneeksi 25 vuotta. Menehtyneitä surraan vuotuisen muistokävelyn ja kynttiläseremonian lisäksi nykyisin myös twiittaamalla. Sureminen ja muistaminen ovat tärkeitä osia valtion uudelleenrakentamisessa.