Kuinka saksalaisia sotilaita muistetaan? Kurkistus Lapin sodan synkkään kulttuuriperintöön

Talvisodan päätyttyä Suomi aloitti vuonna 1941 soti­laal­li­sen yhteis­työn Saksan kanssa. Tuolloin maahamme saapui noin 200 000 sak­sa­lais­so­ti­las­ta, joista suurin osa sijoi­tet­tiin Pohjois-Suomeen. Toisen maa­il­man­so­dan lopulla suo­ma­lai­set kään­tyi­vät sak­sa­lai­sia vastaan, mikä johti Lapin sotaan ja laa­ja­mit­tai­siin tuhoihin sak­sa­lais­ten poltettua Lapin läh­ties­sään.

Suomen ja Saksan sodan­ai­kai­set suhteet ovat olleet pitkään kiistelty ja herkkä aihe, jota on vasta hil­jat­tain kyetty kriit­ti­ses­ti uudel­lee­nar­vioi­maan. Samanaikaisesti vaikeiden ja trau­maat­tis­ten Lapin sota­vuo­sien perintö on jäänyt arvotta, huomiotta– ja tar­koi­tuk­sel­la unohdettu. Julkisessa kes­kus­te­lus­sa ei ole ollut sijaa var­sin­kaan vas­ta­puo­len soti­lai­den koh­ta­loil­le. Suomen maa­pe­räl­lä kuitenkin kaatui noin 15 000 sak­sa­lais­so­ti­las­ta.

Haastattelin mar­ras­kuus­sa kan­sa­tie­tei­li­jä Eerika Koskinen-Koivistoa, joka on tut­ki­muk­ses­saan pereh­ty­nyt ainoaan Lapissa kaa­tu­neil­le sak­sa­lais­so­ti­lail­le pys­ty­tet­tyyn viral­li­seen monu­ment­tiin: Norvajärven sak­sa­lai­seen hau­taus­maa­han ja siellä vie­rai­le­vien ihmisten koke­muk­siin.

Kolkko leposija metsän siimeksessä

Norvajärven sak­sa­lai­nen hau­taus­maa sijaitsee 18 kilo­met­rin päässä Rovaniemen kes­kus­tas­ta. Saksankieliset opas­kyl­tit joh­dat­ta­vat lähei­sel­tä park­ki­pai­kal­ta met­sä­pol­kua pitkin kau­nii­seen jär­ven­ran­taan, jossa mäntyjen keskellä seisoo suuri rautainen risti. Saksalaissotilaat on haudattu nie­men­kär­keen, karun mutta kauniin mauso­leu­min alle.

Hautausmaalle opastavat sak­san­kie­li­set kyltit hukkuvat lähes kokonaan lumi­peit­teen alle talvisin. Kuva: Suzie Thomas.

Suvi: Miltä mauso­leu­min sisällä näyttää?

Eerika: Monien kävi­jöi­den mielestä mauso­leu­mi on aave­mai­nen. Sen sisällä olevassa aulassa on prons­si­pat­sas, jonka eteen kävijät usein jättävät kukkia tai muis­toe­si­nei­tä. Pääsali muis­tut­taa kirkkoa. Ikkunoissa on lasi­maa­lauk­set ja lattialla mas­sii­vi­sia kivi­laat­to­ja, joihin on kai­ver­ret­tu soti­lai­den nimet, soti­la­sar­vot sekä synnyin- ja kuo­li­na­jat.

Norvajärven hau­taus­maan alue on sak­sa­lai­ses­sa omis­tuk­ses­sa. Rovaniemen kaupunki on lah­joit­ta­nut maan sak­sa­lai­sel­le soti­las­hau­taus­mai­ta hal­li­noi­val­le yhdis­tyk­sel­le. Paikalle on haudattu ainoas­taan sak­sa­lai­sia sotilaita.

Suvi: Miksi kaatuneet ovat edelleen niin kaukana kotoa?

Eerika: Toisin kuin esi­mer­kik­si Suomi, Saksa ei kul­jet­ta­nut soti­lai­den ruumiita kotimaan san­ka­ri­hau­taus­mail­le, vaan hautasi ulkomaan rin­ta­mil­la kuolleet paikan päälle.

Kaikkialla ja kaikkina aika­kausi­na ei siis ajatella, että ainoa oikea hau­ta­paik­ka on isänmaa. Muistelutyö sen sijaan vaikuttaa tavalla tai toisella suo­ri­tet­ta­val­ta vält­tä­mät­tö­myy­del­tä. Monelle on tärkeää, että muistelua varten on olemassa jokin fyysinen jul­ki­ses­ti tun­nus­tet­tu paikka, kuten hau­taus­maa tai monu­ment­ti, muistin paikka. Lapissa kaa­tu­nei­den sak­sa­lais­ten muistoa kun­nioit­ta­va hau­taus­maa perus­tet­tiin vuonna 1963, yli 20 vuotta sodan päät­ty­mi­sen ja sak­sa­lais­ten pois­tu­mi­sen jälkeen.

Suvi: Miksi niin myöhään?

Eerika: Lapin sotaan liittyy paljon vaikeita muistoja. Kylien ja talojen tuhou­tu­mi­ses­ta ei var­maan­kaan tarvittu erikseen muis­tu­tus­ta, vaan tuhon jäljet muis­tut­ti­vat tapah­tu­mis­ta lii­ak­si­kin. Sodan jälkeen haluttiin katsoa eteenpäin. Paikan syn­ty­mi­nen oli mah­dol­lis­ta vasta Saksan ja Lapin päästyä jaloil­leen jäl­leen­ra­ken­nus­vai­hees­sa.

Muistin paikkojen perus­ta­mi­nen on usein kiis­ta­na­lai­nen prosessi. Myös Norvajärven hau­taus­maan ava­jai­siin liittyi vahvoja tunteita ja pai­kal­li­sis­sa sano­ma­leh­dis­sä käytiin jonkin verran kes­kus­te­lua aiheesta. Hanketta vas­tus­ta­nut vasem­mis­to järjesti ava­jais­ten aikana pienen mie­le­no­soi­tuk­sen. Moni pai­kal­li­nen kuitenkin koki, että vainajien muistoa tulee kun­nioit­taa, edustivat he mitä maata tai jär­jes­tel­mää hyvänsä.

Suvi: Missä kaatuneet sak­sa­lai­set lepäsivät ennen Norvajärveä?

Eerika: Ennen tämän hau­taus­maan perus­ta­mis­ta haudatut sak­sa­lais­so­ti­lai­den ruumiit oli haudattu muille hau­taus­mail­le usein ilman erillistä muis­to­merk­kiä. Suurin osa niistä siis siir­ret­tiin paikalle tuolloin vuonna 1963. Jälkeenpäin maastosta löytyviä ruumiita on siirretty yksi­tel­len hau­taus­maal­le. Aina jär­jes­te­tään viral­li­nen seremonia.

Mausoleumi kohoaa jylhänä metsän sii­mek­ses­sä. Kuva: Vesa-Pekka Herva.

Paikka ajatuksille

Koskinen-Koiviston mukaan Norvajärven hau­taus­maa on kohde, jonka pai­kal­li­set tuntevat, mutta josta esi­mer­kik­si satun­nai­nen turisti ei yleensä ole tietoinen. Hautausmaalla on kuitenkin näky­vyyt­tä verkossa, ja siitä kerrotaan esi­mer­kik­si Rovaniemen kaupungin viral­li­sel­la Visit Rovaniemi –sivus­tol­la.

Suvi: Kuinka paljon väkeä paikalla vierailee?

Eerika: Siellä käy vuo­sit­tain n. 10 000 ihmistä ja n. 4000 heistä kir­joit­taa nimensä vie­ras­kir­jaan. Kävijöistä valtaosa tulee koti­maas­ta, mukana on kävijöitä kaik­kial­ta Suomesta. Myös sak­sa­lais­ten soti­lai­den lapsia käy paikalla sään­nöl­li­ses­ti. Heillä on oma yhdistys, joka järjestää toisinaan myös ylei­sö­ti­lai­suuk­sia.

Norvajärven hau­taus­maa­ta tutkivaa Koskinen-Koivistoa kiin­nos­taa, miten suo­ma­lai­set suh­tau­tu­vat Lapin sodan synkkään kult­tuu­ri­pe­rin­töön. Hän soveltaa tut­ki­muk­ses­saan etno­gra­fi­sia tut­ki­mus­me­ne­tel­miä, analysoi mm. blo­gi­kir­joi­tuk­sia, vir­tu­aa­li­sia mat­ka­päi­vä­kir­jo­ja, hau­taus­maan vie­ras­kir­jaa sekä hau­taus­maa­ta hoitavien ja siellä käyvien oppaiden haas­tat­te­lu­ja.

Suvi: Mikä saa ihmiset vie­rai­le­maan paikalla?

Eerika: Ihmiset vie­rai­le­vat paikalla hyvin eri­lai­sis­ta syistä. Osa kävi­jöis­tä on turisteja, jotka vie­rai­le­vat hau­taus­maal­la vain kerran. Osa omaisista käy sään­nöl­li­ses­ti. Paikalle tehdään myös opas­tet­tu­ja käyntejä. Suurin osa näistä on suo­ma­lais­ten elä­ke­läis­ryh­mien vie­rai­lu­ja ja hau­taus­maa on vain yksi heidän käyn­ti­koh­teis­taan.

Suvi: Millainen kokemus vierailu Norvajärvellä on?

Eerika: Suurimmalle osalle ihmisistä hau­taus­maal­la käynti on ajatuksia herättävä vierailu. Moni miettii siellä esi­mer­kik­si sodan mie­let­tö­myyt­tä ja toisen maa­il­man­so­dan tapah­tu­mien vai­ku­tuk­sia eri ihmisten elämässä.

Hautausmaata voisikin kuvailla sijain­nik­si, jossa aika ja paikka hieman vää­ris­ty­vät. Astuessaan mauso­leu­miin vie­rai­li­ja siirtyy hetkeksi toiseen ulot­tu­vuu­teen, joka on ikään kuin arki­to­del­li­suu­den ulko­puo­lel­la, paikkaan, jossa aika pysähtyy. Tällaiseen tihen­ty­nee­seen tai tiheään paikkaan liittyy erilaisia ais­ti­ko­ke­muk­sia ja moni­ta­soi­sia mer­ki­tyk­siä, jotka jättävät koki­joil­leen pysyviä muistoja.

Kivilaattoihin on kirjattu kaa­tu­nei­den nimet. Kuva: Eerika Koskinen-Koivisto.

Sodan jäljet ja merkitykset eri sukupolville

Pohjoisessa eli­nym­pä­ris­tös­sä ja met­sä­maas­tos­sa kohtaa edelleen paljon sodan jälkiä. Saksalaiset jättivät jälkeensä mm. tuhottuja teitä ja siltoja, parakki- ja telt­ta­ky­liä, joista on jäljellä usein enää pai­nan­tei­ta maastossa, moni­nai­sia sota­tar­vik­kei­ta kanis­te­reis­ta ammuksiin ja arkisia hygie­nia­tar­vik­kei­ta ja ruo­an­lait­to­vä­li­nei­tä, joista muis­tut­ta­vat kasat poltettua lasia ja murs­kat­tua posliinia. Saksalaisten joukkojen kult­tuu­ri­pe­rin­tö on siten ollut sodan päät­ty­mi­ses­tä asti läsnä pai­kal­lis­ten elämässä, kuin luon­nol­li­se­na osana maisemaa.

Suvi: Miten pai­kal­li­set suh­tau­tu­vat näihin esi­nei­siin, jotka viit­taa­vat vai­kei­siin ja pitkään vai­et­tui­hin asioihin?

Eerika: Yleisesti ottaen sodan­ai­kai­seen kult­tuu­ri­pe­rin­töön suh­tau­du­taan nyky­päi­vä­nä avoimesti. Harva haluaisi pyyhkiä kaikkia jälkiä maastosta, vaan pikem­min­kin antaa niiden olla siellä muis­tut­ta­mas­sa alueen his­to­rias­ta ja toiseen maa­il­man­so­taan liit­ty­vis­tä vai­keis­ta­kin asioista.

Koskinen-Koivisto kuitenkin uskoo suh­tau­tu­mi­sen olevan suku­pol­vi­si­don­nais­ta. Erityisen avoimia ovat nuoremmat suku­pol­vet, joilla ei ole oma­koh­tai­sia koke­muk­sia sodasta. Saksalaissotilaiden mate­ri­aa­li­sen kult­tuu­ri­pe­rin­nön arvo ja merkitys on hil­jat­tain noussut myös julkiseen kes­kus­te­luun Pohjois-Suomessa.

Suvi: Mikä on muuttunut?

Eerika: Nyt kun sodan päät­ty­mi­ses­tä on 70 vuotta, asioita halutaan ja voidaan käsitellä. Lapin maa­kun­ta­museon Wir waren Freundeme olimme ystäviä ‑näyttely kuitenkin osoitti, että nykyään voidaan jo muistella sak­sa­lai­sa­jan myön­tei­siä­kin piirteitä. Monet pai­kal­li­set historian har­ras­ta­jat toivovat, että myös sak­sa­lais­ten mate­ri­aa­lis­ta kult­tuu­ri­pe­rin­töä voi­tai­siin säilyttää ja suojella.

Koskinen-Koiviston tutkimus on osa Lapin synkkä kult­tuu­ri­pe­rin­tö-hanketta, joka tar­kas­te­lee tämän aineel­li­sen kult­tuu­ri­pe­rin­nön arvoja ja mer­ki­tyk­siä. Tutkimusryhmä pyrkii sel­vit­tä­mään, miten ja millaisia arvoja ja mer­ki­tyk­siä tämä vaikea kult­tuu­ri­pe­rin­tö sai Lapin sodan jälkeen. Heitä kiin­nos­ta­vat myös modernin sodan­käyn­nin, mate­ri­aa­li­sen kult­tuu­rin ja muistin kes­ki­näi­set suhteet. Hankkeessa synkän kult­tuu­ri­pe­rin­nön mer­ki­tys­tä tar­kas­tel­laan suhteessa Lapin his­to­ri­aan, kult­tuu­riin ja ympä­ris­töön liit­ty­viin laa­jem­piin kysy­myk­siin. Monitieteellinen tut­ki­mus­ryh­mä hyödyntää arkeo­lo­gian, ant­ro­po­lo­gian, historian ja sosio­lo­gian näkö­kul­mia. Kenttätutkimukset ja aineiston keruu kes­kit­ty­vät Rovaniemen ja Inarin alueille.

Vaikka Norvajärven mauso­leu­min tapaiset monu­men­tit saattavat ensi­sil­mäyk­sel­lä vaikuttaa vain kivi­paa­seil­ta, on niihin usein varas­toi­tu­nut mer­kit­tä­viä sosi­aa­li­sia voimia. Hautausmaan ympä­ris­töön ja ark­ki­teh­tuu­riin sisältyy erityistä sym­bo­liik­kaa, joka liittyy niin uskontoon ja aja­tuk­siin tuon­puo­lei­ses­ta kuin sotaan, sen osa­puo­liin ja uhreihin. Mausoleumin selkeän karu ulkomuoto henkii pro­tes­tant­tis­ta yksin­ker­tai­suut­ta. Kivilaattoihin toinen toisensa jälkeen saman­muo­toi­si­na kai­ver­re­tut nimet, synnyin- ja kuo­lin­pai­kat ja soti­la­sar­vot puo­les­taan koros­ta­vat soti­lai­den jouk­ko­hen­keä ja kuria. On hyvä muistaa, että nämä paikkaan sitou­tu­vat symbolit näyt­täy­ty­vät eri vie­rai­li­joil­le eri tavoin, mutta monet ovat myös yhteisiä eri kult­tuu­reil­le ja edustavat uni­ver­saa­le­ja ele­ment­te­jä kuten esi­mer­kik­si Norvajärven mauso­leu­min patsas, johon on kuvattu äiti, elämän antaja, ja lapsi, tässä tapauk­ses­sa kuollut (jäätynyt) sotilas.

Koskinen-Koivisto näkee Norvajärven hau­taus­maan paikkana, joka mah­dol­lis­taa eri­lais­ten mer­ki­tyk­sien, yksi­löl­lis­ten ja kol­lek­tii­vis­ten koke­mus­ten jäsen­te­lyn. Samanaikaisesti paikka ja siellä käynti muok­kaa­vat suo­ma­lais­ten ymmär­rys­tä menneestä.

Kuva: Amber Avalona, Pixabay​.com (CC0 Public Domain).

Suvi: Muuttuuko paikan tehtävä ajan myötä?

Eerika: Paikan tehtävänä on var­maan­kin muis­tut­taa historian tapah­tu­mis­ta ja toimia paikkana, jossa niitä voi muistella tai pohtia. Merkitys muuttuu ehkä uni­ver­saa­lim­paan suuntaan sen jälkeen, kun omaiset eivät enää käy haudalla.

Omaisille paikka on siis hen­ki­lö­koh­tai­nen, omaan ja perheen his­to­ri­aan kie­tou­tu­va kokemus. Turistille se on sen sijaan muistutus menneestä ja jaetusta his­to­rias­ta. Lähes jokainen kävijä kuitenkin korostaa, että kyseessä on maisema ja paikka, johon sisältyy myös moraa­li­sia ele­ment­te­jä.

Australialaisen muis­ti­tie­to­tut­ki­jan Paula Hamiltonin mukaan nime­no­maan sotiin liittyvät muistot ja koke­muk­set yhdis­tä­vät usein yksi­löi­den kohtaloja ja kol­lek­tii­vi­sia mer­ki­tyk­siä. Kävijöiden blo­gi­kir­joi­tuk­set pal­jas­ta­vat, että vierailu Norvajärven hau­taus­maal­la pistää miet­ti­mään etenkin sodan mie­let­tö­myyt­tä ja pienen ihmisen osaa sodassa. Sen tapaiset monu­men­tit voivat olla työkaluja, jotka mah­dol­lis­ta­vat vai­kei­den­kin asioiden muistelun ja men­nei­syy­den synkistä koke­muk­sis­ta puhumisen. Usein juuri monu­ment­ti on ensim­mäi­nen julkinen tunnustus vaikeille muis­toil­le ja koke­muk­sil­le. Tästä johtuen jotkut muis­to­mer­kit voivat saada valtavan näky­vyy­den mediassa ja herättää suuria tunteita — myös mikäli niitä suun­ni­tel­laan pois­tet­ta­van tai siir­ret­tä­vän.

Norvajärven hau­taus­maa ja siellä lepäävät kaatuneet sotilaat ovat osa Lapin alueen moni­ker­rok­sis­ta historiaa, joka kiin­nos­taa alueen omien asuk­kai­den lisäksi myös turisteja. Synkkyydestään huo­li­mat­ta paikalla on annet­ta­vaa, ja siihen liittyy moni­ta­soi­sia mer­ki­tyk­siä yksi­löl­li­ses­tä uni­ver­saa­liin.

Puinen risti on lumen peittämä. Kuva: Suzie Thomas
  • Artikkelikuva: Suomalaisjoukot nostavat lipun kolmen val­ta­kun­nan raja­pyy­kil­le Lapin sodan päätyttyä 27.4.1945 Kuva: Pohjolan Sanomat (Wikimedia Commons)
  • Podcast-lukija: Veikko Lindholm
  • Verkkotaitto: Saara Toukolehto

Eerika Koskinen-Koivisto, 22.10.2015, työryhmä “Landscape and memory” Antropologipäivillä. Esitelmä: ”Reminder of Lapland’s Dark Heritage – Norvajärvi German Cemetery as a site of com­me­mo­ra­tion”.

Haastattelu: Eerika Koskinen-Koivisto, marraskuu 2015

Lapin synkkä kult­tuu­ri­pe­rin­tö –hankkeen tut­ki­mus­blo­gi: blogs​.helsinki​.fi/​l​a​p​l​a​n​d​-​d​a​r​k​-​h​e​r​i​t​age

Ashton, Paul & Paula Hamilton 2012: Places of the Heart: Memorials, Public History and the State in Australia Since 1960. Public History Review 15, 1 – 29.

Fingerroos, Outi 2003: Haudatut muistot. Rituaalisen kuoleman mer­ki­tyk­set Kannaksen muis­ti­tie­dos­sa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 985. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Hamilton, Paula & Paul Ashton 2003: Australians and the Past. St. Lucia: University of Queensland Press.

Inglis, Kenneth Stanley, (2005 c.1998): Sacred Places: War Memorials in the Australian Landscape. Carlton: Melbourne University Press.

Kattago, Siobhan 2008: Commemorating Liberation and Occupation: War Memorials Along the Road to Narva. Journal of Baltic Studies 39:4, 2008, 431 – 449. DOI: 10.1080÷01629770802461225.

Nora, Pierre 1989: Between History and Memory. Les Lieux de Mémoire. Representations 26,7 – 24.

Kuusisto-Arponen Anna-Kaisa 2008: Identiteettipoliittista rajan­käyn­tiä: muistot evakko- ja sota­las­ten paik­ka­tun­teen raken­ta­ji­na. Terra 120(3):169 – 182.

Uusihakala, Katja 2008: Memory Meanders. Place, Home and Commemoration in an Ex-Rhodesian Diaspora Community.  Helsinki: University of Helsinki.

@DarkLapland – twit­te­ris­sä

Hautausmaasta Rovaniemen kaupungin sivuilla: www​.visit​ro​va​nie​mi​.fi/​f​i​/​k​o​e​-​r​o​v​a​n​i​e​m​i​/​k​a​y​n​t​i​k​o​h​t​e​e​t​/​s​a​k​s​a​l​a​i​s​t​e​n​-​s​o​t​i​l​a​i​d​e​n​-​h​a​u​t​a​u​s​maa

Alariesto, T., Harju, S., Hautala, P., Kotivuori, H., Kyläniemi, H., & Mölläri, J. (2015). Wir waren Freunde. Olimme ystäviä. We were friends. Rovaniemi: The Regional Museum of Lapland.

Forrest, Maura (2015). 70 years after the war, Finland looks back. Barents Observer. Retrieved from: http://​barent​sob​ser​ver​.com/​e​n​/​c​o​n​t​e​n​t​/​7​0​-​y​e​a​r​s​-​a​f​t​e​r​-​w​a​r​-​f​i​n​l​a​n​d​-​l​o​o​k​s​-​b​ack.

Junila, Marianne (1998). Deutscher Soldatenfriedhof – Pohjois-Suomen sano­ma­leh­det sak­sa­lai­sen soti­las­hau­taus­maan puolesta ja vastaan. In Rohkea, reima ja hor­ju­ma­ton. Eds. Antero Tervonen. Scripta historica XXVII, 403 – 414. Oulu: Oulun Historiaseura.

Koskinen-Koivisto, Eerika & Thomas, Suzie (forthco­ming) 2016: Lapland’s Dark Heritage: Responses to the Legacy of World War II. In Heritage in Action. Making the Past in the Present. Eds. Helaine Silverman, Emma Waterton & Steve Watson. New York: Springer.

Kirjoittajat

Eerika Koskinen-Koivisto on kansatieteilijä, joka työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa. Aiemmissa tutkimuksissaan hän on tarkastellut 1950-luvun arkea ja ihanteita sekä työläisnaisen elämää ja kerrontaa. Haastattelu ja artikkeli perustuvat Koskinen-Koiviston Antropologipäivillä (22.10.2015) pitämään esitelmään.


Suvi Jaakkola on valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta ja AntroBlogin toinen päätoimittaja. Suvia kiinnostavat mm. liminaaliset elämäntilanteet, psykologisen antropologian soveltaminen käytäntöön sekä robottien ja ihmisten yhteiselo.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Suomessa on runsaasti kyliä, joita kuvaillaan kuoleviksi. Niistä näyttävät kadonneet sekä asukkaat että perinteiset maaseutuelinkeinot. Moni lomamatkalainen painaa näiden kylien kohdalla mieluusti kaasua, sillä niiden ei oleteta tarjoavan kauniita maisemia saati muita elämyksiä. Kylään pysähtyvä ja sitä läheltä tarkasteleva etnografi tietää kuitenkin paremmin! Hänelle juttelevat kylän savupiiputkin. 

Ilman työsuhdetta työskentelevän toimittajan työ on paikoin epävarmaa, mutta usein palkitsevaa. Työkentällä-haastattelussa freelancetoimittaja ja järjestöviestijä Lea Pakkanen kertoo uusimmasta inkerinsuomalaisuutta käsittelevästä näyttely- ja tietokirjahankkeestaan, joka vei hänet matkalle sukunsa historiaan.

Alkoholismi on kansansairaus, jonka julkinen keskustelu pyörii rajoitusten ympärillä sen sijaan, että puhuttaisiin tunteista tai ihmisistä sairauden takana. Toimittaja Johanna Pohjolan tietokirja ‘Isä pullossa – Matka alkoholistin mieleen ja maailmaan’ pureutuu alkoholismin inhimilliseen puoleen. Haastattelussa hän kertoo sukelluksestaan alkoholiriippuvuuden maailmaan.

Miia Halme-Tuomisaari innostui kirjoittamaan kirjan koronapandemiasta toimittajien kanssa käymiensä keskustelujen ja AntroBlogin uutiskommentin pohjalta. Kaikki kotona -kirjassa pohditaan, mitä pandemia on paljastanut ihmisistä niin Suomessa kuin maailmalla. Kirjailijaa itseään ilahduttaa ajatus siitä, että kirjastoissa teokseen voivat tutustua myös he, joille antropologia ei ole entuudestaan tuttua.