Teksti: Johanna Sumiala, podcast-lukija: Veikko Lindholm
Pariisin iskut perjantaina 13. marraskuuta täyttivät hetkessä niin kansainvälisen valtavirtamedian kuin globaalisti levittäytyvän sosiaalisen mediankin. Tarkastelen tässä jutussa iskuja media-antropologian näkökulmasta globaalina, väkivaltaisena mediatapahtumana. Pohdin erityisesti median roolia tapahtumien rituaalisena keskipisteenä; surun rituaalien näyttämönä ja välittäjänä.
Tämän päivän globaaleille ja väkivaltaisille mediatapahtumille, joista syyskuun 11. päivän iskut ovat yksi tunnetuimmista esimerkeistä, on tyypillistä, että ne levittäytyvät lähes samanaikaisesti ihmisten tietoisuuteen eri puolilla maailmaa. Kansalliset ja kansainväliset uutismediat tuottavat tapahtumasta uutisia ennen näkemättömällä vauhdilla. Arkinen uutisvirta katkaistaan ja media siirtyy seuraamaan tapahtumia hetki hetkeltä. Uutiset päivittyvät jatkuvasti ja erikoislähetykset kaivavat aiheesta kaiken minkä irti saavat. Mediatutkija Tamar Liebes nimittää tätä mediatalojen toimintatapaa katastrofimaratoniksi, joka käynnistää väkivaltaisen mediatapahtuman ja samalla muokkaa siihen liittyviä merkityksiä.
Kuva: LearningLark (CC BY 2.0)
Toinen globaalin väkivaltaisen mediatapahtuman keskeinen näyttämö on sosiaalinen media. Twitter-viestit, Facebook-päivitykset, YouTube-videot ja Instagram-kuvat kiertävät profiilista toiseen, sivustolta ja alustalta toiselle. Ne levittäytyvät rihmastomaisiksi verkostoiksi ja synnyttävät uusia mediatapahtuman keskuksia ja solmukohtia. Samalla rajat niin sanotun ammattimaisen uutismedian ja sosiaalisen median välillä hämärtyvät, kun tekstit ja kuvat kiertävät toimijalta ja alustalta toiselle. Niin sanotuissa perinteisissä tv-ajan seremoniallisissa mediatapahtumissa kansallinen media näytteli pääroolia. Tämän päivän globaaleja väkivaltaisia mediatapahtumia on ajateltava monipaikkaisina, verkostomaisina tapahtumina, joissa useat eri toimijat pyrkivät vaikuttamaan siihen, miten tapahtuma määritellään ja tulkitaan.
Pariisin iskut noudattivat monella tavoin globaalin mediatapahtuman käsikirjoitusta. CNN:n, BBC:n, France24:n tai The New York Timesin uutisvyörytyksen lisäksi mediatapahtuman todellisuutta tuottivat ensimmäisinä perjantaiyön jälkeisinä päivinä Twitterissä hashtagit #PrayforParis, #AttackParis ja #Memoires. Media täyttyi kuvista, joissa Eiffel-tornista muovautui rauhanmerkki, useat julkiset rakennukset Pariisissa ja maailmalla peittyivät tricolorin sävyihin ja kuvat niistä levittäytyivät ympäri maailmaa. Monet vaihtoivat Facebookissa profiilikuvansa Ranskan lipun väreihin. Iskujen lähitienoille Bataclan konserttisalin, jalkapallostadionin ja Le Carillon ravintolan luo tuotiin kukkia, kynttilöitä ja suruviestejä. Ne muuttuivat hetkessä muistomerkeiksi, jotka todistivat järkyttävistä tapahtumista tv-ruuduilla, lehtien sivuilla ja lukuisilla sosiaalisen median alustoilla.
Kuva: Yann Caradec (CC BY 2.0)
Tulkitsen kyseisiä esimerkkejä tämän päivän tavoiksi ritualisoida kuolemaa eli osoittaa surua, myötätuntoa ja solidaarisuutta. Nämä mediassa levittäytyvät kollektiiviset sururituaalit toistavat tyypillisesti samaa kaavaa. Niiden kyky luoda hetkellistä yhteisöllisyyttä tiivistyy tiettyihin tunnistettaviin historiallisiin ja populaarikulttuurisiin symboleihin ja tiettyihin jo hyvin vakiintuneisiin ja kaavamaisiin tapoihin esittää, kierrättää ja jakaa näitä symboleja. Eiffel-tornista tehtyjen suru- ja muisteluviestien lisäksi YouTubessa kierrätettiin videota, jossa nuori mies soittaa kadulla flyygelillä John Lennonin Imagine-kappaletta.
Globaalina moniaikaisena ja monipaikkaisena mediatapahtumana Pariisin iskuihin liittyvät mediarituaalit olivat myös moniäänistä. Yksi huomionarvoisimmista kohuista syntyi surun ritualisoimisen ympärille, kun osa sosiaalisen median käyttäjistä ryhtyi arvostelemaan Pariisin synnyttämää kollektiivista rituaalista suremista ja vertasivat sitä Beirutin ja Malin vastaavan tyyppisten tapahtumien ympärillä vallitsevaan hiljaisuuteen. Ainakin Suomessa kohuun tarttui myös valtavirtamedia, jossa toimittajat ja asiantuntijat kommentoivat suremisen oikeutusta tai sen puutetta.
Filosofi Judith Butler muistuttaa, että globaali sureminen on aina poliittista. Butler toteaa, että surra voi vain sellaista, jonka kärsimykseen samaistuu ja ottaa omakseen.
Mediatapahtumien synnyttämien mediarituaalien voima on siinä, että ne rakentavat politiikantutkija Benedict Andersonia mukaillen kuviteltua yhteisöllisyyttä, tässä tapauksessa yli kansallisvaltioiden rajojen. Samalla ne piirtävät esiin tuon yhteisöllisyyden solidaarisuuden ja myötätunnon rajat ja tekevät näkyväksi näiden rituaalien samanaikaisen ulossulkevuuden. Media-antropologina ajattelen, että tämän samalla kauniin ja ruman globaalin todellisuuden näkemiseksi me tarvitsemme mediarituaaleja. Pelkkä rationaalinen analyysi ei siihen yllä.
Kirjallisuus:
Anderson, Benedict (1983) Imagined Communities: Reflections on the Origin and Spread of Nationalism, London: Verso.
Butler, Judith (2003) Precarious Life: The Powers of Mourning and Violence, London: Verso.
Hepp, Andreas & Couldry, Nick (2010) Introduction: Media Events in Globalized Media Cultures, in Nick Couldry, Andreas Hepp, & Friedrich Krotz (eds.), Media Events in A Global Age. London: Routledge.
Kunelius, Risto & Nossek, Hillel (2008) Between the Ritual and the Rational. From Media Events to Moments of Global Public Spheres?, in Elisabeth Eide, Risto Kunelius & Angela Philips (eds.), Transnational Media Events: The Mohammed Cartoons and the Imagined Clash of Civilizations. Gothenburg: Nordicom.
Liebes, Tamar (1998) Television’s disaster marathons: A danger for democratic processes?, in Tamar Liebes & James Curran (eds.), Media, Ritual and Identity, London: Routledge.
Artikkelikuva: frankieleon (CC BY 2.0)
