#PrayforParis ja muita globaaliin mediatapahtumaan liittyviä huomioita


Teksti: Johanna Sumiala, podcast-lukija: Veikko Lindholm

Pariisin iskut per­jan­tai­na 13. mar­ras­kuu­ta täyttivät hetkessä niin kan­sain­vä­li­sen val­ta­vir­ta­me­dian kuin glo­baa­lis­ti levit­täy­ty­vän sosi­aa­li­sen mediankin. Tarkastelen tässä jutussa iskuja media-ant­ro­po­lo­gian näkö­kul­mas­ta glo­baa­li­na, väki­val­tai­se­na media­ta­pah­tu­ma­na. Pohdin eri­tyi­ses­ti median roolia tapah­tu­mien ritu­aa­li­se­na kes­ki­pis­tee­nä; surun ritu­aa­lien näyt­tä­mö­nä ja välit­tä­jä­nä.

Tämän päivän glo­baa­leil­le ja väki­val­tai­sil­le media­ta­pah­tu­mil­le, joista syyskuun 11. päivän iskut ovat yksi tun­ne­tuim­mis­ta esi­mer­keis­tä, on tyy­pil­lis­tä, että ne levit­täy­ty­vät lähes saman­ai­kai­ses­ti ihmisten tie­toi­suu­teen eri puolilla maailmaa. Kansalliset ja kan­sain­vä­li­set uutis­me­diat tuottavat tapah­tu­mas­ta uutisia ennen näke­mät­tö­mäl­lä vauhdilla. Arkinen uutis­vir­ta kat­kais­taan ja media siirtyy seu­raa­maan tapah­tu­mia hetki hetkeltä. Uutiset päi­vit­ty­vät jat­ku­vas­ti ja eri­kois­lä­he­tyk­set kaivavat aiheesta kaiken minkä irti saavat. Mediatutkija Tamar Liebes nimittää tätä media­ta­lo­jen toi­min­ta­ta­paa kata­stro­fi­ma­ra­to­nik­si, joka käyn­nis­tää väki­val­tai­sen media­ta­pah­tu­man ja samalla muokkaa siihen liittyviä mer­ki­tyk­siä.

Toinen globaalin väki­val­tai­sen media­ta­pah­tu­man keskeinen näyttämö on sosi­aa­li­nen media. Twitter-viestit, Facebook-päi­vi­tyk­set, YouTube-videot ja Instagram-kuvat kiertävät pro­fii­lis­ta toiseen, sivus­tol­ta ja alustalta toiselle. Ne levit­täy­ty­vät rih­mas­to­mai­sik­si ver­kos­toik­si ja syn­nyt­tä­vät uusia media­ta­pah­tu­man keskuksia ja sol­mu­koh­tia. Samalla rajat niin sanotun ammat­ti­mai­sen uutis­me­dian ja sosi­aa­li­sen median välillä hämär­ty­vät, kun tekstit ja kuvat kiertävät toi­mi­jal­ta ja alustalta toiselle. Niin sano­tuis­sa perin­tei­sis­sä tv-ajan sere­mo­nial­li­sis­sa media­ta­pah­tu­mis­sa kan­sal­li­nen media näytteli pääroolia. Tämän päivän glo­baa­le­ja väki­val­tai­sia media­ta­pah­tu­mia on aja­tel­ta­va moni­paik­kai­si­na, ver­kos­to­mai­si­na tapah­tu­mi­na, joissa useat eri toimijat pyrkivät vai­kut­ta­maan siihen, miten tapahtuma mää­ri­tel­lään ja tulkitaan.

Pariisin iskut nou­dat­ti­vat monella tavoin globaalin media­ta­pah­tu­man käsi­kir­joi­tus­ta. CNN:n, BBC:n, France24:n tai The New York Timesin uutis­vyö­ry­tyk­sen lisäksi media­ta­pah­tu­man todel­li­suut­ta tuottivat ensim­mäi­si­nä per­jan­taiyön jäl­kei­si­nä päivinä Twitterissä hashtagit #PrayforParis, #AttackParis ja #Memoires. Media täyttyi kuvista, joissa Eiffel-tornista muovautui rau­han­merk­ki, useat julkiset raken­nuk­set Pariisissa ja maa­il­mal­la peit­tyi­vät trico­lo­rin sävyihin ja kuvat niistä levit­täy­tyi­vät ympäri maailmaa. Monet vaih­toi­vat Facebookissa pro­fii­li­ku­van­sa Ranskan lipun väreihin. Iskujen lähi­tie­noil­le Bataclan kon­sert­ti­sa­lin, jal­ka­pal­los­ta­dio­nin ja Le Carillon ravin­to­lan luo tuotiin kukkia, kynt­ti­löi­tä ja suru­vies­te­jä. Ne muut­tui­vat hetkessä muis­to­mer­keik­si, jotka todis­ti­vat jär­kyt­tä­vis­tä tapah­tu­mis­ta tv-ruuduilla, lehtien sivuilla ja lukui­sil­la sosi­aa­li­sen median alus­toil­la.

Tulkitsen kyseisiä esi­merk­ke­jä tämän päivän tavoiksi ritua­li­soi­da kuolemaa eli osoittaa surua, myö­tä­tun­toa ja soli­daa­ri­suut­ta. Nämä mediassa levit­täy­ty­vät kol­lek­tii­vi­set suru­ri­tu­aa­lit toistavat tyy­pil­li­ses­ti samaa kaavaa. Niiden kyky luoda het­kel­lis­tä yhtei­söl­li­syyt­tä tiivistyy tiet­tyi­hin tun­nis­tet­ta­viin his­to­rial­li­siin ja popu­laa­ri­kult­tuu­ri­siin sym­bo­lei­hin ja tiet­tyi­hin jo hyvin vakiin­tu­nei­siin ja kaa­va­mai­siin tapoihin esittää, kier­rät­tää ja jakaa näitä symboleja. Eiffel-tornista tehtyjen suru- ja muis­te­lu­vies­tien lisäksi YouTubessa kier­rä­tet­tiin videota, jossa nuori mies soittaa kadulla flyy­ge­lil­lä John Lennonin Imagine-kap­pa­let­ta.

Globaalina moniai­kai­se­na ja moni­paik­kai­se­na media­ta­pah­tu­ma­na Pariisin iskuihin liittyvät media­ri­tu­aa­lit olivat myös moni­ää­nis­tä. Yksi huo­mio­nar­voi­sim­mis­ta kohuista syntyi surun ritua­li­soi­mi­sen ympärille, kun osa sosi­aa­li­sen median käyt­tä­jis­tä ryhtyi arvos­te­le­maan Pariisin syn­nyt­tä­mää kol­lek­tii­vis­ta ritu­aa­lis­ta suremista ja ver­ta­si­vat sitä Beirutin ja Malin vastaavan tyyp­pis­ten tapah­tu­mien ympärillä val­lit­se­vaan hil­jai­suu­teen. Ainakin Suomessa kohuun tarttui myös val­ta­vir­ta­me­dia, jossa toi­mit­ta­jat ja asian­tun­ti­jat kom­men­toi­vat suremisen oikeu­tus­ta tai sen puutetta.

Filosofi Judith Butler muis­tut­taa, että globaali sureminen on aina poliit­tis­ta. Butler toteaa, että surra voi vain sellaista, jonka kär­si­myk­seen samaistuu ja ottaa omakseen.

Mediatapahtumien syn­nyt­tä­mien media­ri­tu­aa­lien voima on siinä, että ne raken­ta­vat poli­tii­kan­tut­ki­ja Benedict Andersonia mukaillen kuvi­tel­tua yhtei­söl­li­syyt­tä, tässä tapauk­ses­sa yli kan­sal­lis­val­tioi­den rajojen. Samalla ne piirtävät esiin tuon yhtei­söl­li­syy­den soli­daa­ri­suu­den ja myö­tä­tun­non rajat ja tekevät näkyväksi näiden ritu­aa­lien saman­ai­kai­sen ulos­sul­ke­vuu­den. Media-ant­ro­po­lo­gi­na ajattelen, että tämän samalla kauniin ja ruman globaalin todel­li­suu­den näke­mi­sek­si me tar­vit­sem­me media­ri­tu­aa­le­ja. Pelkkä ratio­naa­li­nen analyysi ei siihen yllä.


Kirjallisuus:

Anderson, Benedict (1983) Imagined Communities: Reflections on the Origin and Spread of Nationalism, London: Verso.

Butler, Judith (2003) Precarious Life: The Powers of Mourning and Violence, London: Verso.

Hepp, Andreas & Couldry, Nick (2010) Introduction: Media Events in Globalized Media Cultures, in Nick Couldry, Andreas Hepp, & Friedrich Krotz (eds.), Media Events in A Global Age. London: Routledge.

Kunelius, Risto & Nossek, Hillel (2008) Between the Ritual and the Rational. From Media Events to Moments of Global Public Spheres?, in Elisabeth Eide, Risto Kunelius & Angela Philips (eds.), Transnational Media Events: The Mohammed Cartoons and the Imagined Clash of Civilizations. Gothenburg: Nordicom.

Liebes, Tamar (1998) Television’s disaster marathons: A danger for democ­ra­tic processes?, in Tamar Liebes & James Curran (eds.), Media, Ritual and Identity, London: Routledge.

Artikkelikuva: fran­kie­leon (CC BY 2.0)

Kirjoittaja

Apulaisprofessori, dosentti Johanna Sumiala on media-antropologisesti orientoitunut tutkija, joka työskentelee Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa median ja viestinnän tutkimuksen tieteenalalla.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Graffitinmaalaajat miellettiin ennen usein nuorisorikollisiksi. Vaikka kyseessä on laillisuuden rajamailla liikkuva alakulttuuri, graffiti on jo kauan ollut osa taide- ja mainosmaailmaa. Viime vuosina graffiteista on tullut laajemmin hyväksytty ilmiö.

Taikauskon olemassaolo hämmentää vuosikymmenestä toiseen. Miksi enteisiin ja amuletteihin turvaudutaan edelleen, tutkimustiedosta ja koulutuksesta huolimatta? Perinteiset uskomukset, onnen varmistelu ja maagiset yhteydet saavat voimansa intuitiosta, sosiaalisuudesta ja tunteista. Kaikkia toimiamme ei ensisijaisesti ohjaa tieto.