Teksti: Miia Halme-Tuomisaari Podcast-lukija: Veikko Lindholm
‘Yliopisto on kriisissä’, huomaan kiljuvani Kiasman kulmalla yhtenä talvipäivänä tänä historiallisen yliopistoaktivismin vuotena 2015. Kädessäni on erään halpahallin ämpäri, päässäni omituinen valkoisista paperitolloista koostettu päähine. Lisäksi raahaan ympäriinsä aaltopahvista kylttiä, joka ilmoittaa minun olevan asioihin ‘hieman tyytymätön’. Miten ihmeessä aivan tavallinen tutkija ja perheenäiti on päätynyt moiseen tilanteeseen?
Tätä kaikkea ymmärtääkseen on tehtävä pikainen katsaus suomalaisen yliopistokriisin taustoihin. Konkreettisesti oma tarinani ankkuroituu vuosiin 2006-2007, jolloin näimme tätä vuotta edeltäneen kiivaimman aktivismin aikakauden. Samalla tämän historiallisen aktivismivuoden lähestyessä loppuaan on hyvä muistella hetkisen, mitä kaikkea vuosi on tuonut muassaan. Lisäksi on hyvä pohtia, miten matka jatkuu tästä eteenpäin – sekä miten AntroBlogi tähän kaikkeen liittyy.
Yliopistokriisin taustat ovat nykyään laajasti tuttuja, mutta kerrataan muutamaa peruskohtaa. Kaiken taustalla ovat vuosituhannen alussa alkaneet ‘uudistukset’, jotka konkretisoituivat yliopistolain muutoksessa sekä sen seurauksiin yliopistojen rahanjaossa ja johtamisessa. Nyt jo rutiiniksi muodostunut UPJ-palkkajärjestelmä muutti jatkotutkintojen ohjaussuhteet esimies-alaissuhteiksi ja virallisti metrin mitan käytön tutkimusmeritoitumisen arvioimisessa – kehitys, jonka viime vuosikymmenen loppupuolella lanseeratut auditoinnit sinetöivät. Yliopistolain uudistus korosti autoritäärisen johtamisen piirteitä, ja dekaaneista alettiin leipoa ‘oikeita’ pomoja. Samaan aikaan tutkijoiden ‘tuloksellisuuden’ ja ‘erinomaisuuden’ mittaaminen sidottiin entistä tiiviimmin määrällisiin indikaattoreihin.
Nämä piirteet ovat täysin linjassa sen kanssa, mitä erityisesti yhdysvaltalaisissa ja brittiläisissä yliopistoissa oli kohdattu jo vuosia, vuosikymmeniäkin aiemmin. Suomeen ne monen muun uudistuksen tavoin rantautuivat jälkijunassa – sen jälkeen, kun samat ‘uudistukset’ olivat saaneet osakseen äärimmäisen vakuuttavaa ja laajamittaista kritiikkiä. Antropologian saralla etujoukkoihin kuuluvat auditointikulttuurin ‘Audit Culture’ käsitteen lanseerannut Marilyn Strathern sekä Occupy-liikkeen aktiivi David Graeber. Viimeisin Suomeen tuotu takapajuinen ‘uudistus’ on Eduskunnan 14.12. äänestämä päätös alkaa periä lukukausimaksuja EUn ja ETAn ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta. Esimerkiksi Saksa päinvastoin poisti aiemmin tänä vuonna viimeisimmätkin lukukausimaksut niiden osoittauduttua täysin epäonnistuneiksi.
Tutkijakunta on vastustanut yliopistomuutoksia äänekkäästi koko niiden olemassaolon ajan. Oman aktiivisuuteni vilkkain vaihe ennen tätä vuotta asettuu vuosille 2006 ja 2007, jolloin kritiikin kärki kohdistui Opetusministeriön runnomiin tavoitteisiin nostaa väitelleiden määrä Suomen koon huomioiden järjettömän korkealle – tavoite asetettiin yli 1600 tohtoriin vuosittain, ja tämä määrä on sittemmin pitkälti toteutunut. Jo tuolloin oli selvää, että tämä tavoite oli täysin virheellinen ja sillä luotaisiin sekä keinotekoinen tohtorintutkinnon inflaatio että lisättäisiin merkittävästi tutkijoiden jo valmiiksi epävarmaa ammatillista tilannetta.
Joulukuussa 2006 koostimme pienen tutkijaverkoston sekä mm. aktiivisesti tutkijoiden sosiaaliturvan parantamiseksi työskennelleen TATUSOTU-työryhmän kanssa kannanoton Opetusministeriön Tutkijanuran toimenpideohjelmaan vuosille 2007-2011 tutkijankoulutuksen ja tutkijanuran kehittämiseksi. Lausunto korosti sekä tohtorituotannon ylimitoituksellisuutta että ‘kovien’ tieteenalojen korostamista humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen kustannuksella. Lausunnon kirjoitti kahdessa viikossa 258 tutkijaa kaikista Suomen yliopistoista. Surullisesti – mutta ei yllättävästi – lausunnolla ei ollut mitään vaikuttavuutta.
Keväällä 2007 olin tämän yhteistyön pohjalta aloitteentekijä ja pääjärjestäjä yhteistyössä Tieteentekijöiden Liiton ja Helsingin yliopiston Globaalin Hallinnan tutkimuksen huippuyksikön järjestämässä seminaarissa ‘Tutkijanura Kriisissä’. Seminaarin puhujajoukko oli korkeatasoinen: Tieteentekijöiden liiton toiminnanjohtaja Eeva Rantala, kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto, sosiaaliantropologian professori Jukka Siikala, opetusneuvos Erja Heikkinen, Helsingin yliopiston henkilöstöpäällikkö Kira Ukkonen, Suomen akatemian johtava tiedeasiantuntija Risto Andberg, Björn ”Nalle” Wahlroos, Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio, tutkija Pilvi Torsti. Tapahtumasta raportoitiin laajasti eri medioihin – olin itse esimerkiksi puhumassa teemasta Opetusministeriön nykyisen kansliapäällikön Anita Lehikoisen kanssa seuraavan päivän YLE 1:sen Aamu TV:ssä. Teema nousi siis otsikoihin, mutta tietenkään mikään ei muuttunut positiiviseen suuntaan.
Sittemmin omaa taivaltani täyttivät väitöskirjan viimeistely, väittely sekä perheen perustaminen. Oma aktivismini heräsi uudelleen vuonna 2013 työskennellessäni Sosiaaliantropologian Max Planck -instituutin oikeusantropologian osaston senioritutkijana. instituuttien toiminnan johtoajatuksena on ns. Harnack-periaate, minkä mukaan osastojen johtajilla on tutkijoidensa suhteen liki rajaton valta niin hallinnollisesti kuin tutkimuksellisesti.
Periaatteen seuraukset ovat rajuja erityisesti huonon johtajuuden vallitessa: tutkimuksellisen innovatiivisuuden tukahduttamisen lisäksi instituutin tutkijat kärsivät räjähdysmäisen laajasti muun muassa erilaisista vakavista terveysongelmista; instituuteissa on myös runsas henkilöstövaihtuvuus. Irtisanouduin itse lopulta instituutista siksi, että sisällöllisesti korkeatasoisen tutkimuksen tekeminen oli tässä päällikköjohtoisuudessa yksinkertaisesti mahdotonta.
Osin vastalauseena tälle kaikelle perustin MPI-kollegani Julie Billaudin kanssa syksyllä 2013 sivuston allegralaboratory.net. Sivusto on määrittänyt itsensä luovaksi kokeiluksi täyttää sitä kuollutta tilaa, joka tyypillisesti vallitsee käynnissä olevien yhteiskunnallisten ja akateemisten keskustelujen sekä perinteisten akateemisten julkaisuväylien välillä. Sivusto kasvoi nopeasti kenties maailman johtavaksi antropologian alan blogiksi. Tällä hetkellä sivusto on julkaissut liki 600 juttua yli 200 ammattitutkijalta, ja sen lukijamäärä on ylittänyt 300 000.
Yliopistokriisi on alusta lähtien ollut yksi sivuston keskeisiä teemoja, jota olemme käsitelleet niin erityisten teemaviikkojen kuin yksittäisten postausten kautta. Viime helmikuussa lanseerasimme sivuston uudelleen ja käsittelimme tuolloin yliopistokriisiä, uusien julkaisualustojen mahdollisuuksia sekä journalismin kriisin välistä suhdetta.
Samalla tämä kokemus motivoi halun tehdä kaikkeni, ettei kohtaamani kaltaista hierarkkista johtamismallia levitetä suomalaisiin yliopistoihin – vielä ei ole liian myöhäistä olla tekemättä varmoja virheitä. Viimeisen naulan arkkuun toi Helsingin yliopiston 375-juhlavuoden ympärille suunniteltu näyttävä imagonkohotuskampanja, jossa keskeisessä roolissa ovat olleet räväkkä visuaalinen ilme sekä tutkijoiden välinen kilpailu. Näiden avulla yliopisto on pyrkinyt viestimään – kenties – haluaan uudistua ja olla aiempaa tiiviimmässä vuoropuhelussa laajemman yhteiskunnan kanssa. Kriittisesti ilmaistuna haluaan tuottaa entistä selkeämmin elinkeinoelämän intressejä heijastelevaa tutkimusta.
Tutkijakunta on kuulunut yhä niukemmin tähän kaikkeen: juhlavuoden kampanjat ovat puhuneet pr-ammattilaisten kieltä, sen kiillotettu visuaalinen ilme on kumissut sisällöllistä tyhjyyttä ja Helsinki Challenge -kilpailu on korostanut tutkimuksen sidoksia elinkeinoelämän tarpeisiin. Yhdistettynä aiemmin esitettyihin yliopistomaailman ongelmiin, erityisesti tutkijoiden aseman jatkuvaan heikentymiseen, juhlavuoden kampanja tuntui lähinnä kiusanteolta – liki henkilökohtaiselta loukkaukselta.
Juuri tämä sysäsi minut barrikaadeille – ämpäri kädessä ja pampulat päässä. Mukana oli myös roimasti turhautumaa: miten löytää tutkijoiden kritiikille aitoa yhteiskunnallista vaikuttavuutta? Viimeisen vuosikymmenen aikana kritiikkiä on kirjoitettu hylly(kilo)metreittäin, mielenosoituksia ja keskustelutilaisuuksia on järjestetty runsaasti, liitot jatkavat asiallista ja tiukkaa kommentointiaan, mutta uudistukset ovat edenneet ilman vaikutusta. Tuntui kiistattomalta, että tarvitsimme jotain enemmän, ja itselleni tämä muodostui kritiikiksi performatiivisuuden sekä aktiivisen, visuaalisesti runsaan sosiaalisen median kannanottojen kautta.
Lopputulos on eräänlaista aktivismin historiaa, kai. Kaikki alkoi maaliskuussa, kun perustimme työryhmän kanssa Vallataan375-blogialustan ja Facebook-ryhmän. Vuoden aikana erityisesti Facebook-ryhmä on saavuttanut ehkä odottamattomankin seurannan. Yliopistomaailman vahtikoirille on selkeä tilaus ja tarve.
Vuoteen on myös mahtunut lukuisa määrä erilaisia tapahtumia. Näistä ensimmäinen oli viralliseen 375-juhlavuoden avajaispäivään 26.3 ajoitettu Vapaa Yliopisto liikaa lukeneille – työelämän tarpeisiin vastaamaton tapahtuma HYn 375-vuotisjuhlan kunniaksi, jossa pääorganisaattoreina toimivat myös Janne Saarikivi ja Taina Riikonen. Tapahtuma sai sekä laajaa näkyvyyttä – että kuulemamme mukaan herätti yliopiston johtoportaassa ja yhteiskuntasuhteissa toivottua närää.
Jälkikäteen arvioituna tuntuu uskomattomalta, miten laajaksi tutkijoiden protesti on tähän mennessä kasvanut. Pelkkä aktiivisten Facebook-ryhmien määrä puhuu omaa kieltään: Yliopistotyöläinen Helsinki , Vapaa yliopisto, Angry Students ja Yliopistovaltaus, sittemmin Koulutuslakko-nimen saanut ryhmä. Tätä taustaa vasten ajateltuna on jopa vaikea uskoa, että nämä vuoden alussa kuvaamamme protestiparodiat todellakin heijastelivat vuoden alun protestien laimeutta. Protesti on myös saanut yhä enenevästi humoristisia piirteitä, mistä yhtenä osoituksena on tämä todelliseksi viraaliksi muuttunut Yliopistojen ja tutkimusalan henkilöstöliiton tuottama video Pelkoa ja inhoa yliopistossa.
Samalla protestit ovat kärjistyneet, mistä kiistattomimpina osoituksina ovat olleet Porthanian ja Päärakennuksen valtaus Helsingin yliopistolla sekä yliopistovaltaukset Turussa ja Tampereella. Kukapa voisi myöskään unohtaa Helsingin yliopiston mahalaskuksi muuttunutta virallista juhlavuoden lopetusta, kun sadat kiukkuiset yliopistolaiset buuasivat Alexander Stubbin äänettömäksi. Jo pelkästään näiden tapahtumien vuoksi 2015 jää aikakirjoihin historiallisena yliopistoaktivismin vuotena.
Samalla on todettava – syvän huokauksen kera – etteivät asiat ole parantuneet, päinvastoin. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että koko tämä vuosi on oikeastaan käyty taistoa, jota alkuvuodesta emme vielä osanneet ennakoida. Vaikka yliopistojen tila oli jatkuvasti kurjistunut, vasta kevään eduskuntavaalien tulos kärjisti tilanteen äärimmilleen hallituksen ottaessa koulutuksen ja yliopistot maalitaulukseen. Tuskin koskaan tätä ennen – tai tämän jälkeen – on nähty poliittisilta päättäjiltä yhtä taukoamatonta loukkauksien litaniaa kuin mitä nykyhallitus on jakanut. Surullista myös on, että huolimatta kaikesta yhteisestä vastarinnasta – sekä valtakunnallisen median täysin poikkeuksellisesta aktiivisuudesta – yliopistoleikkauksista ei ole tingitty vähääkään. Näin siitäkin huolimatta, että leikkauksille kiistatta olisi lukuisia vaihtoehtoja. Täten leikkaukset viestivät yksiselitteisesti paljon laajemmasta tutkimusvastaisuudesta kuten lukemattomat kommentaattorit ovatkin jo osoittaneet.
Tästä kaikesta johtuen tämä vuosi päättyy sittenkin osin alavireisissä tunnelmissa. Olemme taistossa pahasti alakynnessä, ja meillä on pitkä matka edes takaisin leikkauksia edeltäneeseen nollatilaan – saati yliopistolain uudistusta edeltäneeseen tilaan. On selvää, että kaikki tämä yhdessä vaikuttaa vain ja ainoastaan negatiivisesti yliopistojen jo ennestään kuormittuneeseen tilaan. Voin sanoa itse suoraan: en ole kiinnostunut toimimaan tässä tilanteessa itse yliopiston sisällä, ainakaan Suomessa. Yhä kasvavan tutkijajoukon tavoin.
Sen sijaan olen entistä motivoituneempi toimimaan yliopistomaailman rakkikoirana – ja tässä kohtaa insitituution ulkopuolella pysytteleminen on myös helpottava vaihtoehto. Kaikesta tästä opimme, että vaikuttaminen on vaikeaa, mutta samalla syytä optimismiinkin on. Jo mainittu valtamedian aktivoituminen on tästä kiistaton osoitus. Samoin kuin laajasti aktivoitunut tutkijoiden keskinäinen solidaarisuus. Koskaan aikaisemmin ainakaan omana aikanani eivät ’oikeamieliset’ ole olleet rinnakkain näin laajasti, ottaen samalla kantaa äänekkäästi.
Uskon, että pienellä viiveellä tämän aktivismin seurauksia nähdään myös poliittisella kentällä sekä yliopiston rehtoraatissa. On vaikea ajatella, että seuraavien yliopistovaalien sallittaisiin sujahtaa puolivahingossa ja hiljaisuudessa ohi.
Samaa positiivista viestiä tuo myös AntroBlogi, joka on tämän syksyn aikana saanut suorastaan räjähdysmäisen alun. AntroBlogi osoittaa, kuinka vireänä kipinä riippumattoman tutkimuksen tekoon jatkuu huolimatta synkistä ajoista. Toimituspäälliköt Suvi Jaakkola ja Ninnu Koskenalho osoittavat omalla toiminnallaan, miten voimme saada keskustelua tutkimuksesta kaiken kansan pariin – myös niukoilla (tai olemattomilla) resursseilla. Tietenkin myös meille seuraava iso askel tulee olemaan resurssien löytäminen, jotta toimitustyö voi muuttua ammattimaiseksi. Tämä ei tule nykytilassa olemaan helppoa. Kuitenkin laaja yhteinen tutkijoiden rintama luo uskoa siihen, että tämä on mahdollista. Tutkimuksellista paloa ei voi sammuttaa kuristuksenomaisella hallinnolla tai rahoitusleikkauksilla – eikä halua jakaa tietoa laajemmalle yhteiskunnalle.
Kaiken tämän valossa onkin mitä suurin ilo päättää tämä aktivismin vuosi juhlakutsuun: toivotan lämpimästi kaikki tervetulleeksi Vielä yhteen Helsingin yliopiston 375-vuotistaipaleen juhlaseminaariin yliopiston Pieneen juhlasaliin tänään, 18.12. Ohjelma on hieno – ja sen ytimessä on se tärkein: tiede, tutkimus ja sivistys. Kauan eläköön!
