Yliopisto on kriisissä – erään ’valtauksen’ anatomia

Teksti: Miia Halme-Tuomisaari Podcast-lukija: Veikko Lindholm

Yliopisto on kriisissä’, huomaan kiljuvani Kiasman kulmalla yhtenä tal­vi­päi­vä­nä tänä his­to­rial­li­sen yli­opis­toak­ti­vis­min vuotena 2015. Kädessäni on erään hal­pa­hal­lin ämpäri, päässäni omituinen val­koi­sis­ta pape­ri­tol­lois­ta koostettu päähine. Lisäksi raahaan ympä­riin­sä aal­to­pah­vis­ta kylttiä, joka ilmoittaa minun olevan asioihin ‘hieman tyy­ty­mä­tön’. Miten ihmeessä aivan taval­li­nen tutkija ja per­hee­näi­ti on päätynyt moiseen tilanteeseen?

Tätä kaikkea ymmär­tääk­seen on tehtävä pikainen katsaus suo­ma­lai­sen yli­opis­to­krii­sin taus­toi­hin. Konkreettisesti oma tarinani ank­ku­roi­tuu vuosiin 2006 – 2007, jolloin näimme tätä vuotta edel­tä­neen kii­vaim­man akti­vis­min aika­kau­den. Samalla tämän his­to­rial­li­sen akti­vis­mi­vuo­den lähes­tyes­sä loppuaan on hyvä muistella hetkisen, mitä kaikkea vuosi on tuonut muassaan. Lisäksi on hyvä pohtia, miten matka jatkuu tästä eteenpäin – sekä miten AntroBlogi tähän kaikkeen liittyy.

Yliopistokriisin taustat ovat nykyään laajasti tuttuja, mutta kerrataan muutamaa perus­koh­taa. Kaiken taustalla ovat vuo­si­tu­han­nen alussa alkaneet ‘uudis­tuk­set’, jotka kon­kre­ti­soi­tui­vat yli­opis­to­lain muu­tok­ses­sa sekä sen seu­rauk­siin yli­opis­to­jen rahan­jaos­sa ja joh­ta­mi­ses­sa. Nyt jo rutii­nik­si muo­dos­tu­nut UPJ-palk­ka­jär­jes­tel­mä muutti jat­ko­tut­kin­to­jen ohjaus­suh­teet esimies-alais­suh­teik­si ja viral­lis­ti metrin mitan käytön tut­ki­mus­me­ri­toi­tu­mi­sen arvioi­mi­ses­sa – kehitys, jonka viime vuo­si­kym­me­nen lop­pu­puo­lel­la lan­see­ra­tut audi­toin­nit sine­töi­vät. Yliopistolain uudistus korosti auto­ri­tää­ri­sen joh­ta­mi­sen piirteitä, ja dekaa­neis­ta alettiin leipoa ‘oikeita’ pomoja. Samaan aikaan tut­ki­joi­den ‘tulok­sel­li­suu­den’ ja ‘erin­omai­suu­den’ mit­taa­mi­nen sidottiin entistä tii­viim­min mää­räl­li­siin indikaattoreihin.

Nämä piirteet ovat täysin linjassa sen kanssa, mitä eri­tyi­ses­ti yhdys­val­ta­lai­sis­sa ja brit­ti­läi­sis­sä yli­opis­tois­sa oli kohdattu jo vuosia, vuo­si­kym­me­niä­kin aiemmin. Suomeen ne monen muun uudis­tuk­sen tavoin ran­tau­tui­vat jäl­ki­ju­nas­sa – sen jälkeen, kun samat ‘uudis­tuk­set’ olivat saaneet osakseen äärim­mäi­sen vakuut­ta­vaa ja laa­ja­mit­tais­ta kri­tiik­kiä. Antropologian saralla etu­jouk­koi­hin kuuluvat audi­toin­ti­kult­tuu­rin ‘Audit Culture’ käsitteen lan­see­ran­nut Marilyn Strathern sekä Occupy-liikkeen aktiivi David Graeber. Viimeisin Suomeen tuotu taka­pa­jui­nen ‘uudistus’ on Eduskunnan 14.12. äänestämä päätös alkaa periä luku­kausi­mak­su­ja EUn ja ETAn ulko­puo­lel­ta tulevilta opis­ke­li­joil­ta. Esimerkiksi Saksa päin­vas­toin poisti aiemmin tänä vuonna vii­mei­sim­mät­kin luku­kausi­mak­sut niiden osoit­tau­dut­tua täysin epäonnistuneiksi.

Tutkijakunta on vas­tus­ta­nut yli­opis­to­muu­tok­sia äänek­kääs­ti koko niiden ole­mas­sao­lon ajan. Oman aktii­vi­suu­te­ni vilkkain vaihe ennen tätä vuotta asettuu vuosille 2006 ja 2007, jolloin kritiikin kärki kohdistui Opetusministeriön runnomiin tavoit­tei­siin nostaa väi­tel­lei­den määrä Suomen koon huo­mioi­den jär­jet­tö­män korkealle – tavoite ase­tet­tiin yli 1600 tohtoriin vuo­sit­tain, ja tämä määrä on sittemmin pitkälti toteu­tu­nut. Jo tuolloin oli selvää, että tämä tavoite oli täysin vir­heel­li­nen ja sillä luo­tai­siin sekä kei­no­te­koi­nen toh­to­rin­tut­kin­non inflaatio että lisät­täi­siin mer­kit­tä­väs­ti tut­ki­joi­den jo valmiiksi epävarmaa amma­til­lis­ta tilannetta.

Kuva: Miia Halme-Tuomisaari

Kuva: Miia Halme-Tuomisaari

Joulukuussa 2006 koostimme pienen tut­ki­ja­ver­kos­ton sekä mm. aktii­vi­ses­ti tut­ki­joi­den sosi­aa­li­tur­van paran­ta­mi­sek­si työs­ken­nel­leen TATUSOTU-työryhmän kanssa kan­nan­o­ton Opetusministeriön Tutkijanuran toi­men­pi­deoh­jel­maan vuosille 2007 – 2011 tut­ki­jan­kou­lu­tuk­sen ja tut­ki­ja­nu­ran kehit­tä­mi­sek­si. Lausunto korosti sekä toh­to­ri­tuo­tan­non yli­mi­toi­tuk­sel­li­suut­ta että ‘kovien’ tie­tee­na­lo­jen koros­ta­mis­ta huma­nis­tis­ten ja yhteis­kun­ta­tie­teel­lis­ten alojen kus­tan­nuk­sel­la. Lausunnon kirjoitti kahdessa viikossa 258 tutkijaa kaikista Suomen yli­opis­tois­ta. Surullisesti – mutta ei yllät­tä­väs­ti – lausun­nol­la ei ollut mitään vaikuttavuutta.

Keväällä 2007 olin tämän yhteis­työn pohjalta aloit­teen­te­ki­jä ja pää­jär­jes­tä­jä yhteis­työs­sä Tieteentekijöiden Liiton ja Helsingin yli­opis­ton Globaalin Hallinnan tut­ki­muk­sen huip­pu­yk­si­kön jär­jes­tä­mäs­sä semi­naa­ris­sa ‘Tutkijanura Kriisissä’. Seminaarin puhu­ja­jouk­ko oli kor­kea­ta­soi­nen: Tieteentekijöiden liiton toi­min­nan­joh­ta­ja Eeva Rantala, kan­san­edus­ta­ja Outi Alanko-Kahiluoto, sosi­aa­liant­ro­po­lo­gian pro­fes­so­ri Jukka Siikala, ope­tus­neu­vos Erja Heikkinen, Helsingin yli­opis­ton hen­ki­lös­tö­pääl­lik­kö Kira Ukkonen, Suomen akatemian johtava tie­de­asian­tun­ti­ja Risto Andberg, Björn ”Nalle” Wahlroos, Helsingin yli­opis­ton kansleri Kari Raivio, tutkija Pilvi Torsti. Tapahtumasta rapor­toi­tiin laajasti eri medioihin – olin itse esi­mer­kik­si puhumassa teemasta Opetusministeriön nykyisen kans­lia­pääl­li­kön Anita Lehikoisen kanssa seuraavan päivän YLE 1:sen Aamu TV:ssä. Teema nousi siis otsi­koi­hin, mutta tie­ten­kään mikään ei muuttunut posi­tii­vi­seen suuntaan.

Sittemmin omaa tai­val­ta­ni täyttivät väi­tös­kir­jan vii­meis­te­ly, väittely sekä perheen perus­ta­mi­nen. Oma akti­vis­mi­ni heräsi uudelleen vuonna 2013 työs­ken­nel­les­sä­ni Sosiaaliantropologian Max Planck ‑ins­ti­tuu­tin oikeus­ant­ro­po­lo­gian osaston senio­ri­tut­ki­ja­na. ins­ti­tuut­tien toiminnan joh­toa­ja­tuk­se­na on ns. Harnack-periaate, minkä mukaan osastojen joh­ta­jil­la on tut­ki­joi­den­sa suhteen liki rajaton valta niin hal­lin­nol­li­ses­ti kuin tutkimuksellisesti. 

Periaatteen seu­rauk­set ovat rajuja eri­tyi­ses­ti huonon joh­ta­juu­den val­li­tes­sa: tut­ki­muk­sel­li­sen inno­va­tii­vi­suu­den tukah­dut­ta­mi­sen lisäksi ins­ti­tuu­tin tutkijat kärsivät räjäh­dys­mäi­sen laajasti muun muassa eri­lai­sis­ta vakavista ter­vey­son­gel­mis­ta; ins­ti­tuu­teis­sa on myös runsas hen­ki­lös­tö­vaih­tu­vuus. Irtisanouduin itse lopulta ins­ti­tuu­tis­ta siksi, että sisäl­löl­li­ses­ti kor­kea­ta­soi­sen tut­ki­muk­sen tekeminen oli tässä pääl­lik­kö­joh­toi­suu­des­sa yksin­ker­tai­ses­ti mahdotonta. 

allegraOsin vas­ta­lausee­na tälle kaikelle perustin MPI-kollegani Julie Billaudin kanssa syksyllä 2013 sivuston alle​gra​la​bo​ra​to​ry​.net. Sivusto on mää­rit­tä­nyt itsensä luovaksi kokei­luk­si täyttää sitä kuollutta tilaa, joka tyy­pil­li­ses­ti vallitsee käynnissä olevien yhteis­kun­nal­lis­ten ja aka­tee­mis­ten kes­kus­te­lu­jen sekä perin­teis­ten aka­tee­mis­ten jul­kai­su­väy­lien välillä. Sivusto kasvoi nopeasti kenties maailman joh­ta­vak­si ant­ro­po­lo­gian alan blogiksi. Tällä hetkellä sivusto on jul­kais­sut liki 600 juttua yli 200 ammat­ti­tut­ki­jal­ta, ja sen luki­ja­mää­rä on ylittänyt 300 000. 

Yliopistokriisi on alusta lähtien ollut yksi sivuston keskeisiä teemoja, jota olemme käsi­tel­leet niin eri­tyis­ten tee­ma­viik­ko­jen kuin yksit­täis­ten pos­taus­ten kautta. Viime hel­mi­kuus­sa lan­see­ra­sim­me sivuston uudelleen ja käsit­te­lim­me tuolloin yli­opis­to­krii­siä, uusien jul­kai­sua­lus­to­jen mah­dol­li­suuk­sia sekä jour­na­lis­min kriisin välistä suhdetta.

Samalla tämä kokemus motivoi halun tehdä kaikkeni, ettei koh­taa­ma­ni kaltaista hie­rark­kis­ta joh­ta­mis­mal­lia levitetä suo­ma­lai­siin yli­opis­toi­hin – vielä ei ole liian myöhäistä olla tekemättä varmoja virheitä. Viimeisen naulan arkkuun toi Helsingin yli­opis­ton 375-juh­la­vuo­den ympärille suun­ni­tel­tu näyttävä ima­gon­ko­ho­tus­kam­pan­ja, jossa kes­kei­ses­sä roolissa ovat olleet räväkkä visu­aa­li­nen ilme sekä tut­ki­joi­den välinen kilpailu. Näiden avulla yliopisto on pyrkinyt vies­ti­mään – kenties – haluaan uudistua ja olla aiempaa tii­viim­mäs­sä vuo­ro­pu­he­lus­sa laajemman yhteis­kun­nan kanssa. Kriittisesti ilmais­tu­na haluaan tuottaa entistä sel­keäm­min elin­kei­noe­lä­män int­res­se­jä hei­jas­te­le­vaa tutkimusta.

Tutkijakunta on kuulunut yhä niukemmin tähän kaikkeen: juh­la­vuo­den kampanjat ovat puhuneet pr-ammat­ti­lais­ten kieltä, sen kiil­lo­tet­tu visu­aa­li­nen ilme on kumissut sisäl­löl­lis­tä tyhjyyttä ja Helsinki Challenge ‑kilpailu on koros­ta­nut tut­ki­muk­sen sidoksia elin­kei­noe­lä­män tar­pei­siin. Yhdistettynä aiemmin esi­tet­tyi­hin yli­opis­to­maa­il­man ongelmiin, eri­tyi­ses­ti tut­ki­joi­den aseman jatkuvaan hei­ken­ty­mi­seen, juh­la­vuo­den kampanja tuntui lähinnä kiusan­teol­ta – liki hen­ki­lö­koh­tai­sel­ta loukkaukselta.

Juuri tämä sysäsi minut bar­ri­kaa­deil­le – ämpäri kädessä ja pampulat päässä. Mukana oli myös roimasti tur­hau­tu­maa: miten löytää tut­ki­joi­den kri­tii­kil­le aitoa yhteis­kun­nal­lis­ta vai­kut­ta­vuut­ta? Viimeisen vuo­si­kym­me­nen aikana kri­tiik­kiä on kir­joi­tet­tu hylly(kilo)metreittäin, mie­le­no­soi­tuk­sia ja kes­kus­te­lu­ti­lai­suuk­sia on jär­jes­tet­ty runsaasti, liitot jatkavat asial­lis­ta ja tiukkaa kom­men­toin­ti­aan, mutta uudis­tuk­set ovat edenneet ilman vai­ku­tus­ta. Tuntui kiis­tat­to­mal­ta, että tar­vit­sim­me jotain enemmän, ja itselleni tämä muodostui kri­tii­kik­si per­for­ma­tii­vi­suu­den sekä aktii­vi­sen, visu­aa­li­ses­ti runsaan sosi­aa­li­sen median kan­nan­ot­to­jen kautta.

Lopputulos on erään­lais­ta akti­vis­min historiaa, kai. Kaikki alkoi maa­lis­kuus­sa, kun perus­tim­me työryhmän kanssa Vallataan375-blo­gia­lus­tan ja Facebook-ryhmän. Vuoden aikana eri­tyi­ses­ti Facebook-ryhmä on saa­vut­ta­nut ehkä odot­ta­mat­to­man­kin seurannan. Yliopistomaailman vah­ti­koi­ril­le on selkeä tilaus ja tarve.

Kuva: Vallataan 375!

Kuva: Vallataan 375!

Vuoteen on myös mahtunut lukuisa määrä erilaisia tapah­tu­mia. Näistä ensim­mäi­nen oli viral­li­seen 375-juh­la­vuo­den ava­jais­päi­vään 26.3 ajoitettu Vapaa Yliopisto liikaa luke­neil­le – työelämän tar­pei­siin vas­taa­ma­ton tapahtuma HYn 375-vuo­tis­juh­lan kunniaksi, jossa pää­or­ga­ni­saat­to­rei­na toimivat myös Janne Saarikivi ja Taina Riikonen. Tapahtuma sai sekä laajaa näky­vyyt­tä – että kuu­le­mam­me mukaan herätti yli­opis­ton joh­to­por­taas­sa ja yhteis­kun­ta­suh­teis­sa toivottua närää.

Jälkikäteen arvioi­tu­na tuntuu usko­mat­to­mal­ta, miten laajaksi tut­ki­joi­den protesti on tähän mennessä kasvanut. Pelkkä aktii­vis­ten Facebook-ryhmien määrä puhuu omaa kieltään: Yliopistotyöläinen Helsinki Vapaa yliopistoAngry Students ja Yliopistovaltaus, sittemmin Koulutuslakko-nimen saanut ryhmä. Tätä taustaa vasten aja­tel­tu­na on jopa vaikea uskoa, että nämä vuoden alussa kuvaa­mam­me pro­tes­ti­pa­ro­diat todel­la­kin hei­jas­te­li­vat vuoden alun pro­tes­tien laimeutta. Protesti on myös saanut yhä ene­ne­väs­ti humo­ris­ti­sia piirteitä, mistä yhtenä osoi­tuk­se­na on tämä todel­li­sek­si viraa­lik­si muuttunut Yliopistojen ja tut­ki­musa­lan hen­ki­lös­tö­lii­ton tuottama video Pelkoa ja inhoa yli­opis­tos­sa.

Samalla protestit ovat kär­jis­ty­neet, mistä kiis­tat­to­mim­pi­na osoi­tuk­si­na ovat olleet Porthanian ja Päärakennuksen valtaus Helsingin yli­opis­tol­la sekä yli­opis­to­val­tauk­set Turussa ja Tampereella. Kukapa voisi myöskään unohtaa Helsingin yli­opis­ton maha­las­kuk­si muut­tu­nut­ta viral­lis­ta juh­la­vuo­den lopetusta, kun sadat kiuk­kui­set yli­opis­to­lai­set buuasivat Alexander Stubbin äänet­tö­mäk­si. Jo pel­käs­tään näiden tapah­tu­mien vuoksi 2015 jää aika­kir­joi­hin his­to­rial­li­se­na yli­opis­toak­ti­vis­min vuotena. 

Samalla on todettava – syvän huo­kauk­sen kera – etteivät asiat ole paran­tu­neet, päin­vas­toin. Tuntuu usko­mat­to­mal­ta ajatella, että koko tämä vuosi on oikeas­taan käyty taistoa, jota alku­vuo­des­ta emme vielä osanneet ennakoida. Vaikka yli­opis­to­jen tila oli jat­ku­vas­ti kur­jis­tu­nut, vasta kevään edus­kun­ta­vaa­lien tulos kärjisti tilanteen äärim­mil­leen hal­li­tuk­sen ottaessa kou­lu­tuk­sen ja yli­opis­tot maa­li­tau­luk­seen. Tuskin koskaan tätä ennen – tai tämän jälkeen – on nähty poliit­ti­sil­ta päät­tä­jil­tä yhtä tau­koa­ma­ton­ta louk­kauk­sien litaniaa kuin mitä nyky­hal­li­tus on jakanut. Surullista myös on, että huo­li­mat­ta kaikesta yhtei­ses­tä vas­ta­rin­nas­ta – sekä val­ta­kun­nal­li­sen median täysin poik­keuk­sel­li­ses­ta aktii­vi­suu­des­ta – yli­opis­to­leik­kauk­sis­ta ei ole tingitty vähääkään. Näin siitäkin huo­li­mat­ta, että leik­kauk­sil­le kiistatta olisi lukuisia vaih­toeh­to­ja. Täten leik­kauk­set viestivät yksi­se­lit­tei­ses­ti paljon laa­jem­mas­ta tut­ki­mus­vas­tai­suu­des­ta kuten luke­mat­to­mat kom­men­taat­to­rit ovatkin jo osoittaneet.

Tästä kaikesta johtuen tämä vuosi päättyy sittenkin osin ala­vi­rei­sis­sä tun­nel­mis­sa. Olemme taistossa pahasti ala­kyn­nes­sä, ja meillä on pitkä matka edes takaisin leik­kauk­sia edel­tä­nee­seen nol­la­ti­laan – saati yli­opis­to­lain uudis­tus­ta edel­tä­nee­seen tilaan. On selvää, että kaikki tämä yhdessä vaikuttaa vain ja ainoas­taan nega­tii­vi­ses­ti yli­opis­to­jen jo ennestään kuor­mit­tu­nee­seen tilaan. Voin sanoa itse suoraan: en ole kiin­nos­tu­nut toimimaan tässä tilan­tees­sa itse yli­opis­ton sisällä, ainakaan Suomessa. Yhä kasvavan tut­ki­ja­jou­kon tavoin. 

Ensimmäinen Vapaa yliopisto liikaa lukeville. Kuva: Vallataan 375!

Ensimmäinen Vapaa yliopisto liikaa lukeville. Kuva: Vallataan 375!

Sen sijaan olen entistä moti­voi­tu­neem­pi toimimaan yli­opis­to­maa­il­man rak­ki­koi­ra­na – ja tässä kohtaa insi­ti­tuu­tion ulko­puo­lel­la pysyt­te­le­mi­nen on myös hel­pot­ta­va vaih­toeh­to. Kaikesta tästä opimme, että vai­kut­ta­mi­nen on vaikeaa, mutta samalla syytä opti­mis­miin­kin on. Jo mainittu val­ta­me­dian akti­voi­tu­mi­nen on tästä kiistaton osoitus. Samoin kuin laajasti akti­voi­tu­nut tut­ki­joi­den kes­ki­näi­nen soli­daa­ri­suus. Koskaan aikai­sem­min ainakaan omana aikanani eivät ’oikea­mie­li­set’ ole olleet rin­nak­kain näin laajasti, ottaen samalla kantaa äänekkäästi. 

Uskon, että pienellä viiveellä tämän akti­vis­min seu­rauk­sia nähdään myös poliit­ti­sel­la kentällä sekä yli­opis­ton reh­to­raa­tis­sa. On vaikea ajatella, että seu­raa­vien yli­opis­to­vaa­lien sal­lit­tai­siin sujahtaa puo­li­va­hin­gos­sa ja hil­jai­suu­des­sa ohi.

Samaa posi­tii­vis­ta viestiä tuo myös AntroBlogi, joka on tämän syksyn aikana saanut suo­ras­taan räjäh­dys­mäi­sen alun. AntroBlogi osoittaa, kuinka vireänä kipinä riip­pu­mat­to­man tut­ki­muk­sen tekoon jatkuu huo­li­mat­ta synkistä ajoista. Toimituspäälliköt Suvi Jaakkola ja Ninnu Koskenalho osoit­ta­vat omalla toi­min­nal­laan, miten voimme saada kes­kus­te­lua tut­ki­muk­ses­ta kaiken kansan pariin – myös niukoilla (tai ole­mat­to­mil­la) resurs­seil­la. Tietenkin myös meille seuraava iso askel tulee olemaan resurs­sien löy­tä­mi­nen, jotta toi­mi­tus­työ voi muuttua ammat­ti­mai­sek­si. Tämä ei tule nyky­ti­las­sa olemaan helppoa. Kuitenkin laaja yhteinen tut­ki­joi­den rintama luo uskoa siihen, että tämä on mah­dol­lis­ta. Tutkimuksellista paloa ei voi sammuttaa kuris­tuk­sen­omai­sel­la hal­lin­nol­la tai rahoi­tus­leik­kauk­sil­la – eikä halua jakaa tietoa laa­jem­mal­le yhteiskunnalle.

Kaiken tämän valossa onkin mitä suurin ilo päättää tämä akti­vis­min vuosi juh­la­kut­suun: toivotan läm­pi­mäs­ti kaikki ter­ve­tul­leek­si Vielä yhteen Helsingin yli­opis­ton 375-vuo­tis­tai­pa­leen juh­la­se­mi­naa­riin yli­opis­ton Pieneen juh­la­sa­liin tänään, 18.12. Ohjelma on hieno – ja sen ytimessä on se tärkein: tiede, tutkimus ja sivistys. Kauan eläköön!


Kirjoittaja

Miia Halme-Tuomisaari on sosiaali- ja kulttuuriantropologian dosentti Helsingin ja Jyväskylän yliopistoissa ja kansainvälisen oikeuden dosentti Turun yliopistossa. Hän on parhaillaan yliopistotutkijana Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa, jossa hän kirjoittaa kirjaa YK:n ihmisoikeusvalvonnasta. Lisäksi hän on toinen antropologiaan keskittyneen kansainvälisen Allegra Lab -verkkojulkaisun perustajista sekä Euroopan antropologisen seuran EASAn hallituksen jäsen.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • RIP – Helsingin (sivistys)yliopisto! | Miia Halme-Tuomisaari 28.1.2016 klo 18:02

    […] sitten vedin pampulat päähän ja lähdin bar­ri­kaa­deil­le pro­tes­toi­maan, koska asiat olivat sikäli kamalalla tolalla. En olisi koskaan osannut arvata, miten paljon […]

    Vastaa

Lue myös nämä:

Tutkijan työ on minulle kutsumus tai eräänlainen riippuvuus. Toimeentulon kannalta tutkijanura on kuitenkin epävarma: rahoituskaudet ovat lyhyitä ja työttömyysjaksot todennäköisiä. Tämä on ajanut minut ja monet muut pohtimaan vaihtoehtoista uraa.