Teksti: Rita Soive, artikkelikuva: Helmi Räisänen, podcast-lukija: Veikko Lindholm
Nuorisoväkivallasta ja nuorisojengi-ilmiön rantautumisesta Suomeen on keskusteltu muutamien viime vuosien aikana. Toisaalta nuoriso on riehunut aina: reviireistä on taisteltu, tylsyyttä on purettu nyrkein ja tutkimuksiakin on tehty esimerkiksi Helsingin nuorisojengeistä. Pelko nostaa päätään, kun nuorisoporukka kohdistaa väkivaltansa muihin kuin toisiin nuorisoporukoihin.
Nuorisoporukoiden (en kutsu niitä jengeiksi, sillä olen kuullut asiannomaisilta, ettei mitään jengejä ole vaan kyse on porukoista) väliset tappelut ovat niin ikään huolestuttavia ja voivat olla merkki epäkohdista, kuten näköalattomuudesta, turhautumisesta ja epätasa-arvon tunteesta. Edellämainitut voivat kannustaa etsimään arvostusta esimerkiksi juuri tappelevasta porukasta. Jos koulussa kuulee olevansa tyhmä, mamu tai pakolainen, mutta parilla nyrkiniskulla saa koko vuoden edestä arvostusta, ei yllätä, jos nuori valitsee kadut ja tappelemisen esimerkiksi koulunkäynnin sijaan.
En pro gradu -tutkielman kenttätyön aikana saanut tyhjentävää vastausta siihen, miksi tietyt nuoret saattavat käyttäytyä väkivaltaisesti. Sen sijaan sain monia mielenkiintoisia ajatuksia aiheesta heiltä, jotka itsekin nuorena “tappelivat ja riehuivat”, kuten he asian ilmaisevat. Ympäristön malli, tekemisen puute, vanhempien välinpitämättömyys, kavereiden seuraaminen ja “emmä tiiä mikä muhun meni”, olivat yleisimpiä perusteluita väkivaltaiselle käytökselle ja tappeluille.
Kiintoisampaa kuin väkivaltaisen käytöksen syiden perkaaminen, onkin tarkastella niitä polkuja, jotka veivät pois tuosta mallista. Tässä tekstissä keskityn juuri tähän.
Oman elämänsä Rocky?
Kenttätyöni tein itähelsinkiläisellä kerhohuoneella, joka viikoittain muuntautui nyrkkeilysaliksi. Informanttini olivat 16-21-vuotiaita nuoria miehiä, jotka kertoivat menneisyydestään, nykyisyydestään ja tulevaisuudestaan.
Tässä artikkelissa mainitsen Maken, joka saapui Irakista pakolaisena Suomeen 1996, Jessen, joka kuuluu Suomen romanivähemmistöön ja Axelin, joka tuli maahan pikkulapsena pakolaisena Pakistanista. He olivat kaikki nyrkkeilysalilla kehittämässä tekemistä ja treenejä nuorille. He kaikki osasivat kertoa, mihin tylsistyminen, turhautuminen ja ympäristön malli voivat ajaa: rikollisuuteen. He olivat kaikki nuorempina olleet poliisin kanssa tekemisissä – useimmiten pahoinpitelyistä epäiltyinä tai syytettyinä, monesti aiheesta.
Kuva: Mister G.C. (CC BY 2.0)
Kaikkien kolmen kertomukset siitä, miksi olivat “tuolle polulle ajautuneet” vaihtelivat. Maken mukaan mitään rikollista polkua ei valita, eikä rikolliseksi synnytä, vaan rikolliseksi kasvetaan. Axelin mukaan porukka vaikutti valtavasti nuoruuden tekemisiin, eikä Jesse uskonut edessään olevan mitään muuta polkua kuin se rikollinen: “faija istunu linnas, broidi istunu linnas, sitä venas millon ite istuu linnas”. Ympäristö ohjaa, mutta kuinka paljon? Se voi ohjata niin paljon, ettei nuori näe edessään, sivuillaan, takanaan saati viistosti siellä täällä olevia mahdollisuuksia tai ovia, jotka voisivat johtaa toisenlaiseen elämään tai arkisemmin toisenlaiseen vapaa-ajan viettoon.
Sosiologi Anthony Giddens puhuu kohtalokkaista hetkistä ihmiselämän käännöskohtina. Kohtalokkaassa hetkessä ihminen seisoo risteyskohdassa, josta on mahdollista lähteä moneen suuntaan. Käsitettä on käytetty muun muassa tutkimuksissa, joissa on pyritty selvittämään nuorten ihmisten elämän käännöspisteitä. Kohtalokkaiden hetkien etsiminen voi sinänsä olla henkilön elämästä täysin turhaa.
Jesse tapasi nyrkkeilyvalmentajan sattumalta kotipihallaan erään huonosti menneen koulupäivän jälkeen. Nyrkkeilyvalmentajan tapaaminen voi vaikuttaa täysin merkityksettömältä tilanteelta, mutta Jessen elämässä seuraukset olivat suuret ja niiden merkittävyys näyttäytyi myöhemmin hänen elämässään. Nyrkkeilyn ansiosta hänelle kehittyi toinen toimintakenttä, josta ammentaa onnistumista, arvostusta ja toveruutta. Treenit myös vähensivät tarvetta “riehua kaduilla”, osittain siksi, ettei niiden jälkeen ollut sellaiseen puhtia.
Jos esimerkiksi minun keskiluokkainen veljeni olisi tavannut sattumalta nyrkkeilyvalmentajan, notkuessaan pihalla autoa myyvän isän vieressä, hän olisi mahdollisesti tarttunut valmentajan kehotukseen ja mennyt kokeilemaan treenejä, joten ilman muuta hänen elämänsä olisi muuttunut tavalla tai toisella. Erona Jesseen, veljelläni oli taustansa vuoksi parempi mahdollisuus nyrkkeillä ilman sattumaakin (mikä eittämättä on epäreilua).
Jessen kohdalla nyrkkeilyn vaikutus oli suuri: kyse oli joko vankilasta tai vapaudesta. Ilman raakojen treenien aiheuttamaa uupumusta Jesse olisi ehkä jaksanutkin “riehua kaduilla”, kuten ilmaisi, ja todennäköisemmin lopulta päätynyt vankilaan, jota osasi odottaa.
“Täs elämäs pitää jossain vaihees muuttuu”
Nyrkkeilytreenien ohjaaminen ja tekemisen tarjoaminen nuorille osoitti Jessen ymmärtävän oman elämänsä syy-seuraussuhteita, jollaiseen älylliseen toimintaan eivät esimerkiksi opettajat hänen kohdallaan liioin uskoneet. Jesse teki minkä pystyi, jotta nuoret saisivat uutta tekemistä ja uusia näköaloja elämäänsä. Esimerkiksi Jessen ja Maken tarinoinnit elämästään ja valinnoistaan saattoivat hyvinkin vaikuttaa johonkuhun välinpitämätöntä tai coolia esittävään nuorukaiseen.
Kuva: Viewminder (CC BY 2.0)
Heidän kertomustensa valossa ymmärsin itsekin, että kohtalokkaan hetken osoittaminen ja sen mahdollistama muutos voi olla ehdottoman hyödyllistä ja tärkeää. Jesseä ja Makea kuunnellut nuori voi samaistua heihin: joku minun kaltaiseni on murtanut sitä mallia, johon luulin auttamatta ajautuvani. Se, että “siel mist me ollaan kotosin on paljon zombei, lapsii, aikuisii” ei tarkoita, että itse kasvaa saman polun kautta samanlaiseksi zombiksi.
Jessen esimerkin valossa joku voi luulla, että ajattelen ihmiselämän olevan yhtä virtaa, jossa joku kolahtaa kiveen ja toinen ei. Esimerkiksi Jessen tarinaa lähemmin tarkastellessa näin ei ole: kukaan ei kantanut Jesseä nyrkkeilysalille eikä pakottanut jäämään. Hänelle avautui mahdollisuus jonkalaista hän ei omista lähtökohdistaan käsin 12-vuotiaana tiennyt olevan olemassakaan. Nyrkkeilyvalmentajan sanojen “tuu salille, jos oot kova jätkä” jälkeen kaikki oli kiinni pojasta itsestään. Hän päätti niellä pelkonsa, antaa uteliaisuuden voittaa ja nousi kehään.
Yllättäen arvostusta saattoikin saada toisaallakin kuin porukassa hyvänä tappelijana eikä onnistumisen tunteen tai kannustavan aikuisen tarvinnut olla koulusta. Tärkeintä oli kohtalokkaan hetken tarjoamaan mahdollisuuteen tarttuminen. Hetki voi olla sattumaa, mutta siihen tarttuminen omaa toimintaa. Jos Jesse ei olisi koskaan mennyt salille valmentajan kehottamana, ei tapaaminen pihalla olisi ollutkaan kohtalokas.
Jälkiviisautta
Nyrkkeilyvalmentajan tapaamisen kotipihalla voi siis nähdä olleen Jessen elämän (yksi) kohtalokas hetki. Syy-seuraussuhteen analysoiminen voi näyttää mahdollisia pitkän aikavälin vaikutuksia, mutta toden teolla vaikutuksen näkee astuessaan ovesta, jonka kohtalokas hetki avaa. Tämän oven jälkeen vastaan tulee luonnollisesti muita ovia ja monia mahdollisuuksia: on sattumaa, omaa toimintaa, yritystä, vahinkoa, jotka vievät aina elämässä johonkin suuntaan. Kokemus siitä, että elämässä on mahdollisuuksia on tärkeä tunne.
Kuva: Craig Sunter (CC BY 2.0)
Kohtalokas hetki lienee korostetuimmillaan silloin, kun (jopa vuosien päästä) huomaa, kuinka paljon jokin tietty hetki lopulta muutti elämää. Itse hetki ei välttämättä tapahtuessaan vaikuta merkittävältä, muutama viikko tapahtuneen jälkeen sillä saattaa jo olla jotain merkitystä, mutta mullistavuus kuuluu myöhemmäksi. Kohtalokas hetki onkin osin jälkiviisautta.
Jessen, Maken ja Axelin elämien kohtalokkaiden hetkien korostaminen on merkityksellistä heille itselleen: “ennen me värvättiin pienempii pahoille teille, nyt hyville”, Jesse virkkoi. Merkitystä on suuressa määrin myös ympäröiville ihmisille – etenkin niille nuorille, joiden kanssa he työskentelevät. Vaikka nyrkkeilytreenit eivät ehkä jokaisen osallistujan kohdalla saaneet aikaan merkittäviä muutoksia, antoivat ne jokaiselle jotakin: muun muassa toveruutta ja kannustusta, jotka ovat molemmat oivia keinoja näköalattomuuden torjumiseen.
