Täystyrmäys kohtalolle — miten yksi hetki voi muuttaa nuoren elämän?

Teksti: Rita Soive, artik­ke­li­ku­va: Helmi Räisänen, podcast-lukija: Veikko Lindholm

Nuorisoväkivallasta ja nuo­ri­so­jen­gi-ilmiön ran­tau­tu­mi­ses­ta Suomeen on kes­kus­tel­tu muutamien viime vuosien aikana. Toisaalta nuoriso on riehunut aina: revii­reis­tä on taisteltu, tylsyyttä on purettu nyrkein ja tut­ki­muk­sia­kin on tehty esi­mer­kik­si Helsingin nuo­ri­so­jen­geis­tä. Pelko nostaa päätään, kun nuo­ri­so­po­ruk­ka kohdistaa väki­val­tan­sa muihin kuin toisiin nuorisoporukoihin.

Nuorisoporukoiden (en kutsu niitä jengeiksi, sillä olen kuullut asiann­omai­sil­ta, ettei mitään jengejä ole vaan kyse on poru­kois­ta) väliset tappelut ovat niin ikään huo­les­tut­ta­via ja voivat olla merkki epä­koh­dis­ta, kuten näkö­alat­to­muu­des­ta, tur­hau­tu­mi­ses­ta ja epätasa-arvon tunteesta. Edellämainitut voivat kannustaa etsimään arvos­tus­ta esi­mer­kik­si juuri tap­pe­le­vas­ta porukasta. Jos koulussa kuulee olevansa tyhmä, mamu tai pako­lai­nen, mutta parilla nyr­ki­nis­kul­la saa koko vuoden edestä arvos­tus­ta, ei yllätä, jos nuori valitsee kadut ja tap­pe­le­mi­sen esi­mer­kik­si kou­lun­käyn­nin sijaan.

En pro gradu -tut­kiel­man kent­tä­työn aikana saanut tyh­jen­tä­vää vastausta siihen, miksi tietyt nuoret saattavat käyt­täy­tyä väki­val­tai­ses­ti. Sen sijaan sain monia mie­len­kiin­toi­sia ajatuksia aiheesta heiltä, jotka itsekin nuorena “tap­pe­li­vat ja riehuivat”, kuten he asian ilmai­se­vat. Ympäristön malli, tekemisen puute, van­hem­pien välin­pi­tä­mät­tö­myys, kave­rei­den seu­raa­mi­nen ja “emmä tiiä mikä muhun meni”, olivat ylei­sim­piä perus­te­lui­ta väki­val­tai­sel­le käy­tök­sel­le ja tappeluille.

Kiintoisampaa kuin väki­val­tai­sen käytöksen syiden per­kaa­mi­nen, onkin tar­kas­tel­la niitä polkuja, jotka veivät pois tuosta mallista. Tässä tekstissä keskityn juuri tähän.

Oman elämänsä Rocky?

Kenttätyöni tein itä­hel­sin­ki­läi­sel­lä ker­ho­huo­neel­la, joka vii­koit­tain muun­tau­tui nyrk­kei­ly­sa­lik­si. Informanttini olivat 16 – 21-vuotiaita nuoria miehiä, jotka kertoivat men­nei­syy­des­tään, nykyi­syy­des­tään ja tulevaisuudestaan.

Tässä artik­ke­lis­sa mainitsen Maken, joka saapui Irakista pako­lai­se­na Suomeen 1996, Jessen, joka kuuluu Suomen roma­ni­vä­hem­mis­töön ja Axelin, joka tuli maahan pik­ku­lap­se­na pako­lai­se­na Pakistanista. He olivat kaikki nyrk­kei­ly­sa­lil­la kehit­tä­mäs­sä tekemistä ja treenejä nuorille. He kaikki osasivat kertoa, mihin tyl­sis­ty­mi­nen, tur­hau­tu­mi­nen ja ympä­ris­tön malli voivat ajaa: rikol­li­suu­teen. He olivat kaikki nuo­rem­pi­na olleet poliisin kanssa teke­mi­sis­sä — useim­mi­ten pahoin­pi­te­lyis­tä epäil­tyi­nä tai syy­tet­tyi­nä, monesti aiheesta.

Kaikkien kolmen ker­to­muk­set siitä, miksi olivat “tuolle polulle ajau­tu­neet” vaih­te­li­vat. Maken mukaan mitään rikol­lis­ta polkua ei valita, eikä rikol­li­sek­si synnytä, vaan rikol­li­sek­si kasvetaan. Axelin mukaan porukka vaikutti val­ta­vas­ti nuoruuden teke­mi­siin, eikä Jesse uskonut edessään olevan mitään muuta polkua kuin se rikol­li­nen: “faija istunu linnas, broidi istunu linnas, sitä venas millon ite istuu linnas”. Ympäristö ohjaa, mutta kuinka paljon? Se voi ohjata niin paljon, ettei nuori näe edessään, sivuil­laan, takanaan saati viistosti siellä täällä olevia mah­dol­li­suuk­sia tai ovia, jotka voisivat johtaa toi­sen­lai­seen elämään tai arki­sem­min toi­sen­lai­seen vapaa-ajan viettoon.

Sosiologi Anthony Giddens puhuu koh­ta­lok­kais­ta hetkistä ihmi­se­lä­män kään­nös­koh­ti­na. Kohtalokkaassa hetkessä ihminen seisoo ris­teys­koh­das­sa, josta on mah­dol­lis­ta lähteä moneen suuntaan. Käsitettä on käytetty muun muassa tut­ki­muk­sis­sa, joissa on pyritty sel­vit­tä­mään nuorten ihmisten elämän kään­nös­pis­tei­tä. Kohtalokkaiden hetkien etsiminen voi sinänsä olla henkilön elämästä täysin turhaa.

Jesse tapasi nyrk­kei­ly­val­men­ta­jan sat­tu­mal­ta koti­pi­hal­laan erään huonosti menneen kou­lu­päi­vän jälkeen. Nyrkkeilyvalmentajan tapaa­mi­nen voi vaikuttaa täysin mer­ki­tyk­set­tö­mäl­tä tilan­teel­ta, mutta Jessen elämässä seu­rauk­set olivat suuret ja niiden mer­kit­tä­vyys näyt­täy­tyi myöhemmin hänen elä­mäs­sään. Nyrkkeilyn ansiosta hänelle kehittyi toinen toi­min­ta­kent­tä, josta ammentaa onnis­tu­mis­ta, arvos­tus­ta ja tove­ruut­ta. Treenit myös vähen­si­vät tarvetta “riehua kaduilla”, osittain siksi, ettei niiden jälkeen ollut sel­lai­seen puhtia.

Jos esi­mer­kik­si minun kes­ki­luok­kai­nen veljeni olisi tavannut sat­tu­mal­ta nyrk­kei­ly­val­men­ta­jan, not­kues­saan pihalla autoa myyvän isän vieressä, hän olisi mah­dol­li­ses­ti tarttunut val­men­ta­jan keho­tuk­seen ja mennyt kokei­le­maan treenejä, joten ilman muuta hänen elämänsä olisi muuttunut tavalla tai toisella. Erona Jesseen, vel­jel­lä­ni oli taustansa vuoksi parempi mah­dol­li­suus nyrk­keil­lä ilman sat­tu­maa­kin (mikä eit­tä­mät­tä on epäreilua).

Jessen kohdalla nyrk­kei­lyn vaikutus oli suuri: kyse oli joko van­ki­las­ta tai vapau­des­ta. Ilman raakojen treenien aiheut­ta­maa uupumusta Jesse olisi ehkä jak­sa­nut­kin “riehua kaduilla”, kuten ilmaisi, ja toden­nä­köi­sem­min lopulta päätynyt vankilaan, jota osasi odottaa.

Täs elämäs pitää jossain vaihees muuttuu”

Nyrkkeilytreenien ohjaa­mi­nen ja tekemisen tar­joa­mi­nen nuorille osoitti Jessen ymmär­tä­vän oman elämänsä syy-seu­raus­suh­tei­ta, jol­lai­seen älyl­li­seen toi­min­taan eivät esi­mer­kik­si opettajat hänen koh­dal­laan liioin uskoneet. Jesse teki minkä pystyi, jotta nuoret saisivat uutta tekemistä ja uusia näköaloja elämäänsä. Esimerkiksi Jessen ja Maken tari­noin­nit elä­mäs­tään ja valin­nois­taan saat­toi­vat hyvinkin vaikuttaa johon­ku­hun välin­pi­tä­mä­tön­tä tai coolia esit­tä­vään nuorukaiseen.

Heidän ker­to­mus­ten­sa valossa ymmärsin itsekin, että koh­ta­lok­kaan hetken osoit­ta­mi­nen ja sen mah­dol­lis­ta­ma muutos voi olla ehdot­to­man hyö­dyl­lis­tä ja tärkeää. Jesseä ja Makea kuun­nel­lut nuori voi samaistua heihin: joku minun kal­tai­se­ni on murtanut sitä mallia, johon luulin aut­ta­mat­ta ajau­tu­va­ni. Se, että “siel mist me ollaan kotosin on paljon zombei, lapsii, aikuisii” ei tarkoita, että itse kasvaa saman polun kautta saman­lai­sek­si zombiksi.

Jessen esimerkin valossa joku voi luulla, että ajattelen ihmi­se­lä­män olevan yhtä virtaa, jossa joku kolahtaa kiveen ja toinen ei. Esimerkiksi Jessen tarinaa lähemmin tar­kas­tel­les­sa näin ei ole: kukaan ei kantanut Jesseä nyrk­kei­ly­sa­lil­le eikä pakot­ta­nut jäämään. Hänelle avautui mah­dol­li­suus jon­ka­lais­ta hän ei omista läh­tö­koh­dis­taan käsin 12-vuotiaana tiennyt olevan ole­mas­sa­kaan. Nyrkkeilyvalmentajan sanojen “tuu salille, jos oot kova jätkä” jälkeen kaikki oli kiinni pojasta itsestään. Hän päätti niellä pelkonsa, antaa ute­liai­suu­den voittaa ja nousi kehään.

Yllättäen arvos­tus­ta saat­toi­kin saada toi­saal­la­kin kuin porukassa hyvänä tap­pe­li­ja­na eikä onnis­tu­mi­sen tunteen tai kan­nus­ta­van aikuisen tarvinnut olla koulusta. Tärkeintä oli koh­ta­lok­kaan hetken tar­joa­maan mah­dol­li­suu­teen tart­tu­mi­nen. Hetki voi olla sattumaa, mutta siihen tart­tu­mi­nen omaa toimintaa. Jos Jesse ei olisi koskaan mennyt salille val­men­ta­jan kehot­ta­ma­na, ei tapaa­mi­nen pihalla olisi ollutkaan kohtalokas.

Jälkiviisautta

Nyrkkeilyvalmentajan tapaa­mi­sen koti­pi­hal­la voi siis nähdä olleen Jessen elämän (yksi) koh­ta­lo­kas hetki. Syy-seu­raus­suh­teen ana­ly­soi­mi­nen voi näyttää mah­dol­li­sia pitkän aikavälin vai­ku­tuk­sia, mutta toden teolla vai­ku­tuk­sen näkee astues­saan ovesta, jonka koh­ta­lo­kas hetki avaa. Tämän oven jälkeen vastaan tulee luon­nol­li­ses­ti muita ovia ja monia mah­dol­li­suuk­sia: on sattumaa, omaa toimintaa, yritystä, vahinkoa, jotka vievät aina elämässä johonkin suuntaan. Kokemus siitä, että elämässä on mah­dol­li­suuk­sia on tärkeä tunne.

Kohtalokas hetki lienee koros­te­tuim­mil­laan silloin, kun (jopa vuosien päästä) huomaa, kuinka paljon jokin tietty hetki lopulta muutti elämää. Itse hetki ei vält­tä­mät­tä tapah­tues­saan vaikuta mer­kit­tä­väl­tä, muutama viikko tapah­tu­neen jälkeen sillä saattaa jo olla jotain mer­ki­tys­tä, mutta mul­lis­ta­vuus kuuluu myö­hem­mäk­si. Kohtalokas hetki onkin osin jälkiviisautta.

Jessen, Maken ja Axelin elämien koh­ta­lok­kai­den hetkien koros­ta­mi­nen on mer­ki­tyk­sel­lis­tä heille itselleen: “ennen me vär­vät­tiin pienempii pahoille teille, nyt hyville”, Jesse virkkoi. Merkitystä on suuressa määrin myös ympä­röi­vil­le ihmisille — etenkin niille nuorille, joiden kanssa he työs­ken­te­le­vät. Vaikka nyrk­kei­lyt­ree­nit eivät ehkä jokaisen osal­lis­tu­jan kohdalla saaneet aikaan mer­kit­tä­viä muutoksia, antoivat ne jokai­sel­le jotakin: muun muassa tove­ruut­ta ja kan­nus­tus­ta, jotka ovat molemmat oivia keinoja näkö­alat­to­muu­den torjumiseen.


Kirjoittaja

Rita Soive on Lyonissa, Portlandissa, Bergenissä ja Helsingissä opiskellut sosiaali- ja kulttuuriantropologi (VTM), jonka mielestä ylipirteä small talk voi usein helpottaa sosiaalisia tilanteita ja sopiva silmien pyörittely välttää siltä. Rita on kiinnostunut innovaatioista, ihmisten kohtaamisesta, idealismista ja ennen kaikkea hiihtolatujen valmistumisesta pääkaupunkiseudulle.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Länsimaissa populaarikulttuuri on perinteisesti nähty uhkana moraalisille normeille ja yhteiskunnalliselle järjestykselle, 1800-luvun lopun sarjanovelleista 1980- ja 1990-lukujen metallimusiikkiin. Digitaaliset pelit ovat yksi viimeisimmistä päivityksistä tähän vuosisataiseen kulttuuriseen jatkumoon. Niistä alettiin tekemään syntipukkeja yhteiskunnallisille ongelmille 1990-luvun puolivälissä. Perusargumentti on, että väkivaltaiset pelit lisäävät aggressiivisuutta, ja saattavat pahimmillaan johtaa jopa väkivaltaiseen käyttäytymiseen.

Miten pelastetaan katoava kieli tai elvytetään marginaaliin ajettu kulttuuri? Kielen ja kulttuurin välinen suhde on kiistaton, mutta samaan aikaan kieliä kuolee sukupuuttoon jatkuvasti. Tämä johtuu yleensä siitä, että kieli ei siirry luontevasti vanhemmilta sukupolvilta nuoremmille poliittisista tai sosiaalisista syistä. Myös Suomessa saamelaisten kielen ja kulttuurin siirto sukupolvien välillä on ollut vaarassa. Ongelmaan on löydetty yhtenä ratkaisuna kielipesät varhaiskasvatuksen muotona.

Mindfulness-meditaatio on kasvattanut suosiotaan jo pitkään. Mikä tässä itäiset juuret omaavassa, mielen ja kehon yhteyttä vahvistavassa harjoituksessa vetoaa länsimaiseen kuulijakuntaan? Mielenrauhan lisäksi syitä mindfulnessin suosiolle voidaan hakea uusliberaalien työmarkkinoiden logiikasta.