Kirjoittaja: Anna Haverinen, FT Podcast-lukija: Bea Bergholm Artikkelikuva: Helmi Räisänen
Vihapuhe ja muu väkivaltainen käyttäytyminen oli vuonna 2015 erityisesti median huomion kohteena, sillä se on ollut esillä aiempaa näkyvämmin ja voimakkaammin muun muassa pakolaiskriisin ja talouskriisin vuoksi. Somessa on keskusteltu paljon erilaisia syitä ja seurauksia vihapuheen vaikutuksesta. Myös erilaisia kampanjoita ja ohjeita on ryhdytty niin suunnittelemaan kuin jakamaan vihapuheen – jos ei nyt suoranaiseksi estämiseksi – niin ainakin vähentämiseksi. Osa mediataloista sulki väliaikaisesti kommentointimahdollisuuden artikkeleistaan, kun keskustelu kärjistyi erityisesti pakolaisaihetta koskevissa julkaisuissa.
Vihapuhetta on ollut vaikea kitkeä, sillä verkossa leviää myös paljon valheellista ja vääristeltyä tietoa, jolloin lukijan voi olla vaikea hahmottaa mikä on oikeasti totta. Monimutkaisemmaksi tilanteen on tehnyt poliittisten toimijoiden harjoittama rasistinen vihapuhe, joka on voinut näyttäytyä kansalaisille esimerkillisenä tapana keskustella muun muassa maahanmuutosta.
Vihapuhetta vai vihaista puhetta?
Vihapuheen määritelmä ei ole kansainvälisesti yhtenäinen. Oikeustieteen tutkija Riku Neuvosen mukaan Suomessa vihapuhetta ei ole käytännössä määritelty ja sen vuoksi käsite on liian avonainen erilaisille tulkinnoille. Neuvosen mukaan yleisesti vihapuheena voidaan kuitenkin pitää niitä kielellisiä ja symbolisia (myös visuaalisia) ilmauksia, joiden tavoitteena on halveksia ja aiheuttaa vihaa yksilöitä tai tiettyjä väestöryhmiä kohtaan. Aggressiivinen verkkokeskustelu ei kuitenkaan aina ole vihapuhetta ja moni keskustelija puolustaa oikeuttaan keskustella vihaisesti. Mihin siis vedetään raja?
Omassa tutkimuksessani olen käyttänyt käsitettä verkkoväkivalta, joka niin ikään viittaa erilaisiin tekstuaalisiin ja visuaalisiin keinoihin, joilla tekijä haluaa aiheuttaa kohteelleen väkivallan tunteen. Rauhan ja konfliktin tutkija Johan Galtungin mukaan myös väkivallan uhka on väkivaltaa. Tässä tapauksessa siis esimerkiksi “suvakkihuorat pitäis raiskata” on väkivaltainen uhkaus ja se tulee myös käsitellä sellaisena. Kirosanojen käyttö verkkokeskustelussa ei kuitenkaan ole itsessään väkivaltaa, elleivät ne sisällä suoraa nimittelyä. Väkivallan kokemus on silti aina subjektiivinen ja siksi vaikeasti myös rangaistavissa.
Kesällä 2015 keräämäni kyselyaineiston analyysi on vielä kesken (ja valitettavasti se jäi kesken rahoituksen katkettua). Sain 575 laadullisesti korkeatasoista vastausta, joissa vastaajat pohtivat monisanaisesti niin kokemaansa, kuin itse aiheuttamaansa verkkoväkivaltaa. Kyselyni tavoitteena oli luoda alustava ymmärrys siitä, mikä ymmärretään väkivaltaiseksi vuorovaikutukseksi verkossa ja millaisia vaikutuksia sillä on verkon käyttäjiin. Alustavien tutkimustulosten mukaan verkkoväkivalta voidaan jakaa kolmeen kategoriaan:
- negatiivinen ja alistava sisältö (myös sen levittäminen “läpällä”)
- systemaattinen uhkailu, aggressiivinen trollaus, ahdistelu ja muu häiriköinti
- verkon ulkopuolelle ulottuva väkivalta (henkilötietojen paljastaminen eli “doxaus”, puhelinhäiriköinti, omaisuuden tuhoaminen)
Alustavasti tutkimustulokset näyttävät myös linjaavan jo olemassa olevia tutkimuksia: verkkoviha aiheuttaa fyysistä ja henkistä pahoinvointia myös sivullisille, puhumattakaan itse kohteelleen. Verkkoviha kohdistuu myös korostetusti naisia sekä etnisiä ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan. Tämä on nyt jo vaikuttanut suoraan siihen miten, missä ja mistä aiheista verkossa vuorovaikutetaan. Moni kyselyyn vastannut kertoi välttävänsä tiettyjä foorumeja, salaavansa oikean sukupuolensa (erityisesti naiset) tai seksuaalisen suuntautumisensa väkivallan pelossa.
Syyttävä sormi
Aikaisemmin käytäntönä ollut “don’t feed the trolls” lausahdus ei enää näytä pätevän samalla tavalla, vaan nyt yhä useammin suositellaan julkaisemaan saatu vihaposti. Tällä tavalla halutaan tuoda esille törkeä ja vihamielinen käyttäytyminen, joka voi saada alkunsa nykyään niinkin viattomasta aiheesta kuin lasten leluista tai nettideittailusta. Myös blogialusta Lily loi vuonna 2015 oman kampanjansa #verkkorauhaa ja haastatteli muun muassa tutkija Tuija Saresmaa, jonka mukaan verkkoviha johtuu erityisesti yleisen keskusteluilmapiirin muuttumisesta, jolloin jopa poliitikot voivat puhua ihmisoikeuksien vastaisesti. Naisten oikeuksista on puhuttu myös äänekkäästi väkivaltaisten seksuaalirikosten vuoksi, mutta puhe on kärjistynyt rasistiseksi vihapuheeksi. Samaan aikaan on ihmetelty miksi ulkomaalaisten tekemät raiskaukset nostattavat valtavan mediaraivon, kun kantasuomalaisten tekemät seksuaalirikokset eivät saa aikaan samaa raivon purkausta.
Kuva: Dani Alvarez (CC BY 2.0)
Puhe mediassa ja somessa tuntuu kärjistyneeltä. Paljon puhutaan siitä, kuinka tämä on “netin vika” tai “internet vain lietsoo ilkeitä anonyymeja”. Osa tutkijoista tuntuu myös linjaavan anonyymiyden kaiken syyksi. Viha toki myös kerää klikkauksia. Kasvottomuutta pidetään (teko)syynä siihen, että voi sanoa ja tehdä mitä vain.
Väkivaltainen vuorovaikutus verkossa on kuitenkin ilmiönä vanhempi ja monisyisempi. Tutkija Satu Lidmanin Väkivaltakulttuurin perintö (2015) teoksessa pureudutaan syvemmälle ihmisten ja erityisesti sukupuolten väliseen väkivaltaan, joka on niin syvälle juurtunutta etenkin länsimaisessa yhteiskunnasta, että voidaan puhua jo rakenteellisesta ja kulttuurisesta väkivallasta (ks. Galtung 1990). Nämä kaksi väkivallan muotoa liittyvät usein kieleen sekä yhteiskunnan käytäntöihin, joita käytetään säätelemään ihmisten oikeuksia ja vapauksia. Ne ovat usein hyvin huomaamattomia ja ne myös kuitataan hyvin usein “näin on aina tehty” – lausahduksilla.
Vuoden 2015 digitaalisen kulttuurin tutkimusprojektissani olin erityisen kiinnostunut siitä, miten juuri kieltä käytetään verkkoväkivallassa. Kun puhutaan “mutiaisista”, “apinoista”, “rättipäistä”, “hinureista” ja “perpansseista”, ei välttämättä aina muisteta, että kieli muokkaa maailmaa ja maailmankuvaamme. Jopa sarkastisesti ja vitsikkäästi käytetyt nimitykset voivat ylläpitää vastakkainasettelua ja mahdollistaa monimuotoisen syrjinnän. Ne kertovat sekä yksilön että yhteiskunnan arvoista ja asenteista.
Kesän kyselytutkimuksen tuloksista jäivät kuitenkin uupumaan vastaukset ihmisiltä, jotka vihapuhetta ja verkkovihaa erityisesti lietsovat. Tämä tulee vaatimaan lisätutkimuksia. Arvioni mukaan ihmistyyppejä on kolme. Osa heistä on trolleja, eli ihmisiä, jotka kokevat verkkovihan levittämisen ja aiheuttamisen huvittavana leikkinä ja joiden ensisijaisena tavoitteena on saada vastaanottajat tuohtumaan, koska se on hauskaa. Trollit ovat useimmiten taitavia manipuloimaan tekstejä ja eri aineistoja, jolloin heistä voi saada kuvan suurena joukkona, kun taustalla saattaa olla vain kourallinen henkilöitä. Kaikki eivät kuitenkaan ole trolleja, vaan osalle verkkovihan aiheuttajista “kuole huora” -tyyppinen puhe on vain tapa “päästellä höyryjä” sen kummemmin ajattelematta. Erityisesti rasistinen viha on usein pelon suodattamista väkivaltaisen puheen kautta. Kolmannelle ihmistyypille verkkoväkivalta taas voi olla keskustelutyyli verkossa, sillä eihän haukku haavaa tee. Nämä ihmiset ovat yleensä hyvin kriittisiä esimerkiksi sukupuolten välistä tasa-arvoa kohtaan ja saattavat kommentoida ettei homottelusta “saa loukkaantua”, sillä se voi olla “kavereiden välistä huumoria”.
Kuva: M Gleason (CC BY 2.0)
Mitä väkivallalle voi tehdä?
Kaikkien yllä mainitsemieni näkökulmien huomioiminen on mielestäni tärkeää. Kaikki verkkoviha ei johdu samanlaisista syistä, vaan taustalla on monimutkaisempia (verkko)kulttuurisia käytäntöjä, joita tulisi tarkastella tarkemmin ja kontekstirikkaammin. Tällä hetkellä lainsäädäntö on voimaton verkkoväkivallan edessä ja sen kitkeminen muistuttaa usein tivolien reaktionopeuspeliä. Ilmiön tutkiminen on monimutkaista ja joissain tilanteissa myös tutkijoiden työtä, yksityiselämää ja identiteettiä kohtaan on hyökätty tutkimusaiheen vuoksi.
Vihapuheen tavoitteena on aina hiljentää vastapuoli, saada tämä pelkäämään ja poistumaan paikalta. Erilaiset yllä mainitut aggresiiviset nimitykset ovat vakiintuneet myös arkipuheeseen kritiikittömästi. Näiden nimitysten tavoitteena on sekä luoda että purkaa tiettyjä arvorakenteita yhteiskunnasta sekä sulkea tiettyjä ihmisryhmiä näiden rakenteiden ulkopuolelle. Kieli ja kielen käyttö muokkaavat aina todellisuutta sekä tulkintoja todellisuudesta, eikä siihen tulisi suhtautua kevyesti tai olankohautuksella. Media itsessään on myös ruokkinut vihapuhetta ja väkivaltaista aineistoa, sillä juuri se tuo heille niin arvokkaita lukijoita ja klikkauksia. Tämä taas tuo rahaa. Valitettavasti tämä rahavirta ei näy aina tutkimuksen puolella, jolla pystyttäisiin selvittämään keinoja turvalliselle, avoimelle ja kehittävälle verkkovuorovaikutukselle.
Kirjallisuus:
Neuvonen, Riku 2015. Vihapuhe Suomessa. Helsinki, Edita Publishing Oy.
Keats Citron, Danielle 2014. Hate Crimes in Cyberspace. US, Harvard University Press.
Galtung, Johan 1990. Cultural Violence. Journal of Peace Research, 27(3), 291–305. Pdf-tiedosto saatavilla täällä.
Lidman, Satu (2015) Väkivaltakulttuurin perintö: Sukupuoli, asenteet, historia. Helsinki, Gaudeamus.
