Kehitysapukameleontin jalanjäljillä – pohdintaa kehitysajattelusta

 

Kirjoittaja: Erna Alitalo, VTM. Podcast-lukija: Veikko Lindholm.

Syyskuussa 2015 sadat kansalaisjärjestöjen tekemää kehitysyhteistyötä puolustavat ihmiset vetivät Suomen ulkoministeriön edustalla päähänsä paperipussin, jossa luki suurin kirjaimin ”Hävettää!”. Mielenosoituksessa vastustettiin hallituksen kehitysyhteistyöhön suunnittelemia leikkauksia.

Vuosi 2015 jää mahdollisesti historiaan vuotena, jolloin Suomen kehityspolitiikka muutti merkittävästi suuntaansa. Keväällä valitun hallituksen uusi ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakka totesi esimerkiksi blogissaan heti kesäkuussa:

”yritysten roolin korostuminen on esillä keskusteluissa miltei kaikkien kollegoideni kanssa ja sen merkitys korostuu perinteisen avun rinnalla.”

Lopulta hallitus leikkasi varsinaisen kehitysyhteistyön määrärahoista 330 miljoonaa euroa. Kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyöhön tarkoitetusta rahoituksesta leikattiin 43 % samalla kun yrityksille riskirahoitusta tarjoavan suomalaisen kehitysrahoitusyhtiö Finnfundin toimintaa pääomitettiin 130 miljoonalla eurolla, vaikka se oli anonut vain 40:tä miljoonaa.

Kehitysavun historiaan mahtuu monen monituista vaihetta. Se, miten kehitysapua on annettu ja miten sen tarpeellisuutta on perusteltu, on vaihdellut vuosikymmenestä toiseen. Kehitysapu onkin kuin aikojen saatossa väriään vaihtava kameleontti.

Kulloinenkin kansallinen ja kansainvälinen ilmapiiri vaikuttaa hyvinkin paljon siihen, mitkä teemat kehityspolitiikassa nousevat esille. Tämä vaikuttaa puolestaan siihen, millaiseen toimintaan rahaa suunnataan ja kenelle sitä kanavoidaan. Kulloinenkin ilmapiiri vaikuttaa myös siihen, millaisia tuloksia kehitysyhteistyöltä odotetaan ja miten tuloksia arvioidaan.

Kameleontin ensiaskeleet

Joidenkin tutkijoiden mielestä koko kehitysajattelu on länsimaisessa ajatteluperinteessä syntynyt tapa hahmottaa maailmaa. Voidaan puhua kehitysdiskurssista, joka liittyy aina tiettyyn historialliseen kontekstiin. Tämä tarkoittaa, että maailmaa tavallaan katsotaan tietynlaisten linssien läpi.

Usein, kun puhutaan kehitysdiskurssin synnystä, viitataan toisen maailmansodan jälkeiseen aikakauteen, jolloin vanhat siirtomaavaltasuhteet alkoivat hajota. Tuolloin, 20.1.1949, Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman piti virkaanastujaispuheensa, jossa hän lanseerasi käsitteen fair deal, josta myöhemmin on alettu puhumaan Trumanin oppina.

Keskeisenä osana Trumanin puheessa oli vetoomus sekä Yhdysvalloille että muille maille ratkaista alikehittyneiden alueiden ongelmat. Vanhan siirtomaavallan oli väistyttävä ja tilalle Truman ehdotti järjestelmää, jonka tavoitteena on kehitys ja joka perustuu ajatukselle demokraattisesta reilusta jakamisesta.

Joidenkin mielestä ajatus kehityksestä on kuitenkin vielä vanhempi. Esimerkiksi amerikkalaisen antropologin James Fergusonin mukaan pohja kehitysdiskurssille löytyy jo antiikin Kreikan filosofiasta, jossa maailman ajateltiin rakentuvan hierarkkisten ketjujen kautta. Sittemmin Fergusonin mukaan hierarkia-ajatus on toistunut läpi vuosisatojen eurooppalaisessa ajatteluperinteessä.

Darwinin evoluutio-oppi ja 1800-luvun antropologit toivat ajatteluun oman lisänsä. Siirtomaavallan kukoistaessa primitiivisten yhteisöjen ajateltiin muistuttavan kehittyneempien sivistyneiden eurooppalaisten valtioiden alkumuotoa. Tuolloin puheella “villien sivistämisestä” osaltaan oikeutettiin siirtomaajärjestys ja samalla syntyi ajatus universaalista ihmiskunnan historiasta, jossa osa kansoista on jäänyt kehityksessä jälkeen.

Fergusonin mukaan toisen maailmansodan jälkeinen keskustelu kehityksestä ei syntynytkään siis tyhjästä, vaan ammensi pohjansa jo vuosisatoja vanhasta eurooppalaisesta näkemyksestä lajien ja yhteiskuntien hierarkiasta.

Kyse ei myöskään ollut vain abstraktista teoriasta, vaan ajatus kehityksestä mahdollisti ja oikeutti tietyt toimet samoin kuin siirtomaavallan aikana. Kehitys nähtiin luonnollisena prosessina, jossa valtiot nujertavat köyhyytensä ja liittyvät kehittyneiden valtioiden joukkoon.

Pian kehitysdiskurssi myös muutti muotoaan ja Trumanin esittämä ajatus demokraattiseen reiluun jakamiseen liittyvästä kehityksestä muotoutuikin vastaamaan talouskasvua.

Tämän jälkeenkin kehitysapukameleontti on vaihtanut väriään monesti. On puhuttu niin köyhyyden vähentämisestä, inhimillisestä kehityksestä, kestävästä kehityksestä kuin vihreästä taloudesta. Naisten oikeudet ovat vahvistuneet kehityksen agendalla 1970-luvulta lähtien, lasten oikeudet 1980-luvulta ja vammaisten oikeudet 2000-luvulta lähtien.

Osaako kameleontti astella vai ei?

Vuosi 2015 on Suomessa yksi esimerkki siitä, miten avun luonne saattaa hetkessä muuttua. Vaikka Suomen hallitus on perustellut kehitysavun leikkauksia taloudellisella tilanteella, voi taustalla nähdä kuitenkin vaikuttavan yhä näkyvämmäksi ja populaarimmaksi tulleen kriittisen keskustelun avun tuloksellisuudesta.

Kansainvälisellä areenalla tuloksellisuuskeskustelu keräsi pontta vuonna 2009 sambialaisen naisekonomisti Dambisa Moyon julkaistessa kirjan Dead Aid. Kirjan ydinsanoma on, että kehitysapu ylläpitää köyhyyttä Afrikassa ja että se tulisi sen vuoksi lopettaa. Suomessa puolestaan eläkkeelle siirtynyt suurlähettiläs Matti Kääriäinen julkaisi sopivasti juuri ennen kevään 2015 vaaleja kehitysapukriittisen kirjansa, joka aiheutti valtavan keskustelun avun tuloksellisuudesta ja toimivuudesta.

Kriittisesti kehitysapua tarkastelevat tutkijat kuitenkin muistuttavat, että kuten kehitysapu tulisi nähdä historiallisena tiettyyn aikaan ja kontekstiin sidottuna diskurssina, niin myös kehitysavun tuloksellisuuteen ja varsinkin tulosten arviointiin vaikuttaa tuo diskurssi.

Kameleontin kulloinenkin värisävy vaikuttaa siihen, minkä ajattelemme olevan tuloksellista toimintaa.

Odotammeko kehityksen tarkoittavan reilua jakamista, talouskasvua, kestävää kehitystä, naisten aseman parantumista, demokratiaa, aktiivista kansalaisyhteiskuntaa vai mitä? Mikä todistaa, että toiminta on ollut tuloksellista?

Usein tuloksellisuuden todisteeksi odotetaan esimerkiksi mitattavia määreitä – selkeitä lukuja osoittamaan, että tilanne on muuttunut. Tällöin saattaa käydä niin, että esimerkiksi annettujen rokotusten määrä hahmotetaan tuloksellisemmaksi toiminnaksi kuin asennemuutostyö perheväkivaltaa vastaan, jonka vaikutuksia on huomattavasti hankalampi mitata.

Sama ongelma näkyy myös esimerkiksi siinä, miten koulutuksiin keskittyvien kehityshankkeiden tehokkuutta ja vaikuttavuutta arvioidaan. Vaikka tutkimukset todistaisivat, että pitkäjänteinen pienryhmätyöskentely on vaikuttavampaa kuin suuret massaluennot, on usein suuri kehitysapua seuraava yleisö sitä tyytyväisempi mitä useammalle henkilölle koulutusta on tarjottu.

Vaatimus mitattavuudesta saattaa siis alkaa jossain määrin ohjaamaan sekä toimintaa, että varsinkin tavoitteiden asettamista. Paine kertoa ja saada, sekä suuren yleisön että rahoittajien, hyväksyntä tuloksille on valtava.

Toisaalta joskus tavoitteet ja itse toiminta ovat ristiriidassa. Esimerkiksi tutkija Eija Ranta nostaa osuvasti kehitysavun kritiikkiä ja tutkijoiden roolia käsittelevässä tuoreessa blogissaan esille, ettei kannata ihmetellä, miksei köyhyys vähene, jos kehitysyhteistyön päätavoite onkin ollut vaikkapa suomalaisen vientiteollisuuden edistäminen.

Minne kameleontti askeltaa?

Hieman ennen syksyn 2015 mielenosoitusta Laura Häkli puki blogissaan sanoiksi monen kummastuksen: ”Kuka olisi puoli vuotta sitten uskonut, että tänä kehityksen supervuonna* kehitysyhteistyötoimijat joutuvat äärimmäisen köyhyyden poistamisen sijaan käyttämään voimansa allekirjoitusten keräämiseen Pelastetaan kehitysyhteistyö -vetoomukseen?”.

Aika tulee näyttämään millaiseksi virstanpylvääksi vuosi 2015 muodostuu Suomen kehityspolitiikan historiassa ja millaisia vaikutuksia hallituksen leikkauspäätöksillä tulee olemaan.

Varmastikaan kukaan ei voi tarkalleen tietää, mikä on kehitysapukameleontin seuraava värisävy tai minne kameleontti askeltaa.

Kehitysavun historian ja logiikan ymmärtäminen auttaa kuitenkin kriittisesti arvioimaan niin poliittisten päätösten takana vaikuttavia perusteluja kuin sitä, miten tuloksellisuuteen liittyvä kritiikki muotoutuu ja mihin se vaikuttaa. Kameleontin ymmärtäminen voi myös antaa keinoja ohjata sen kulkua.

Hallitus julkaisi uuden kehityspoliittisen selonteon 4.2.2016. Selonteossa määritellään Suomen kehityspolitiikan päälinjat vuoteen 2018 asti.

 

*Vuotta 2015 kutsuttiin supervuodeksi, koska vuoden aikana järjestettiin kehitysrahoituksen huippukokous Addis Abebassa, syksyllä New Yorkissa sovittiin uusista koko maailmaa sitovista kestävän kehityksen tavoitteista ja joulukuussa solmittiin ilmastosopimus Pariisissa.

Lähteet:

Alitalo, Erna. 2012. Ennalta arvaamatonta: Kehitysdiskurssin suhde suomalaisten kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyöhankkeisiin. Pro gradu -työ, Helsingin yliopisto, sosiaali- ja kulttuuriantropologia.

Escobar, Arturo 1995. Encountering Development: The Making and Unmaking of the Third World. Princeton: Princeton University Press.

Ferguson, James 2001 [1994]. The Anti-Politics Machine: ”Development,” Depoliticization, and Bureaucratic Power in Lesotho. Minneapolis: The University of Minnesota Press.

Ferguson, James 2006. Global Shadows: Africa in the neoliberal world order. London: Duke University Press.

Kontinen, Tiina ja Koponen, Juhani 2011. Kehitysapukeisarin vaatekaapilla. Helsinki: Into Kustannus.

Artikkelikuva: DFID, (CC BY 2.0)