Saamelaisuudesta, identiteetistä ja vähemmistöjen oikeuksista

Teksti: Tapio Kumpula, VTK ja Saara Toukolehto, VTM. Podcast-lukija: Bea Bergholm.

Saamelaisten oikeudet alkuperäiskansana ovat olleet esillä 2010-luvulla. Samalla kun Suomi hakee YK:n ihmisoikeusneuvoston jäseneksi, valtion omat kansalaiset käyvät sen kanssa kiistaa maaoikeuksista, kansainvälisistä alkuperäiskansoja koskevista sopimuksista ja oikeudesta määritellä saamelaisuutta. Suomen saamelaiset ovat yrittäneet pitää oikeuksistaan ja ongelmistaan ääntä, ja usein sanoman takana ja tukena on ollut myös antropologeja, tutkijoita muilta aloilta ja ihmisoikeusaktivisteja.

AntroBlogi suuntasi perjantaina 22.1.2016 Ihmisoikeusliiton järjestämään seminaariin “Saamelaiset, arktinen alue ja ympäristöpäätöksenteko” kuulemaan keskustelua saamelaisten tämän hetkisestä asemasta Suomessa. Kyseessä oli Saisiko olla ympäristökonfliktisoppaa? -hankkeen päätöstapahtuma, josta on muun muassa kirjoitettu suhteessa saamelaisten itsemääräämisoikeuteen ja ympäristöpäätöksentekoon.

Saamelaisuuden määrittelystä

Seminaarin paneeliesitykset kirvoittivat paljon antropologisesti kiinnostavia näkökantoja ja tutkimuskysymyksiä. Alkuperäiskansojen ja vähemmistöjen kieliä, kulttuureja, asemaa ja oikeuksia on antropologiassa tutkittu ympäri maailman jo yli vuosisadan ajan. Suomessa suureksi ja vaikeaksi kysymykseksi on muodostunut oikeus määritellä, mitä ‘saamelaisuus’ on ja merkitsee. Antropologisesta näkökulmasta tärkeää on tarkastella myös vähemmistö–enemmistö -asetelmaa ja siihen liittyviä moninaisia jännitteitä, jotka ovat avainasemassa ympäristöpäätöksenteossa ja vähemmistöjen oikeuksien toteutumisessa.

Keskustelu saamelaisuuden määrittelystä on kiihtynyt etenkin viime vuonna järjestettyjen saamelaiskäräjävaalien ja niihin kohdistuneiden valitusten jälkeen. Tuolloin korkein hallinto-oikeus (KHO) hyväksyi 93 uutta saamelaista henkilöä äänestyskelpoisiksi, mutta kielsi myöhemmin saamelaiskäräjiä järjestämästä uusia vaaleja. Saamelaiskäräjät olisivat halunneet järjestää uudet vaalit, sillä he eivät nähneet vaalituloksen edustavan uutta jäsenistöään. Muun muassa YK:n alkuperäiskansojen pysyvä foorumi kyseenalaisti KHO:n päätöksen kieltää uusintavaalit, sillä käräjille, eli saamelaisten korkeimmalle poliittiselle elimelle, katsotaan kuuluvan itsemäärämisvalta.

Kuva: Mats Andersson (CC BY 2.0)

Saamelaiskäräjien kykyä edustaa kaikkia saamelaisia on toisaalta kritisoitu nimenomaan saamelaisuuden määrittelyn näkökulmasta. Oikeusantropologi Reetta Toivanen on tutkinut kansainvälisestä oikeudesta kumpuavien vähemmistöjen oikeuksien toteutumista Suomen kansallisella kentällä. Saisiko olla ympäristökonfliktisoppaa? -hankkeelle antamassaan haastattelussa Toivanen kertoi saamelaisten keskuudessa vallitsevista jännitteistä. Saamelaiskäräjillä on hänen mukaansa nähty tapauksia, joissa itseään saamelaisena pitäville henkilöille ei olla myönnetty äänestysoikeutta.

Haastattelussa Toivanen kertoo, että tiettyjen sukujen ja henkilöiden välillä on havaittavissa eripuraa. Tämä on seurausta Suomessa pohjoisen väestöä kohtaan harjoitetusta “hajoita ja hallitse” -politiikasta sekä saamelaiskäräjien tavasta ajatella ryhmätunnistamisen olevan ensisijainen väline saamelaisuuden tunnistamiselle. Toivanen kertoo saamelaisten perinteisesti asuneen Lapin alueella niin hajanaisesti, että jo tästä syystä tällainen tunnistustapa ei ole, ainakaan yksistään, toimiva. Toinen merkittävä ongelma ryhmätunnistamisessa on aina 1950-luvulta asti harjoitettu assimilaatiopolitiikka, jossa keskityttiin saamelaisten sulauttamiseen osaksi valtaväestöä, ja siitä seurannut saamelaisuuden peittely.

Peittely ja salailu assimilaatiopaineen alla johti saamenkielen katoamiseen monista perheistä ja saamelaistaustan salaamiseen lapsilta. Toivanen kertoo, että monissa perheissä lapsille valehdeltiin, että oltiin muutettu alueelle jostain muualta. Perheissä keksittiin ikään kuin “uusi identiteetti” saamelaistaustan salaamiseksi. Tätä Toivasen haastattelemat saamelaiset perustelivat sillä, että uusi sukupolvi saisi kasvaa “normaalina”, suomalaisena. Monille saamelaistausta on valjennut siis vasta aikuisiällä.

Kun juurensa löytänyt ja saamenkielen ja kulttuurin palauttamiseen pyrkivä ihminen sitten kuulee muilta saamelaisilta, että “et sinä ole mikään saamelainen” aiheuttaa tämä luonnollisesti paljon tuskaa ja identiteettiin liittyviä kriisejä.

Assimilaatiopolitiikasta luovuttiin virallisesti 1970-luvulle tultaessa. Muutokset asenteissa ja politiikassa olivat pitkälti seurausta saamelaisten omasta aktiivisuudesta ja kasvaneesta tietoisuudesta vähemmistöjen kieleen ja kulttuuriin liittyvistä oikeuksista.

Saamen kielen ja kulttuurin lehtori Irja Seurujärvi-Karin mielestä identiteettikysymykset ovat todella herkkiä aiheita, joista keskustellessa dialogin pitää olla kummallakin puolella auki. Vaikka ainoa “oikeus”, jonka nykypäivän Suomessa saamelaisuuden status tuo, on oikeus äänestää ja asettua ehdolle saamelaiskäräjävaaleissa, voi se sosiaalisen kuuluvuuden ja identiteetin kannalta olla tärkeä kysymys yksilölle niin kuin monet antropologiset tutkimukset ovat osoittaneet. Näyttäisi siltä, että KHO:n päätös määrittää saamelaisuus ei ainakaan lisää yhteisymmärrystä saamelaisten keskuudessa.

Paneelikeskustelussa Irja Seurujärvi-Kari, neuvotteleva virkamies Tuomas Kuokkanen ympäristöministeriöstä, Leena Heinämäki ja europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen. Kuva: Päivi Kapiainen-Heiskanen. http://www.ymparistokonfliktisovittelu.fi

Saamelaisten kesken vallitsevat erimielisyydet ja näkemyserot ovat suuri ongelma saamelaisten oikeuksien ajamisessa. Vuoden saamelainen Outi Länsman kysyi seminaarin paneelissa, miksi saamelaisilta odotetaan vankkumatonta yhtenäistä linjaa kaikissa asioissa. “Saamelaiset ovat ihmisryhmä siinä missä muutkin, ja myös meillä on erilaisia mielipiteitä ja näkemyksiä. Sitä varten meillä on saamelaiskäräjät”, Länsman totesi.

Sen määritteleminen onko tietty henkilö saamelainen vai ei, on etenkin vuosikymmenten assimilaatiopolitiikan jälkeen vaikeaa. Tämän lisäksi saamelaisuuden määrittely on dynaaminen ja monitasoinen prosessi, joka ottaa paljon vaikutteita valtayhteiskunnan keskusteluista. Toivanen keskittyi väitöskirjassaan erityisesti vähemmistöjen oikeuteen omaan kieleen ja kulttuuriin. Tutkimusmenetelmänä hän sovelsi vertailevaa etnografista tutkimusta Suomen saamelaisten ja Saksan alueella asuvan slaavilaisen sorbivähemmistön välillä.

Toivanen kiinnostui tutkimuksessaan muun muassa siitä, miten paljon kansainvälinen oikeus itse asiassa muuttaa ihmisten käsitystä omasta identiteetistään. Hän havaitsi, että monet saamelaiset osasivat heitä koskevat lainsäädännössä esitetyt oikeudet ulkoa ja olivat hyvin tietoisia kansainvälisistä sopimuksista. Toivanen huomasi, että laki- ja sopimustermeillä on suuri merkitys sille, miten etniset vähemmistöt, kuten saamelaiset, kokevat asemansa suhteessa valtaväestöön ja kuinka heidän yhteiskunnallinen statuksensa ymmärretään.

Itsemäärittelyyn otetaan siis vaikutteita myös kansallisista ja kansainvälisistä oikeudellisista diskursseista. Hyvänä esimerkkinä tästä Toivanen antaa vähemmistö-termin korvaantumisen termillä “alkuperäiskansa” oikeudellisessa ja poliittisessa kielenkäytössä ja tämän vaikutuksista saamelaisten asemaan ja ryhmäidentiteettiin: puhetapaa vaihdettaessa myös käsitys omasta olemassaolosta muuttuu. Toivasen sanoin: “Näiden ihmisten täytyy sitten alkaa ymmärtämään itsensä näiden termien kautta, jotta he voivat ajaa omia asioitaan. Tässä mielessä näillä oikeuksilla on ikään kuin kaksinaisrooli.”

Arvot kiistan ytimessä

Ihmisoikeusliiton hankkeessa kävi ilmi, että Pohjois-Suomen saamelaisten osallistuminen elinympäristöstään päättämiseen on vaikeutunut huomattavasti, ja samalla saamelaisia koskevat erityissäännökset on poistettu helmikuussa hallituksen käsittelyyn tulleesta metsähallituslaista. Myös saamelaisten aseman hankaluus ja kansainvälisen alkuperäiskansojen oikeuksia määrittelevän ILO-169 sopimuksen ratifioimisen peruuntuminen johtuvat luonnonvarojen ja maankäytön hallintaan liittyvistä sopimuskohdista.  

Esimerkiksi Lapin käsivarren alueen ympäristöpäätöksenteossa ovat pöydällä poronhoitoalueet, ympäristönsuojelu, kaivostoiminta ja saamelaisten kulttuurimaisemat. Suomi ja eritoten Lappi ovat mielenkiintoinen maakiistatapaus, sillä noin 90 prosenttia kaikesta Lapin maapinta-alasta on valtion omistuksessa. Tarve yhteisymmärryksen löytämiseen on ajankohtaisempi kuin pitkään aikaan.

Kuva: Ympäristökonfliktisovittelu-projekti (Pinterest)

Ympäristöhallinnan antropologian dosentti Simo Sarkki kirjoitti marraskuussa AntroBlogissa pohjoisen alueiden maakiistoista. Sarkin tutkimassa tapauksessa metsien hallinta oli ajautunut “noidankehään”, jossa hakkuista vastaava Metsähallitus ei osannut ottaa huomioon paikallisten ryhmien metsiin ja luonnonympäristöön liittämiä erilaisia arvoja. Yhteistoiminnallisessa suunnittelussa saamelaisia ja poronhoitajia “kuultiin”, mutta ei todellisuudessa huomioitu, jolloin paikallinen vastustus ulkopaikkakuntalaisia toimijoita vastaan kasvoi. Noidankehästä päästiin kompromissiratkaisuun vasta, kun neuvottelut tehtiin paikkakohtaisesti.

Sarkki kirjoittaa, että “suunnittelu ei kyennyt aina ottamaan huomioon ympäristöjärjestöille, poronhoitajille ja matkailuyrittäjille tärkeitä tiettyihin kohteisiin liittyviä arvoja. Puolustaakseen näiden arvojen toteutumista mainitut sidosryhmät etsivät vaihtoehtoisia tapoja vaikuttaa metsiin liittyvään päätöksentekoon luonnonvarasuunnitteluprosessien ulkopuolella.”

Mailla, luonnonvaroilla ja maisemilla on eri ryhmille ja toimijoille erilaisia itseis- ja käyttöarvoja. Yrityksille Lapin metsät ja muut luonnonvarat näyttäytyvät välineenä taloudellisten voittojen kartuttamiseksi, Metsähallitukselle arvokasta on kansantalouden nostattaminen luonnonvaroja hyödyntämällä. Luontoaktivistit puolestaan haluavat suojella luonnon monimuotoisuutta ja koskemattomuutta sen itseisarvon vuoksi.

Paikallisille ihmisille, saamelaisille ja poronhoitajille, kyse on kodista, ympäröivään luontoon samaistumisesta, porojen laidunmaista ja kulttuurisesta jatkuvuudesta.

Kun tavoitteet ja motiivit ovat lähtökohdiltaan näin erilaiset, on yhteisymmärryksen löytäminen luonnollisesti vaikeaa – etenkin, jos joitain osapuolia ei todellisuudessa haluta kuunnella.

Vaikka Metsähallitus pääsisi yhteisymmärrykseen saamelaisten kanssa, jää Suomelle silti valtavia ongelmia saamelaisten itsemääräämisoikeuden kanssa. Työ- ja oikeusministeri Jari Lindström on lähettänyt saamelaiskäräjille kirjeen, jossa käsitellään saamelaisten oikeudellisen aseman parantamista. Ihmisoikeusliiton Kaari Mattila totesikin, että vaikka ILO-169 ei ole missään nimessä täydellinen, olisi se symbolisesti, poliittisesti ja ihmisoikeuksien kannalta tärkeä uudistus sekä saamelaisille että koko Suomelle. Sopimus antaa esimerkiksi oikeudellisen työkalun taistella valtion kokoisia yrityksiä vastaan kansainvälisessä oikeudessa. Toivanen on ILO-sopimuksen voimaantulon suhteen pessimistinen. Hän ei usko, että sitä tullaan Suomessa kovinkaan helpolla vahvistamaan.

Saamelaisten osallisuutta vahvistettava

Toivanen toteaa, että ainoastaan saamelaisten osallisuuden vahvistaminen voi edesauttaa heidän oikeuksiensa toteutumista. Suurin haaste tälle on enemmistö–vähemmistö -asetelma, jossa oikeuksien toteutumiseen vaaditaan aina enemmistöyhteiskunnan suostumus. Saamelaiset ovat siis paljolti kansallisen poliittisen tahtotilan armoilla, jota Toivasen mukaan ei ole juurikaan havaittavissa. “Suomalaisen enemmistön on vaikea ymmärtää sitä, että vähemmistöillä pitäisi olla samat oikeudet kuin meillä itsellämmekin on”, hän huokaa.

Haasteiden ylittämiseen vaadittaisiin myös todellisen keskusteluyhteyden avaus paikallisella tasolla. Haasteita tällaiselle kehitykselle on paljon, vaikka lainsäädäntöä onkin muutettu niin, että saamelaiskäräjien mahdollisuutta vaikuttaa on ainakin näennäisesti parannettu (tosin osa näistä parannuksista ollaan nyt kumoamassa uudessa metsähallituslaissa). Toivanen kertoo, että kuulemistilaisuudet ovat kuitenkin valitettavasti yleensä sellaisia, että niissä vain informoidaan paikalla olevia siitä, mitä ollaan tekemässä, eikä todellista vaikutusmahdollisuutta enää tässä vaiheessa ole.

Kuva: Timo Newton-Syms (CC BY-SA 2.0)

Ainakaan toistaiseksi saamelaiskäräjillä ei ole varsinaista poliittista roolia Suomessa eikä todellista vaikutusta esimerkiksi ympäristöhankkeisiin ole. Politiikka tuntuu olevan hyvin kaukana pohjoisen ihmisistä ja kansalaisyhteiskunta on toistaiseksi ollut parempi väylä vaikuttamiseen. Sarkki antoi esimerkin tällaisesta vaikuttamisesta ”paikan vastaiskuna”, jossa eri intressiryhmät käyttivät erilaisia painostusmenetelmiä kuten mielenilmauksia, raportointeja ristiriitaisista hakkuista Metsähallituksen asiakkaille ja medialle ja oikeusprosesseja Metsähallitusta vastaan esimerkiksi YK:n ihmisoikeuskomissiossa.

Toivottavaa kuitenkin olisi, että saamelaisten todelliset vaikuttamismahdollisuudet paranisivat myös kansalaisyhteiskunnan ulkopuolella, ja heidän maailmankuvansa otettaisiin paremmin huomioon metsien ja maa-alueiden hallinnassa.

Vaikka Ympäristökonfliktisoppaa -hanke ei tuottanut konkreettisia tuloksia onnistuneesta ympäristösovittelusta Suomessa, toi se monia hyviä näkökulmia ja aiheita esille pohjoisen alkuperäiskansan tilanteesta. Hanke haastatteli ja videokuvasi asiantuntijoita, virkamiehiä, konfliktin eri osapuolia ja alueen asukkaita eri näkemyksistä, ja julkaisi taltioinnit ilmaiseksi Youtubessa. Aiheet identiteetistä, vallasta ja arktisen alueen luonnosta ja sen hallinnasta pysyvät todennäköisesti olennaisina vielä monena tulevana vuosikymmenenä.

Artikkelikuva: 7122. Lapper og Reinsdyr / Nasjonalbiblioteket / National Library of Norway