Design-antropologia on uusi ja trendikäs tutkimuskenttä, joka vetää kaiken ikäisiä tutkijoita ja tekijöitä eri aloilta. Monin paikoin antropologian ja muotoilun yhdistäminen ei kuitenkaan ole saumatonta; muotoilu on uudistava ja kaupallisesti kiinnostava muutosvoima, kun taas antropologia on tieteenala, jota ei ole helppo tuotteistaa.
Muotoilu eli design on ’in’. Se otetaan myös vakavasti. Suomi sai ensimmäisen valtiollisen muotoiluohjelmansa vuonna 2013 ja Helsingissä on jo toteutettu ’Toimiva kaupunki’ -kaupunkimuotoilukokeilu. Vuonna 2012 vietetty designpääkaupunkivuosi ihastutti ja vihastutti. Tanskassa muotoilun käyttö ja edistäminen ovat olleet osa talouspolitiikkaa vuodesta 2002. Britanniassa muotoilun asiantuntemuksella on näkyvä rooli julkisella sektorilla ja designkonsultit tekevät vuodesta toiseen hyvää bisnestä.
Luonnollisesti myös antropologiaa kiinnostaa tämä yhteiskunnallisesti merkityksellinen toiminta. Design-antropologiaan (käytän tässä vakiintumassa olevaa englanninkielistä nimitystä) voi joissakin instituutioissa – ainakin Brasiliassa, Skotlannissa ja Tanskassa – erikoistua jo maisteritasolla. Uusi tutkimuskenttä vetää kaiken ikäisiä tutkijoita ja tekijöitä eri aloilta. Elokuussa 2015 esimerkiksi kokoontui Research Network for Design Anthropology Kööpenhaminassa. Kolmipäiväinen konferenssi osoitti kentän kehittyneen ripeästi vain lyhyessä ajassa.Muotoilu on antropologille käyttökelpoinen metafora. Jo lähtökohtaisesti siinä yhdistyvät tekeminen ja ajatteleminen, aineellisuus ja mielikuvitus. Lainaamalla muotoilun käsitteitä antropologit irtaantuvat vuosisatoja länsimaita piinaavasta työnjaosta, jossa päässä tehty työ (ruumiista vapaat rationaalisuudet) oli keinotekoisesti pidetty erillään ruumiillisesta työstä (jonka tekijät ovat vuosisatoja pysyneet sosiaalisen hierarkian pohjalla).
Muotoilussa nämä yhdistyvät. Antropologienkaan ei tarvitse pakottaa tutkimuksiaan länsimaisen tieteen lokeroihin, jotka erottavat toisistaan tekniset asiat (luonnontieteisiin nojaten) ja ihmisiä koskevat asiat (humanistisiin ja yhteiskunnallisiin aloihin nojaten). Tekniikka ja yhteisö kulkevat kaikkialla yhdessä. Muotoilua ja antropologiaa yhdistämällä näitä tosiasioita on helpompi käsitellä.
Ensi silmäyksellä antropologia ja muotoilu eivät kuitenkaan näytä erityisen hyvältä parilta. Antropologiahan dokumentoi tapoja ja traditioita (katsoo menneeseen, olemassa olevaan), muotoilija taas tuottaa uutuuksia ja rikkoo perinteisiä rajoja (katsoo tulevaisuuteen). Yhteiskunnalle muotoilu on uudistava ja kaupallisesti kiinnostava muutosvoima; antropologia sen sijaan on tieteen ala, jota ei ole helppo tuotteistaa.
Modernin kulttuurin tekijät: muotoilu ja antropologia
Ammatteina sekä muotoilu ja antropologia tosin syntyivät osana teollisen kulttuurin nousua. Kun 1800-luvun toisella puoliskolla teknologisen ja yhteiskunnallisen muutoksen tahti kiihtyi, nämä ammattikunnat hahmottivat ja samalla tuottivat uudenlaista, kaupungistuvaa ja kulutuskulttuuriin totuttelevaa modernia maailmaa.
Sillä aikaa kun muotoilijat kirjaimellisesti muovasivat modernia arkea, antropologia tutki kulttuurin muotoja, jotka jäivät (ainakin näennäisesti) modernin innovaation ulkopuolelle. Samassa antropologia tuli korostaneeksi kuilua meidän modernien ja niiden toisten, esimodernien, välillä.
Yleistyessään muotoilun käsitteestä (design) on tullut yhä häilyvämpi. Nykyään se viittaa sekä esineiden että toimintatapojen suunnitteluun. Muotoilussa yhä oleellisempaa onkin se, että se on moniulotteista ja että siihen sisältyy kulttuurisia merkityksiä ja valintoja. Käytännössä muotoilussa punnitaan aina merkityksiä ja normeja: onko tämä uusi (muoto) parannus verrattuna aiempaan?
Design-antropologia perehtyy usein juuri tähän kysymykseen, oli kyse sitten jonkin tuotteen käyttäjäystävällisyydestä, uuden liikennejärjestelmän sujuvuudesta tai autenttisen museonäyttelyn luomisesta. Antropologiasta on sitä paitsi ollut iloa jo vuosikymmenet, kun on pyritty parantamaan jonkin tuotteen menekkiä etnografian avulla.Tänä päivänä design-antropologia leviää ja kehittyy vauhdilla, mutta sitä ei ole helppo määritellä. Aiheesta paljon kirjoittanut Alison Clarke (2011) katsoo, että tunkeuduttuaan kaikkialle yhteiskuntaan, muotoilu on käynyt läpi vallankumouksen. Samalla tiedon käsitys kuten asiantuntijavaltakin on jatkuvassa murroksessa. Tiedon auktoriteetti ei ole sitä, mitä se oli vielä muutama vuosikymmen sitten.
Myös poliittiseen oikeutukseen tarvitaan osallistumisia ja kumppanuuksia. Tekniseen innovaatioon kutsutaan koko kansa reaaliaikaisiin ja arjen mittakaavassa toteutettuihin kokeiluihin. Tällaista pidetään usein ”designajatteluna” tai ”strategisena designina”.
Hyvä esimerkki on, miten hyvinvointia pyritään edistämään kansalaisten omaehtoisten hankkeiden, hallinnon, tutkimuslaitosten ja liike-elämän yhteisvoimin. Syntyvä ”pöhinä” kertoo suomalaistenkin tutkijoiden mukaan syvästä yhteiskunnan muutoksesta, kuten Schulman ja Mäenpää (2015) toteavat.
Luova talous, luova antropologia
Yksi syy muotoilun merkityksen nousuun juuri viime vuosina piilee eittämättä uusliberaalin kapitalismin tarpeissa. Arvon luontiin pyritään pikemminkin immateriaalisen innovaation kuin tuotannon tehostamisen kautta. Luovan muotoilijan työpanosta ei robottimainen työläinen (tai robotti) helposti korvaa.
Avara muotoilukäsite liittyy myös alue- ja kaupunkipolitiikan luovuutta korostaviin trendeihin. Esiin tulee paitsi kestävän ympäristösuunnittelun pakko, myös paikkakilpailu. Tässä yhteydessä muotoilu sekoittuu helposti myynninedistämiseen. Helsingin designvuoden suojissa vuonna 2012, muotoilun venyttäminen teki vähän pahaakin: sosiaaliviraston asiakkaita opastettiin brändäämään itseään, ympäristö paketoitiin miellyttämään turisteja, hipstereitä ja juuretonta pääomaa, ja muotoilusta puhuttiin täysin epärealistisesti kansantalouden uutena veturina (Berglund 2012).
Markkinoinnin ja antropologian yhdistämisen kritiikkiä löytyy toki (Suchman 2011) ja useampi tekijä esittelee itsensä kapitalistisen ”normaalin” kriitikkona kuin sen edistäjänä. Ehkä design-antropologiaa voisi luonnehtiakin luovan talouden luovana kritiikkinä.
Toinen selvä syy muotoilun uudelle nousulle löytyy kapitalistisen kasvuideologian kääntöpuolelta: siitä mitä on tapahtumassa maapallolle, nyt kun modernin elämän muodot ovat syöpyneet planeetan ja sen asukkaiden aineenvaihduntaan joka tasolla ja joka paikassa.
Kun ympäristö rapautuu, tulevaisuudesta kamppaillaan yhä useammin muotoilun kentällä. Sen avulla ratkaistaan kaikenlaisia ongelmia. Muotoiluun onkin aina liittynyt edistysusko. Jo pitkään on väitetty, että fiksut kaupungit, ekotehokkaat teknologiat ja menoja säästävät sosiaaliset innovaatiot muotoilevat tulevaisuudesta paremman (Schulman ja Mäenpää, 2015).Antropologian valjastaminen kuumeiseen ratkaisujen etsimiseen on kuitenkin vierasta suurelle osalle design-antropologeja (Otto & Smith 2013). Design-antropologia jopa tekee ongelmia ja arvostaa niitä (Lindström & Ståhl 2015).
Toisin sanoen, kun valtavirta näkee muotoilun mahdollisuudet kulutuskulttuurista tutun uutuuden tai teknokraattisesti määritellyn hyödyn näkökulmasta, design-antropologia tarjoaa vaihtoehtoja. Erilaisuus, erimielisyydet ja piilevät mahdollisuudet pyritään tuomaan esille ja pitämään esillä. Siinä missä ratkaisukeskeisyys helposti kieltää tai tukahduttaa erilaisuuden, design-antropologia epäilee liian helppoa konsensusta.
Toisaalta antropologian sisäinen tulevaisuudenusko voidaan myös liittää muotoilun nousuun. 2000-luvun alussa moni antropologi suhtautui alansa kolonialistiseen perinteeseen kriittisesti ja toivoi samalla voivansa helpottaa tai ainakin ymmärtää globaalien ongelmien aiheuttamaa epävarmuutta. Ratkaisuja etsitään, mutta kulttuuria ja erilaisuutta kunnioittavia sellaisia.
Kapitalistisen ja teknokraattisen asiantuntijatiedon keinoin ei olekaan helppo puuttua pirstaleiselta tuntuvan yhteiskunnan haavoittuvuuksiin. Antropologinen ymmärrys kuitenkin tuo esiin kulttuurin, teknologian ja luonnon toisiinsa kietoutumisen muotoja. Kyse voi olla eteläamerikkalaisista (ja muista) kaivoskonflikteista, joissa vuoret puhuvat kansainvälistä pääomaa vastaan koulutettujen insinöörien suulla (de la Cadena 2015), tai niukkuuspolitiikkaan reagoivasta kaupunkiaktivismista, jossa kommunikaatiota ja toimintaa helpottavat tietotekniset sovellukset rakentuvat sosiaalisille verkostoille eikä päinvastoin (Corsin-Jimenez 2014).Antropologit ovat pitkään joutuneet kasvotusten modernin teollisen kulttuurin ongelmien kanssa. Vaikka kyse on ollut varsin konkreettisista asioista, tutkijat ovat yleensä keskittyneet sosiaalisten merkitysten ja arvojen ymmärtämiseen. Aineen ja aineellisuuden käsitteleminen yhteiskuntatieteissä ei ole ollut aina sallittuakaan.
Muotoilussa ja sen käsitteellistämisessä antropologit ovat sitä vastoin nähneet mahdollisuuksia kehittää rakentavampia selitysmalleja.
Muotoilu on tapa kuroa yhteen monta hankalaa dualismia: käden ja mielen, aineen ja ajatuksen, menneen ja tulevan. Antropologi Tim Ingoldia (2013) mukaillen, muotoilu parhaimmillaan myös havahduttaa meidät siihen, että inhimillinen kunnianhimo joskus törmää ei-inhimillisen maailman rosoisiin ääriviivoihin.
Kun tutkija haluaa ymmärtää muutosta ja sitä eteenpäin vieviä voimia, on muotoilun työkalupakki mitä parhain. Siinä aine ja merkitys, ihanteet ja käytännöt, limittyvät aina toisiinsa.
Design-antropologia, rajattomuus ja rajojen todellisuus
Korostan, että antropologia tuo esiin muotoilun poliittisen ulottuvuuden. Tulevaisuuden muovaaminen on nimittäin aina myös valtasuhteiden järjestelyä. Ja onhan muotoilu aina luonut identiteettejä paitsi esineille, myös ihmisille. Toiseksi, jonkin ongelman ratkaisu tuottaa aina uusia ongelmia, edistää joidenkin etuja ja pahentaa tai vähättelee muiden kärsimiä menetyksiä. Neutraalia yhteistä hyvää tasapuolisesti parantavaa ratkaisua ei ole, niin kuin ei ole neutraalia ongelman määrittelyäkään. Ei edes design-antropologille.
Tutkijalla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin toimia tässä hankalassakin tilanteessa yksityiskohtien ja epämääräisyyden välimaastossa. Kaikki liittyy kaikkeen, mutta kaikella on myös rajansa. On valittava, mitkä sosiaaliset, kulttuuriset, poliittiset ja vielä aineellisetkin ulottuvuudet pidetään tutkimuksessa mukana.
Design-antropologian jo tuottama tutkimus tekee aivan selväksi sen fundamentaalisen tosiasian, jonka esimerkiksi Tim Ingold on todennut: aineellisen tavaran ja erilaisten ihmisten kanssa pärjäämisessä on kyse samasta asiasta, elämästä.
Toimitus
Lukemista
- Berglund, Eeva 2012: Ärsyttävä ja kiehtova design. Arkkitehtilehti 3/12.
- Clarke, Alison J. 2011: Design anthropology: object culture in the 21st century. Springer.
- Corsín Jiménez, Alberto 2014: ‘The right to infrastructure: a prototype for open source urbanism’, Environment and Planning D: Society and Space, Vol.32: 342 – 362.
- de la Cadena, Marisol 2015: Earth Beings: Ecologies of Practice Across Andean Worlds. Duke University Press.
- Ingold, Tim 2013: Making: Anthropology, archaeology, art and architecture. Routledge.
- Ingold, Tim 2014: Designing Environments for Life. Teoksessa Anthropology and Nature (toim. Kirsten Hastrup). Routledge.
- Lindström, K. & Ståhl, Åsa 2015: Inviting to co-articulations of issues in designerly public engagement. Paper for The Research Network for Design Anthropology.
- Otto, Ton & Charlotte Smith 2013: Design Anthropology: A distinct style of knowing. Teoksessa Design Anthropology: Theory and Practice (toim. Gunn, W.; T. Otto; R. C. Smith). Bloomsbury Academic.
- Schulman, Harry & Pasi Mänpää 2015: Helsingin kuumat lähteet. Teoksessa Uusi Helsinki? 11 näkökulmaa kaupungin mahdollisuuksiin (toim. Eeva Berglund ja Cindy Kohtala). Nemo.
- Suchman, Lucy 2011: Anthropological Relocations and the Limits of Design. Annual Review of Anthropology 40: 1 – 18.
