Viinaa ja vertaistukea – katukulttuuri pitää koditonta otteessaan

Teksti: Taina Cooke, FM Podcast-lukija: Veikko Lindholm

Tiistaina 12.3. nähtiin toinen jakso Arman Alizadin doku­ment­ti­sar­jaa Arman Pohjantähden alla, jossa aiheena oli asunn­ot­to­muus. Koskettavassa jaksossa Arman tutustui työn­te­ki­jöi­hin, jotka auttavat vaille asuin­si­jaa jääneitä, ja kodit­to­miin joista osa on ehtinyt elellä Helsingin kaduilla vuosia. Arman perehtyi asunn­ot­to­mien elämään etno­gra­fi­sin ottein: haas­tat­te­le­mal­la ja viet­tä­mäl­lä aikaa tukalaan elä­män­ti­lan­tee­seen jou­tu­nei­den, yhteis­kun­nan mar­gi­naa­leis­sa elävien kodit­to­mien kanssa. Hän pureutui epä­ta­val­li­sel­ta tuntuvaan ilmiöön omassa yhteis­kun­nas­sam­me ja tar­kas­te­li siis vierasta lähellä. Antropologiassa vastaavaa tut­ki­muso­tet­ta kut­sut­tai­siin kotiant­ro­po­lo­giak­si.

Jakso nosti esiin yhteis­kun­nan epäkohtia kodit­to­muu­den rat­kai­se­mi­ses­sa, mutta ongelmaan on selvästi myös tartuttu monin tavoin. Esimerkiksi VVA (Vailla vaki­nais­ta asuntoa) ry tekee etsivää työtä öisillä Helsingin kaduilla, ylläpitää yökeskus Kalkkersia ja tarjoaa neuvontaa. Myös sosi­aa­li­toi­mis­tot jär­jes­tä­vät useissa kunnissa krii­sia­su­mis­ta ja tukia­sun­to­ja. Armanin haas­tat­te­le­ma VVA ry:n toi­min­nan­joh­ta­ja Sanna Tiivola kertoi jaksossa, että asunnoton voi päästä kiperästä tilan­tees­taan usein uskal­tau­tu­mal­la pyytämään apua. Avuntarjoajia on — mutta miksei apua haeta? Päihde- ja mie­len­ter­vey­son­gel­miin vii­tat­tiin jaksossa useaan otteeseen. Paljastuuko pintaa raa­put­ta­mal­la myös muita selit­tä­viä tekijöitä?

Kuva: Justin Kiner (CC BY 2.0)

Kuva: Justin Kiner (CC BY 2.0)

Antropologialla on pitkät perinteet köyhyyden ja asunn­ot­to­muu­den tut­ki­muk­ses­sa. Jo sotien välisenä aikana ame­rik­ka­lai­ses­sa ant­ro­po­lo­gias­sa kes­ki­tyt­tiin mar­gi­naa­li­siin ryhmiin omassa yhteis­kun­nas­sa (ns. kriit­ti­nen ame­ri­ka­nis­ti­nen traditio). Antropologi Debra Boyer on tutkinut kodit­to­mien elämää Amerikan Seattlessa ja pyrkinyt raot­ta­maan verhoa ongelman todel­lis­ten syiden ja vai­kut­ti­mien edestä. Boyer painottaa asunn­ot­to­mien kes­ki­näi­sen yhtei­söl­li­syy­den mer­ki­tys­tä. Hänen mukaansa katu­kult­tuu­ri vetoaa kodit­to­miin, sillä elämä kadulla alkaa tuntua kodit­to­mas­ta pian tur­val­li­sel­ta ja helposti ennus­tet­ta­val­ta ver­rat­tu­na byro­kraat­tis­ten ins­ti­tuu­tioi­den kou­ke­roi­hin. Viranomaisjärjestelmät voivat vaikuttaa varsin moni­mut­kai­sil­ta, minkä lisäksi niissä piilee suuri pet­ty­myk­sen riski. Kadulla sentään tietää, mitä saa.

Jakson lopussa Arman vietti yön kadulla 39-vuotiaan Markon isän­nöi­mä­nä. Marko joutui kodit­to­mak­si 36-vuotiaana omien sanojensa mukaan dokat­tu­aan ”montaki pari­suh­det­ta ja monta työ­paik­kaa”. Markon viiltävän rehel­li­nen avoimuus antoi karun kuvan arjesta, joka monelle kodit­to­mal­le lienee tuttua. Epätoivoisen elon keskeltä paljastui kuitenkin pil­kah­duk­sia yhtei­söl­li­syy­des­tä ja katu­kult­tuu­rin voimasta. Päivät Marko kertoi viet­tä­vän­sä Kampissa, missä ”on kaikki juopot” ja missä tarjotaan kra­pu­la­ryyp­py, mikäli omat juomat ovat päässeet loppumaan. Jaksossa myös nähtiin kuinka Markon niin ikään asunnoton ystävä Hannu lahjoitti Markolle pullon kirkasta ”mat­ka­juo­mak­si”. Marko kertoi Armanille, kuinka kavereita autetaan mah­dol­li­suuk­sien mukaan puolin ja toisin. Myöhemmin hän myös kertoi arjessa sel­viy­ty­mi­ses­tään:

mä pyrin puhumaan ihmisille, niille tut­ta­vil­le ketä mulla nyt on täällä kadulla ja kuuntelen mie­lel­lään, annan tukea

Lontoon kodit­to­mia puo­la­lai­sia tutkinut ant­ro­po­lo­gi Michal P. Garapich hyödyntää tut­ki­muk­ses­saan tie­tee­na­lan klassikon, Victor Turnenin, ajatuksia limi­naa­li­ti­las­ta ja com­mu­ni­tak­ses­ta. Asunnottomat ovat erään­lai­ses­sa väli- eli limi­naa­li­ti­las­sa, sillä heidän vanha sosi­aa­li­nen asemansa ei enää päde uudessa, kodit­to­muu­den tilan­tees­sa. Tässä väli­ti­las­sa vallitsee com­mu­ni­tas, anti­ra­ken­ne, jossa eletään muun yhteis­kun­nan ulko­puo­lel­la, mutta jäsenien kesken vallitsee tasa-arvoinen yhtei­söl­li­syys. Tätä yhtei­söl­li­syyt­tä asunn­ot­to­mat vaalivat tekemällä pesäeroa pois­sul­ke­vas­ta ja jopa viha­mie­li­sek­si miel­tä­mäs­tään ulko­maa­il­mas­ta, jota hal­lit­se­vat uus­li­be­ra­lis­min lai­na­lai­suu­det.

Kuva: Stijn Nieuwendijk (CC BY 2.0)

Kuva: Stijn Nieuwendijk (CC BY 2.0)

Taika Tuunanen on aiemmin kir­joit­ta­nut AntroBlogiin, että asunn­ot­to­muu­den taustalla vai­kut­ta­vat yhteis­kun­nal­li­set tekijät ja yksi­löi­den kokemus omasta tilan­tees­taan vaih­te­le­vat mer­kit­tä­väs­ti eri väes­tö­ryh­mien välillä. Niin kut­sut­tu­jen “uusien asunn­ot­to­mien”, eli maa­han­muut­ta­jien, nuorten ja naisten määrä onkin koko ajan kasvussa. Asunnottomuus on monista osista koostuva ongel­ma­vyyh­ti, jossa syy- ja seu­raus­suh­teet risteävät puolelta toiselle ja edes­ta­kai­sin. Ratkaisuja etsiessä olisi hyödyksi nähdä sen taustalla muitakin yhteis­kun­nal­li­sia tekijöitä kuin riip­pu­vuuson­gel­mat. Katu ei ehkä vastaa useimpien käsitystä kodista, mutta asunn­ot­to­mal­le se tarjoaa paljon muutakin kuin kylmää kiveystä, kenkien kopinaa ja tupa­kan­tump­pe­ja. Sieltä löytyy yhteisö, johon asunnoton voi tuntea kuu­lu­van­sa ehdoitta. Asunnoton ei ole tässä yhtei­sös­sä yksi­puo­li­ses­ti avunsaaja vaan — mikä tärkeintä — myös avun antaja.

AntroBlogin ajan­koh­tais­toi­mi­tus kommentoi Arman Pohjantähden alla -sarjan jaksoja ant­ro­po­lo­gi­ses­ta näkö­kul­mas­ta syventäen kes­kus­te­lua myös yhteis­kun­ta­tie­teel­li­seen suuntaan.


Lähteitä:

Arman Pohjantähden alla (Nelonen, Facebook)

Boyer, Debra (2008) Ethnographic Assessment of Homeless Street Populations. Report Provided to United Way of King County.

Garapich, Michal (2011) “It’s a jungle out there. You need to stick together”: Anti-ins­ti­tu­tio­na­lism, Alcohol and Performed Masculinities among Polish Homeless Men in London. Liminalities: A Journal of Performance Studies 7(3)

Turner, Victor (2007) Rituaali: rakenne ja com­mu­ni­tas. Suomentanut Maarit Forde. Helsinki, Summa, Suomen ant­ro­po­lo­gi­nen seura.

Vailla vaki­nais­ta asuntoa ry

Artikkelikuva: Tim Wang (CC BY 2.0)

Kirjoittaja

Taina Cooke on filosofian maisteri ja tohtorikoulutettava Oulun yliopiston Eudaimonia-instituutissa, kulttuuriantropologian oppiaineessa. Taina on perehtynyt antropologian lisäksi kriminologiaan, ja väitöskirjatutkimuksessaan hän tarkastelee sitä, miten vähemmistökulttuurin edustajan kulttuuri tulee esille rikosoikeudenkäynneissä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Yhä useampi antropologi löytää itsensä tilanteesta, jossa hänen tutkimusosallistujansa ovat joko vähintään yhtä koulutettuja tai paremmin toimeentulevia kuin hän itse, tai molempia näistä. Näitä tilanteita kuvaamaan on antropologian piirissä omaksuttu termit ylöspäin tutkiminen ja sivuttain tutkiminen. Ylöspäin tutkimisella viitataan tarpeeseen tutkia maailmamme eliittejä ja vallanpitäjiä: sivuttain tutkimisella taas viitataan tilanteeseen, jossa tutkimukseen osallistujat ovat koulutukseltaan, statukseltaan ja tulotasoltaan etnografiin verrattavissa.

Havaintoja ihmisestä -sarjan jaksossa keskityttiin tällä kertaa meluun ja hiljaisuuteen. Satu Kivelä haastatteli dosentti Outi Ampujaa, joka on tutkinut ääniympäristöjen muutosta ja hiljaisuuden merkityksiä. Kuunnelmassa paneuduttiin muun muassa melun haittavaikutuksiin ja hiljaisuuden tarpeeseen. Antropologiassa hiljaisuuteen on suhtauduttu monella tapaa. Tarkastelussa voi olla hiljentämisen ja sanallistamisen prosessit tutkimuksessa, tai toisaalta hiljaisuus konkreettisena ilmiönä. Antropologit ovat perinteisesti tutkineet kaukaisia yhteisöjä, ja kentältä palattuaan kokeneet tehtäväkseen äänen antamisen tutkittavilleen.

Istun beirutilaisessa kahvilassa ja minua turhauttaa. Kirjoitan tutkimusprojektini rahoittajalle vuosiraporttia, vaikka mieleni tekisi jo mennä suomalaisten tutkijatuttujeni kanssa sovitulle kaljalle. Naputan raportin viimeiset sanat valmiiksi ja kuuntelen sivukorvalla, kuinka viereisen pöydän kolmekymppiset beirutilaiset puhuvat espressojen äärellä Libanonin arabian ja englannin sekoituksella siitä, missä journaalissa saisivat julkaistua erään heistä kirjoittaman antropologisen artikkelin. Mietin keskeyttäisinkö heidän keskustelunsa ottamalla kantaa aiheeseen. Lähetän kuitenkin vain raporttini sähköpostitse projektihallintaan, suljen tietokoneen ja lähden kahvilasta tallustamaan baariin kaupunginosan toiselle laidalle. Tätäkö on kenttätyö? Kävellessäni mielessäni pyörii, että teen nyt varmasti jotain väärin.

Eteläkorealaiset kuuluvat maailman kovimpiin viinan juojiin. Paikallinen soju on maailman myydyin kirkas viina, jolla on merkittävä kulttuurinen rooli. “Montako pulloa sojua pystyt juomaan?”, kysytään uudelta tuttavuudelta.