Lihan kulttuuri

Ruokatottumuksemme, kuten lihan­syön­ti, ovat osa kult­tuu­ria. Yhden yhteis­kun­nan ravit­se­mus­oh­jeet eivät vält­tä­mät­tä toimi toisessa, sillä pers­pek­tii­vi ter­vey­teen, ruo­ka­va­lioon ja lihaan vaihtelee suuresti.

Esimerkiksi ali­ra­vit­se­muk­ses­ta kär­si­väl­lä Itä-Timorilla lihaa syödään vain ani­har­voin kult­tuu­ri­ses­ti mer­kit­tä­vien sere­mo­nioi­den yhtey­des­sä. Vaikka lihan osuutta ruo­ka­va­lios­sa olisi mah­dol­lis­ta kasvattaa, estävät kult­tuu­ri­set käytännöt useim­mi­ten muutoksen ruo­ka­va­lios­sa.

Yhdysvalloissa liha puo­les­taan kuuluu päi­vit­täi­seen ruo­ka­va­lioon ja sitä syödään lii­ak­si­kin. Molemmissa tapauk­sis­sa ruo­ka­va­lion ongel­ma­koh­dat, joko lii­al­li­nen tai liian vähäinen lihan­syön­ti, ovat läh­tö­koh­dil­taan myös kult­tuu­ri­sia.

Kirjoittaja

Saara Toukolehto on AntroBlogin toimituspäällikkö. Saaran antropologisia kiinnostuksen kohteita ovat mm. maahanmuuton, arvojen, moraalin ja ”hyvän elämän” -käsitteen tutkimus integraatiopolitiikan viitekehyksessä, joiden parissa hän tekee parhaillaan väitöskirjatutkimusta Groningenin yliopistolle.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Toukokuun nimi tulee toukotöistä, joita tehtiin uuden sadon valmistelemiseksi. Töiden aloituspäivänä toukoleipä jaettiin kylväjien ja toukotöissä käytetyn hevosen kesken. Pellollekin saatettiin murentaa tai kylvää pala leivästä hyvän sadon takaamiseksi. Toukoleipää onkin kutsuttu myös nimillä kylvöleipä, kyntöleipä, eloleipä ja toukokaakku.