Minne matkaat, suomireggae?

Kirjoittanut: Tuomas Järvenpää, TM Podcast-lukija: Bea Bergholm

”Lähdetään kauas pois / Sinne mis on lämmin / Ja niin paljon elävämmin /​Loistaa tähdet ja kuu”

Näin rii­mit­te­lee Raappana kap­pa­lees­saan ”Kauas pois”, jonka viral­lis­ta musiik­ki­vi­deo­ta on kir­joi­tus­het­kel­lä katsottu Youtubessa noin kaksi ja puoli miljoonaa kertaa. Raappanan edustama suo­mi­reg­gae on kiistatta noussut yhdeksi 2000-luvun mer­kit­tä­vim­mäk­si koti­mai­sek­si musiikki-ilmiöksi, joka on tuonut nuorison soit­to­lis­toil­le iskel­mä­musii­kil­le tyy­pil­li­siä lyyrisiä teemoja.

Raappana

Raappana esiin­ty­mäs­sä Porissa. Kuva: Wikimedia Commons (CC BY-SA 3.0)

Mistä suomireggae on tulossa ja mihin se on matkalla? Etsin tässä tekstissä kysy­myk­seen vastausta tar­kas­te­le­mal­la suo­ma­lai­sen reggaen kau­ko­kai­puu­ta sen kari­bia­lais­ta ja koti­mais­ta his­to­rial­lis­ta taustaa vasten.

Raappanaa ennen palmujen ja etelän kuun alle oltiin tois­tu­vas­ti matkalla esi­mer­kik­si iskel­mä­mes­ta­ri Toivo Kärjen sanoi­tuk­sis­sa, kuten ”Sulamith” (1931) ja ”Suezista etelään” (1956).

Vanhempiakin esi­merk­ke­jä suo­ma­lais­ten muusik­ko­jen lyy­ri­ses­tä kau­ko­mat­kai­lus­ta löytyy ja on selvää, että ekso­tiik­ka on ollut yksi koti­mai­sen popu­laa­ri­musii­kin kes­tä­vim­piä teemoja aina 1900-luvun alusta ja ääni­le­vy­teol­li­suu­den alka­mi­ses­ta lähtien.

Eksotiikka ja suomalaisen populaarimusiikin historia

1920-luvun lopulla sana ”iskelmä” alkoi viitata Suomessa kan­sal­li­sil­le mark­ki­noil­le suun­nat­tuun ”iskevään” popu­laa­ri­musiik­kiin, johon tuolloin vahvimmat vai­kut­teet tulivat Saksan kautta afroa­me­rik­ka­lai­ses­ta ”melu­jazzis­ta”. Seuraavina vuo­si­kym­me­ni­nä myös reggaeta edeltävät ete­lä­ame­rik­ka­lai­set rytmit, kuten samba, rumba ja tango sekoit­tui­vat suo­ma­lai­seen viih­de­musiik­kiin.

Eksoottisella kau­ko­kai­puul­la tehtiin yleisölle tutuksi uusia musii­kil­li­sia vai­kut­tei­ta ja toisaalta myös kuvi­tel­tiin ”let­keäm­pää” elämää Suomen tiukkojen yhteis­kun­nal­lis­ten olojen tuolla puolen. Jatkosodan jäl­kei­se­nä pula-aikana eksoot­ti­set teemat kokivat huip­pu­kau­ten­sa, jolloin orkes­te­rit esiin­tyi­vät usein hun­nu­tet­tu­jen napa­tans­si­joi­den kanssa ja sombre­roi­hin tai fetseihin son­nus­tau­tu­nei­na.

Tämän 1940- ja 1950-lukujen todel­li­suus­paon jälkeen eksotismi nousi kan­ta­vak­si teemaksi jälleen 1960-luvun tan­go­buu­mis­sa, jolloin kau­ko­mai­den ja saa­vut­ta­mat­to­man rakkauden kuvittelu kietoutui kan­sal­lis­ro­mant­ti­seen kaihoon kado­tet­tua maaseutua kohtaan. Taustalla olivat suo­ma­lai­sen yhteis­kun­nan raken­teel­li­set muutokset, maal­ta­pa­ko sekä vas­ta­lii­ke angloa­me­rik­ka­lai­sia uusia musiik­ki­tyy­le­jä kohtaan.

1960-luvulle tultaessa iskelmä ja tango sen tyy­pil­li­sim­pä­nä edus­ta­ja­na olivat jo muut­tu­neet yleisön korvissa perin­tei­sek­si suo­ma­lai­sek­si tans­si­musii­kik­si.

Haastatellessani reggae-artisti Nestoria vuonna 2012, hän kertoi, että hänelle kaiho kau­ko­mai­ta kohtaan on toiminut luon­te­vim­pa­na yhdis­tä­vä­nä tekijänä suo­ma­lais­ten yleisöjen ja reggae-musiikin perin­tei­den välillä. Esimerkiksi hänen vuoden 2007 kap­pa­lees­saan ”Vuorilla on maa matkataan vanhojen iskelmien hengessä mystiseen tro­piik­kiin, jossa leijonat ja vir­ta­he­vot käys­ken­te­le­vät.

Reggaen kaukokaipuu Jamaikalla

Musiikin uni­ver­saa­lin voiman voidaan katsoa olevan juuri niissä mah­dol­li­suuk­sis­sa, jotka se antaa mie­li­ku­vi­tuk­sel­le ja toi­sen­lais­ten todel­li­suuk­sien kuvit­te­lul­le. Kaukomaiden kuvittelu on todella ollut keskeistä myös jamai­ka­lai­sel­le musii­kil­le, vaikka kau­ko­kai­puun läh­tö­koh­dat ovat olleet Karibialla hyvin erilaiset kuin Suomessa.

Haile Selassie I. Kuva: Wikimedia Commons

Haile Selassie. Kuva: Wikimedia Commons

Varhaisten iskel­mä­or­kes­te­rien tavoin, myös ensim­mäi­set jamai­ka­lai­set reggae-muusikot sekoit­ti­vat 1960-luvun alussa ronskisti erilaisia musii­kil­li­sia vai­kut­tei­ta: perin­tei­nen afro­ja­mai­ka­lai­nen kan­san­musiik­ki, kristityt hymnit ja ame­rik­ka­lai­nen r’n’b toimivat kaikki lähteinä tälle jamai­ka­lai­sel­le uuden ajan musii­kil­le.

Vahvimpana kult­tuu­ri­se­na vai­kut­tee­na jamai­ka­lai­ses­sa reggaessa kuuluu orjuuden ajan historia, joka vielä 1960-luvulle tultaessa oli piilossa saaren jul­ki­ses­ta kes­kus­te­lus­ta. Tällöin reggae-sanoi­tus­ten suu­rim­pa­na innoit­ta­ja­na toimi rastafari-liike, jonka kes­kei­se­nä oppina oli usko siitä, että mustat jamai­ka­lai­set olivat etio­pia­lai­sia ja heidän tulisi jonain päivänä vielä palata Afrikkaan Etiopian keisari Haile Selassien johdolla.

1960- ja 1970-lukujen tait­tees­sa tämä ras­ta­fa­rien mystinen oppi kysee­na­lais­ti suoraan Jamaikalaisen natio­na­lis­min, jossa Jamaika pyrittiin esit­tä­mään modernina län­si­maa­lai­se­na valtiona ilman mer­kit­tä­viä afrik­ka­lai­sia juuria.

Afrojamaikalaisten reg­gae­lau­la­jien kaiho kohdistui mui­nai­seen Etiopiaan ja Afrikkaan, josta orjat oli Jamaikalle kaapattu. Eräät rastafari-ryhmät olivat vakuut­tu­nei­ta siitä, että mustien tulisi fyy­si­ses­ti muuttaa Etiopiaan, mutta tär­keim­mil­le reggae-muusi­koil­le kau­ko­kai­puu näyttää olleen enem­män­kin sym­bo­lis­ta.

Symbolisestikin tämä kaiho osoitti tehok­kaas­ti kuinka val­lit­se­vat käsi­tyk­set rodusta ja etni­syy­des­tä eivät olleet syntyneet luon­nol­li­ses­ti, vaan osana orjuuden his­to­ri­aan.

Esimerkiksi reggaen super­täh­ti, Bob Marley (1945 – 1981), oli valkoisen isän ja mustan äidin lapsi. Marley etsi musiik­kiin­sa vai­kut­tei­ta eri lähteistä. Hän oli hyvin tietoinen siitä, että reggae ei ollut vanhan afrik­ka­lai­sen perinteen jat­ka­mis­ta, vaan jat­ku­vas­ti kehittyvä kult­tuu­ri­nen sekoitus – aivan kuin hänen oma iden­ti­teet­tin­sä mustana jamai­ka­lai­se­na. 

Lopulta jamai­ka­lais­ta reggaeta ei siis ehkä ole parasta kuva­ta­kaan kaihona men­nei­syy­teen, vaan pikem­min­kin kaihona tule­vai­suu­teen ja uusien poliit­tis­ten mah­dol­li­suuk­sien hah­mot­ta­mi­se­na his­to­ria­tie­toi­suu­den avulla.

Kuinka käy valkoiselta mieheltä reggae?

Tutkijat ovat osoit­ta­neet useasti, että reggae on toiminut musiik­ki­gen­re­nä, jonka avulla kan­sal­li­sia ker­to­muk­sia, siir­to­maa­his­to­rioi­ta ja rodul­li­sia hie­rar­kioi­ta on kysee­na­lais­tet­tu ja kri­ti­soi­tu eri ympä­ris­töis­sä. Jamaikan ulko­puo­lel­la ja eri puolilla maailmaa kan­sal­lis­ten ker­to­mus­ten ulko­puo­lel­le sysätyt historiat ja ihmis­ryh­mät ovat löytäneet äänensä reggae-musii­kis­ta.

Myös suo­ma­lai­sia rotu­kä­si­tyk­siä ja siir­to­maa­his­to­ri­aa on ravis­tel­tu viime vuosina musii­kil­li­ses­ti, ei niinkään reggaen, vaan eri­tyi­ses­ti hip-hop ‑kult­tuu­rin avulla. Maahanmuuttajataustaiset räppärit ovat tuoneet mustan iden­ti­tee­tin näkyväksi suomen kielellä ja saa­men­kie­li­nen räp on puo­les­taan tuonut esille alku­pe­räis­kan­so­jen ja Suomen valtion yhteen­tör­mäys­ten historian.

Suomenkieliset reggae-artistit eivät sen sijaan näytä kysee­na­lais­ta­neen kau­ko­kai­puun avulla koti­maam­me kan­sal­li­sia ker­to­muk­sia tai rodul­lis­tet­tua valkoista iden­ti­teet­tiäm­me laajassa mit­ta­kaa­vas­sa – ainakaan tois­tai­sek­si.

2000-luvun suo­ma­lai­nen reg­gae­buu­mi on päin­vas­toin ammen­ta­nut osaltaan käyt­tö­voi­man­sa iskelmän kan­sal­lis­ro­man­tiik­kaan kie­tou­tu­nees­ta ekso­tii­kas­ta: tul­kin­ta­ni mukaan sanoi­tuk­sis­sa pikem­min­kin vah­ven­ne­taan omaa val­koi­suut­tam­me outojen kau­ko­mai­den peiliä vasten tämän kan­sal­li­sen iden­ti­tee­tin kysee­na­lais­ta­mi­sen sijasta.

Kuten edellä osoitin, kan­sal­lis­ro­mant­ti­ses­ta ten­hos­taan huo­li­mat­ta myös suo­ma­lai­nen iskel­mä­musiik­ki on syntynyt musii­kil­li­ses­ta sekoit­tu­mi­ses­ta ja liik­kees­tä kan­sal­lis­ten ja rodul­lis­ten rajojen yli, vaikka iskelmä usein miel­le­tään rodul­li­ses­ti val­koi­sek­si musii­kik­si.

Nähtäväksi jää, onnis­tuu­ko suo­ma­lai­nen reggae tule­vai­suu­des­sa his­to­ria­tie­toi­suu­den kautta kysee­na­lais­ta­maan oman valkoisen suo­ma­lai­suu­ten­sa, samoin kuin koti­mai­nen hip-hop musiikki on tehnyt 2000-luvulla.

Mitäpä jos suo­men­kie­li­nen reggae ammen­tai­si vaikkapa saa­me­lai­suu­des­ta, kar­ja­lai­suu­des­ta, tai vaikkapa romani- tai soma­li­pe­rin­teis­tä?

Joka tapauk­ses­sa, suo­ma­lai­sen valkoisen iden­ti­tee­tin ja kan­sal­lis­ten ker­to­mus­ten kriit­ti­sel­le käsit­te­lyl­le olisi moni­nai­set mah­dol­li­suu­det suo­mi­reg­gaen kau­ko­kai­puus­sa, joka on asettunut iskelmän ja reggae-musiikin väli­maas­toon – kummatkin ovat musiik­ki­gen­re­jä, jotka ovat syntyneet eri­lais­ten musii­kil­lis­ten moni­kult­tuu­ri­suuk­sien seu­rauk­se­na.

Artikkelikuva: Pixabay​.com

Kirjoittaja

Tuomas Järvenpää on kulttuurintutkimuksen alalta väitellyt mediakulttuurin ja viestinnän tutkimuksen yliopisto-opettaja Itä-Suomen yliopistossa. Hän on tutkinut etnografisin menetelmin roots reggae -musiikkia Suomessa ja Etelä-Afrikassa sekä kristillistä hip hoppia Namibiassa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Lavatanssit ovat tulleet parin kolmen vuosikymmenen aikana unohdukseen vaipuvasta kansanperinteestä osaksi kansallista kulttuuriperintöämme. Vanhojen ihmisten nuoruudenmuistelut kertovat eloisasta lavatanssikulttuurista. Muisteluissa nuorten tanssijoiden kokemuksista kerrotaan läheltä liikettä, aisteja ja tunteita.