Kuin etnografi konsanaan Arman Alizad lyöttäytyi tiistaina 19.4.2016 esitetyssä Arman Pohjantähden alla –jaksossa pahamaineisena tunnettuun Cannonball -moottoripyöräkerhoon. Arman vietti yhteensä yli puolen vuoden ajan aikaa kerholaisten kanssa ennen kuin sai jäsenet tottumaan läsnäoloonsa. Suljetun yhteisön luottamuksen voittaminen on hidas prosessi, johon kuuluu useimmiten haasteita. Armanin kohdalla tämä tarkoitti muun muassa vessan siivousta.
Initiaatio on erilaisten suljettujen yhteisöjen ryhmäidentiteetin ja keskinäisen samaistumisen kannalta merkittävä siirtymäriitti. Siinä ulkopuolisesta tulee sisäpiiriläinen henkilön sosiaalisen statuksen ja identiteetin muuttuessa. Meille tutuimpia kristillisen valtakulttuurin initiaatioriittejä ovat muun muassa kaste ja ripillepääsy, mutta myös rikollisjengit ja moottoripyöräkerhot ovat initiaatioista tunnettuja. Siirtymäriittejä ja initiaatiota on antropologiassa tutkinut muun muassa Arnold van Gennep jo 1900-luvun alussa.
Van Gennepin mukaan initiaatiossa on havaittavissa kolme olennaista vaihetta: erottaminen, välitila ja takaisin liittäminen, jotka uudet tulokkaat käyvät läpi siirtymäprosessinsa aikana.
Kun Arman asteli kerhon tiloihin, hän jätti taakseen normaalin yhteisönsä ja astui välitilaan, jossa häntä testattiin ja koeteltiin uuden yhteisön toimesta. Lopulta Arman otettiin mukaan ajelulle, jonka voi nähdä virallisena liittämisenä yhteisöön. Voidakseen lähteä yhteiselle ajelulle Cannonball-joukon kanssa, piti Armanin kuitenkin ensin voittaa yhteisön luottamus ja opetella ajamaan moottoripyörää. Tätä ensimmäistä vaihetta ennen varsinaista ajoa voi van Gennepin teorian valossa ajatella erottamisvaiheena, jossa Arman on lapsen tai oppilaan roolissa sekä valtayhteiskunnan että Cannonball -yhteisön ulkopuolella. Palattuaan ajelulta Arman liitettiin takaisin yhteisöön ja maailman, mutta muuttuneena.
Kuten Arman Pohjantähden alla -jaksossa näimme, tällaisten suljettujen ryhmittymien lähelle pääsemiseksi myös havainnoijan on useimmiten käytävä läpi jonkin tasoinen – joskin usein vajavainen – initiaatioriitti. Kanadassa prätkäjengi Rebelsiä tutkinut antropologi Daniel R. Wolf kirjoittaa etnografiateoksessaan The Rebels: A Brotherhood of Outlaw Bikers (1991), että vain sisäpiiriläinen voi saada tietoa suljetun yhteisön toimintatavoista ja alakulttuurista. Myös Wolf kävi läpi initiaation yli kolme vuotta kestäneen osallistuvan havainnoinnin aikana, jota ilman hän ei olisi päässyt sisälle kerhon maailmaan.
Alamaailmaa, järjestäytynyttä rikollisuutta ja jengejä on tutkittu etenkin angloamerikkalaisessa antropologisessa perinteessä. Pohjois-Amerikassa moottoripyöräkerhot muodostuivat näkyväksi alakulttuuriksi pian toisen maailmansodan jälkeen. Sotaveteraanit palasivat kotimaahansa ja hakivat vastapainoa yhteiskunnan kesyydelle moottoripyöräharrastuksesta ja vertaisryhmästä. Amerikassa suurimpia laittomia kerhoja eli “prosenttijengejä” tai “liivijengejä” ovat Hells Angels, Bandidos ja Pagans. Jengien tutkimuksessa on keskitytty etenkin niiden rooliin eräänlaisena antirakenteena: tilana, jonne jengiläiset voivat paeta valtayhteiskunnan rajoittavia arvoja ja käyttäytymismalleja.
Siirtymäriittejä tutkinut antropologi Victor Turner on huomauttanut ristiriidasta kapinallisten ryhmittymien kankean hierarkkisen rakenteen ja vapauden ihannoinnin välillä. Vaikka tällaisten yhteisöjen identiteetti perustuu valtayhteiskunnan kritisoimiselle ja irrottelulle, uusintavat ne usein hyvin jäykällä tavalla niitä samoja sosiaalisia rakenteita ja rajoitteita, joista näennäisesti pyrkivät irrottautumaan.
Suomessa etnografista tutkimusta alamaailman yhteisöistä ei ole juurikaan tehty, mikä saattaa osittain johtua jengi-ilmiön tuoreudesta maassamme. Moottoripyöräkerhot ovat rantautuneet Suomeen vasta viime vuosikymmeninä. 1990-luvulta asti toiminut Cannonball on niistä merkittävin. Kotimaassa jengeistä ovat Armanin tavoin raportoineet ja kirjoittaneet lähinnä journalistit, kuten Mika Mölsä teoksessaan Prosenttijengit ja järjestäytynyt rikollisuus (2009). Mölsä oli koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri, mutta hänen teoksensa on pääosin journalistinen.
Moottoritie on kuuma…
Matka prätkäjengiläiseksi alkaa yleensä kiinnostuksesta moottoripyöriä ja niihin liittyvää elämänfilosofiaa kohtaan, ja kehittyy haluksi liittyä tiettyyn ryhmittymään. Wolf kuvailee moottoripyöräkerhon jäseneksi pääsemistä pitkänä prosessina. Ensin jonkun kerhon jäsenen on oltava valmis suosittelemaan uutta henkilöä jäseneksi ja ottamaan tästä vastuu. Tämän jälkeen uuden tulokkaan status käy läpi useita eri vaiheita matkalla kohti lopullista initiaatiota. Tulokkaasta puhutaan ensimmäisessä vaiheessa “wanna-be” -jäsenenä. Seuraava taso on “kerhon ystäväksi” identifioituminen, josta päästään lojaaliutta ja rohkeutta mittaavien kokeiden kautta varsinaiseen initiaatioon ja täyteen jäsenyyteen.
Eri ryhmillä on toisistaan poikkeavia initiaatioseremonioita. Ne vaihtelevat lopullisista miehuuskokeista juhlintaan ja kollektiivisiin rituaaleihin, joissa ryhmän yhtenäisyys ja jäsenten välinen luottamus korostuu. Rebels-ryhmän initiaatioon kuuluu Wolfin kertoman mukaan useita päiviä kestävä initiaatioajo (Initiation Run), johon osallistuu koko kerho.
Seremonioiden tarkoitus on dramatisoida siirtymää sekä uuden jäsenen että koko ryhmän silmissä, ja niissä korostetaan eroa kerhon ulkopuolisen maailman ja alakulttuurin välillä. Rebelsin initiaatioajossa vietetään päiviä täysin eristyksissä normaalista, “kunnollisesta” elämästä ja painotetaan vastakulttuuria, joka vallitsee moottoripyöräjengin sosiaalisessa rakenteessa.
Initiaatiorituaalissa korostetaan ryhmän jäsenten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja keskinäistä samaistumista. Yhteinen kokemus sitoo kerhon jäseniä toisiinsa kuin perhettä.
Kun uusi tulokas on hyväksytty kerhon täysivaltaiseksi jäseneksi, ei hänet ryhmään esitelleellä kaverilla enää ole hänestä erityistä vastuuta. Ryhmä on osoittanut hyväksyntänsä, ja jakaa vastuun uuden tulokkaan käytöksestä tasapuolisesti, Wolf kertoo. Jäseneksi pääsemiseen vaadittava “alokasaika” vaihtelee moottoripyöräkerhojen välillä suuresti, kolmesta kuukaudesta jopa kolmeen vuoteen.
Armanin voi ajatella olleen initiaation ensimmäisellä tasolla, jossa hänen identiteettinsä motoristina ja mahdollisesti kerhon “ystävänä” alkoi muovaantua, vaikka hän ei pyrkinytkään täysivaltaiseen jäsenyyteen.
Kun tutkittavasta tulee liian läheinen?
Arman kertoi motiivikseen kerhoon tutustumiselle “kapinahengen” ihailun ja halun tuoda ryhmän jäsenten tarinoita esille. Samanaikaisesti hän kuitenkin painotti, ettei tarkoituksena ole osoittaa tukea laittomuuksille, vaan ainoastaan sukeltaa suljetun yhteisön elämään ja herättää keskustelua. Jaksossa Arman vietti paljon yhteisiä hetkiä moottoripyöräkerholaisten kanssa iltaa istuen sekä prätkän selässä, ja puheenaiheisiin kuului myös juttua rikollisuudesta.
Armanin ohjelmassa ottama tatuointi ja hänen esittämänsä, monien mielestä kritiikitön kuvaus kerhon toiminnasta aiheuttivat pienoisen kohun sosiaalisessa mediassa. Katsojat kritisoivat Armania rikollisena pidetyn prätkäjengin tukemisesta ja liiasta tuttavallisuudesta Cannonball-yhteisöön.
Antropologiassa vastaavanlaista kritiikkiä on herättänyt tutkijan liika samaistuminen informatteihinsa. Tieteenalalla tunnetaan tarinoita etnografeista, jotka alan termein “went native” eli unohtivat tutkijan roolinsa ja jäivät osaksi tutkimaansa yhteisöä. Myös Wolf kertoo olleensa kenttätyönsä aikana hetkittäin liian lähellä tutkimaansa moottoripyöräjengiä. Rikollisten ryhmittymien kohdalla initiaatio ja keskinäinen luottamus ovat korostetussa asemassa, ja raja havainnoijan ja tutkimuksen kohteen välillä hämärtyy varsinkin yhteisten edesottamusten myötä helposti.
Erittäin suoraa kritiikkiä sai osakseen muun muassa 2014 julkaistu Alice Goffmanin etnografia-teos On The Run – Fugitive Life in an American City, joka perustuu hänen tekemälleen kuuden vuoden mittaiselle kenttätyölle köyhien mustien katujengissä Philadelphiassa. Goffmanin yksityiskohtaista kuvausta takaa-ajosta, jonka tarkoituksena oli murhata kilpailevan jengin edustaja, kritisoitiin julkisuudessa ankarasti etenkin hänen oman aktiivisen roolinsa vuoksi. Keskustelu Goffmanin teoksesta kärjistyi koko etnografisen metodin kyseenalaistamiseen.
Etnografiassa ja osallistuvassa havainnoinnissa onkin kyse sisällä ja ulkona olemisen rajalla tasapainottelusta. Riski liiallisesta osallistumisesta on aina olemassa. Tämä on varmasti osaltaan vaikuttanut rikollisuuden ja jengien tutkimisen suhteelliseen harvinaisuuteen. Niiden tutkimukseen liittyy tavallista enemmän riskejä, etenkin kun sisäänpääsy rikollisiin ryhmittymiin useimmiten edellyttää ainakin jonkin tasoista initiaatiota ja samaistumista ryhmään.
AntroBlogin ajankohtaistoimitus kommentoi Arman Pohjantähden alla -sarjan jaksoja antropologisesta näkökulmasta syventäen keskustelua myös yhteiskuntatieteelliseen suuntaan.
Lähteitä ja luettavaa:
Arman Pohjantähden alla (Nelonen, Facebook)
Arnold van Gennep 1960. The Rites of Passage. Routledge.
Daniel R. Wolf 1991. The Rebels: A Brotherhood of Outlaw Bikers. University of Toronto Press.
Victor Turner 1969. The Ritual Process: Structure and Anti-Structure.
Daniel R. Wolfin haastattelu: Born to Be Wild, Ph.D. How an Anthropologist Rode with a Tribe of Outlaw Bikers A Conversation with Daniel ”Coyote” Wolf by Dick Teresi
Alice Goffman 2014. On The Run – Fugitive Life in an American City. The University of Chicago Press.
Artikkelikuva: Pixabay.com, (CC0 1.0).
Verkkotaitto: Saara Toukolehto
Podcast-lukija: Veikko Lindholm
