Suomalainen suhde kuolemaan on etäinen. Hautajaiset ovat hiljaisia tapahtumia, eivätkä kuolleet kulje keskuudessamme. Monissa maailman kolkissa vainajat ovat voimakkaammin läsnä. Esimerkiksi Madagaskarilla kaivetaan esi-isien ruumiit haudoistaan noin 6-7 vuoden välein famadihana- nimisessä festivaalimaisessa rituaalissa.
Jopa satojen ihmisten muodostama kulkue nostaa käärinliinoihin suojatut vainajien jäänteet haudoista. Alati kiihtyvän musiikin tahdittaman tapahtuman aikana jäänteitä valellaan rommilla ja hunajalla. Käärinliinojen väleihin pujotetaan makeisia ja kolikoita, ja tupakasta tarjotaan pätkät vainajalle. Näin kunnioitetaan esi-isiä ja pyydetään heidän siunauksiaan.
Musiikin ja riehakkaan tanssin värittämä tapahtuma on emotionaalisesti väkevä. Se saattaa herättää osallistujissa surua ja pelkoa, mutta sitä pidetään juhlana, ei surun hetkenä. Osallistujat nauttivat rommia ja tanssivat vainajien kanssa hautapaikan ympärillä. Lopuksi esi-isät pakataan tiukasti uusiin käärinliinoihin vanhoja poistamatta, ja kannetaan takaisin haudan huomaan seuraavaksi seitsemäksi vuodeksi.
