Pelastakaa Lapset -järjestön vuosittain julkaiseman Maailman äitien tila -raportin mukaan Suomi oli vuosina 2013 ja 2014 maailman paras maa olla äiti. Tutkimuksessa vertailtiin valtioittain muun muassa naisten riskiä kuolla raskauden tai synnytyksen takia, maan tulotasoa ja naisten poliittista asemaa. Näiden tilastollisten mittareiden mukaan Suomi on onnistunut erinomaisesti äitien tukemisessa.
Yhtä ylistävästi ei kuitenkaan voi puhua suomalaista äitiyttä ympäröivästä kulttuurista. Aihepiiriin tutkimuksen kautta perehtyneenä antropologina näen suomalaisessa äitiyskulttuurissa muutaman perusteellisen valuvian, joiden takia erityisesti äitiyteen sopeutuminen voi Suomessa olla erityisen vaikeaa. Miksi ja mitkä kulttuurimme piirteet voivat olla haitaksi äitien henkiselle hyvinvoinnille?
Äitejä suojaavia perinteitä
Fyysisesti lapsen syntymä on kaikkialla maailmassa samanlainen tapahtuma, mutta tavat ja käsitykset sen ympärillä vaihtelevat kulttuureittain. Äitiyteen liittyviä perinteitä tutkineet antropologit ovat kiinnittäneet erityisen paljon huomiota siihen mitä lapsen synnyttyä tapahtuu.
Antropologit Gwen Stern ja Laurence Kruckman toteavat, että syntymää välittömästi seuraavaa ajanjaksoa pidetään monissa ei-länsimaisissa kulttuureissa aikana, jolloin äiti on erityisen haavoittuvainen. Monissa kulttuureissa äitiä ei jätetä hetkeksikään yksin, vaan häntä piirittävät läheisimmät naissukulaiset, jotka hoivaavat niin vauvaa kuin äitiäkin.
Konkreettista ja emotionaalista tukea ei ole vain saatavilla pyydettäessä, vaan se järjestyy automaattisesti. Ajanjakso nähdään parantavana aikana, jossa keskeistä on naisen uuden roolin selkeä tunnustaminen sekä avunanto siihen liittyvien odotusten täyttämisessä ja vastasyntyneen hoidossa.
Esimerkiksi kenialaisen kipsigi-yhteisön parissa tutkimusta tehnyt antropologi Sara Harkness kuvailee, kuinka kipsigi-naiset pakotetaan lapsen syntymän jälkeen lepäämään vähintään kuukauden verran. Erityisesti ensimmäisen viikon ajan tuore äiti pidetään sosiaalisessa eristyksessä ja lähisukulaiset hoivaavat häntä. Naisen status äitinä tunnustetaan lahjojen antamisella, erityisellä vauvan huomioimisella ja viittaamalla äitiin vuoden ajan ”uutena äitinä”. Näissä olosuhteissa naiset saavat vapaasti tuntea itsensä emotionaalisesti riippuvaisiksi.
Yllä kuvatunlaiset perinteet avustavat naista siirtymässä äitiyteen ja takaavat sosiaalisen tuen. Miten äidiksi tullaan ilman niitä? Antropologit Anne Becker ja Dominic Lee huomauttavat, että moderneissa länsimaissa synnytyksen jälkeisen ajan haurautta ei tiedosteta tarpeeksi. Naisten odotetaan lähes välittömästi palaavan normaalien arkiaskareidensa pariin ja todistavan kykynsä selviytyä äitiyden haasteista. Näissä yhteiskunnissa joihin Suomikin kuuluu, haavoittuvuuden osoittaminen liitetään usein heikkouteen, epäpätevyyteen ja epäonnistumiseen.
Siirtymä ilman riittejä
Suomessa lähes kaikki naiset synnyttävät kliinisessä sairaalaympäristössä. Synnytystä seuraa pisimmillään kolmen päivän oleilu sairaalassa. Joistakin sairaaloista on mahdollista kotiutua jo 6–24 tunnin kuluttua synnytyksestä, jos äiti ja lapsi ovat hyväkuntoisia. Kotiin palataan muutama esite kourassa.
”Kaikilla meistä ei ole äitinä tukevaa muumimammaa tai rinnalla puolisoa, joka avustaisi äitiä lapsen syntymän jälkeisinä viikkoina.”
Myös Suomessa synnytystä seuraa erityinen lepojakso; äitiysloma, mutta merkittävä eroavaisuus on, että useimmat suomalaisäidit viettävät tämän jakson pääosin yksin kotona vauvansa kanssa. Lomalla on tarkoitus nauttia rauhassa vauvasta. Vaikka sukulaiset ja tuttavat monesti kyläilevätkin, on kulttuurissamme tapana ajatella, ettei tuoreita vanhempia saa liikaa häiritä pesänrakennusaikaan. Kahdenkeskinen aika vauvan kanssa voi olla ihanaa, mutta altistaa sille, että äiti voi jäädä epävarmuuden ja luonnollisen tottumattomuuden kanssa yksin.
Suomessa lapsen isä on äidin pääasiallinen sosiaalisen tuen ja avun lähde, mutta tämän roolista maalataan juuri nyt liian ruusuista kuvaa. Isän odotetaan osallistuvan tasavertaisesti vauvan hoitoon ja perheen arkeen. Käytännössä tämä ei kuitenkaan usein edes ole mahdollista.
Vuoden 2011 työssäkäyntitilaston mukaan alle kolmivuotiaiden lasten isistä töissä kävi lähes 90%. Miehet paiskivat entistä enemmän töitä etenkin raskausaikana eikä isyyslomallakaan malteta olla pitkään. Vuonna 2014 vanhempainvapaata käyttivät lähes yksinomaan äidit. Isäkuukauteen sisältyvää kahta viikkoa pidempää vanhempainvapaata piti vain 2–3 % isistä. Töistä tullessaan isät ovat väsyneitä eikä heillä välttämättä ole energiaa kuunnella vaimon vauvahuolia.
Suomalainen kulttuuri ei takaa äideille turvaverkkoa tai hoivaa hauraana hetkenä. Kun äitejä tukevia kulttuurisia perinteitä ei ole, on naisten saama sosiaalinen tuki on vaihtelevaa. Kaikilla meistä ei ole äitinä tukevaa muumimammaa tai rinnalla puolisoa, joka avustaisi äitiä lapsen syntymän jälkeisinä viikkoina. Välit puolison vanhempiin eivät välttämättä aina ole ruusuiset ja lähisukulaiset saattavat asua niin etäällä, ettei vierailu kovin usein ole mahdollista. Monilla ei ole ketään, joka silittelisi tai kenen kanssa äiti voisi jakaa mielessä pyöriviä tuntemuksia.
Voidaankin sanoa, että täällä pohjantähden alla äidin saama sosiaalinen tuki on pitkälti tuurista kiinni.
Suomalainen äitiys on yksilösuoritus
Monissa länsimaissa vain vanhemmat osallistuvat jälkikasvunsa hoitamiseen ja kasvattamiseen. Vanhempien täysi vastuu on maailmanlaajuisesti ajatellen erikoinen kulttuurinen piirre ja tilanne. Monissa ei-länsimaisissa kulttuureissa vastuu lapsista jaetaan usean henkilön kesken heti syntymästä lähtien.
Suomi kuuluu maihin, joissa äitiys on pitkälti yksilösuoritus. Maassamme on tapana ajatella, että jokainen kantaa vastuun omista lapsistaan. Muilla kuin lapsen vanhemmilla on harvoin oikeutta puuttua mihinkään lapseen liittyvään ja ”kyllä minä oman lapseni hoidan” -tyylinen argumentointi on kulttuurissamme yleistä. Nettifoorumeita selaillessa käy selväksi, että etenkin äidin kuuluisi kuin luonnostaan pystyä hoitamaan lapsensa ilman kenenkään muun apua.
Lapsen saaminen voi olla suomalaisessa individualistisessa yhteiskunnassa ensimmäinen kerta, jolloin aikuinen ihminen ei välttämättä pärjääkään omillaan vaikka haluaisikin. Heikkoutta ja jaksamattomuutta ei kuitenkaan saisi näyttää. Lopputulemana suomalaisäidit kieltäytyvät helposti avusta, vaikka pinnan alla olisivatkin hädissään ja yksinäisiä. Ne onnekkaat joilla tukiverkosto on, tuskailevat pohtiessaan kuinka usein lapsia kehtaa antaa läheiselle hoitoon.
”Etenkin äidin kuuluisi kuin luonnostaan pystyä hoitamaan lapsensa ilman kenenkään muun apua.”
Ajatus selviytyä äitiydestä itsenäisesti on erityisen huono yhdistelmä protestanttisen syyllisyydentunnon kanssa. Jos äitiydestä suoriutuminen on kiinni ainoastaan naisesta itsestään, koetaan myös negatiiviset asiat helposti yksin omaksi syyksi. Ajaudutaan tilanteeseen, jossa esimerkiksi kykenemättömyys imettää, pitää mies rinnallaan tai tulkita vauvan viestejä on oman itsen heikkoutta.
Suku on pahin?
Moderneissa länsimaissa sukulaisuus nähdään ennen kaikkea biologisesta näkökulmasta. Puhumme geeneistä ja miellämme äitiyden tai isyyden syntyvän verisiteestä, joka voidaan tarvittaessa todistaa lääketieteellisillä testeillä. Biologisesti tulkittuna äidiksi tulemikseksi riittää se, että nainen on synnyttänyt lapsen.
Antropologian piirissä tätä näkemystä on kritisoitu paljon. Äitiyden biologisuutta vastaan puhuvat ennen kaikkea sen monet muodot. Toimintatavat ja uskomukset äitiyden ympärillä vaihtelevat suuresti kulttuurien välillä, mitä monet pitävät osoituksena siitä, että äitiys on ensisijaisesti sosiaalinen eikä biologinen rakennelma. Aiemmin tässä tekstissä esittelemäni, tiukasti sukulaisuuteen kietoutuvat siirtymärituaalit ovat juuri äitiyden sosiaalisen rakentamisen työkaluja.
Suomen kaltaisissa individualistisissa yhteiskunnissa on tapana ajatella, että kaikki voivat määrittää itse sen mitä ovat. Sukulaisuus on jotakin yksityistä, jopa valinnanvaraista, johon voimme etenkin aikuisiällä kiinnittää huomiota niin paljon tai vähän kuin haluamme. Masennusta tutkinut sosiaalipsykologi Jukka Tontti esimerkiksi huomauttaa, että nykyään läheiset yhteydet sukuun ja isovanhempiin ovat käyneet yhä harvinaisemmiksi. Liiallista riippuvuutta lähisukulaisista katsotaan kulttuurissamme jopa pahalla.
”Suuressa osassa maailmaa äidin uskotaan tarvitsevan tukea lähisukulaisiltaan synnytyksen jälkeen, jotta tämän henkinen tasapaino säilyisi. Miksi Suomi olisi poikkeus?”
Vaikka sukulaisuuden merkitys omassa yhteiskunnassamme on kutistunut geeneihin ja biologiaan, on sillä niitä paljon merkittävämpiä sosiaalisia funktioita. Suomalaisessa äitiydessä valloillaan oleva yksin pärjäämisen kulttuuri ja sukulaisuuden nykyinen trendittömyys sivuuttavat lähes täysin äitiyden vahvistumiselle tärkeät sosiaaliset siteet. Suuressa osassa maailmaa äidin uskotaan tarvitsevan tukea lähisukulaisiltaan synnytyksen jälkeen, jotta tämän henkinen tasapaino säilyisi. Miksi Suomi olisi poikkeus?
Katseet äiteihin
Läheisten ihmissuhteiden merkitys äitiyden rakentumisen kannalta kasvanee entisestään terveydenhuollon tarjoamien aitojen ihmiskontaktien ja tuen vähentyessä jatkuvasti. Neuvoloissa tehdään kiireistä liukuhihnatyötä, hoitohenkilökunnalla ei ole aikaa keskustella ja esimerkiksi synnytyssairaalat ovat vähitellen luopumassa tutustumiskäynneistä.
”Kehittyneestä neuvolatoiminnasta huolimatta monet suomalaisäidit ovat henkisesti kovilla.”
Synnytyksen jälkeisen masennuksen syitä kartoittanut antropologi Margaret Oates näkee juuri eurooppalaisen terveydenhoidon kiireellisyyden ja kylmyyden osasyyllisenä äitien onnettomuuteen. Hän havaitsi tutkimuksessaan etteivät lääketieteelliset tutkimukset aiheuttaneet naisissa negatiivisia tuntemuksia vaan olivat onnellisuuden lähde.
Kehittyneestä neuvolatoiminnasta huolimatta monet suomalaisäidit ovat henkisesti kovilla. Jos halutaan ymmärtää heidän ahdinkoaan, on välttämätöntä ottaa huomioon äitiyden ympäristö ja kulttuuriset ulottuvuudet, eikä yrittää löytää syitä ainoastaan naisten itsensä sisältä. Oman tutkimukseni perusteella merkittävimmät sudenkuopat suomalaisessa äitiydessä ovat juuri sen luonne yksilösuorituksena, sekä sosiaalisen tuen takaavien perinteiden puute.
Niin julkisessa kuin tieteellisessäkin keskustelussa äitiydestä keskitytään paljolti siihen, millainen äidin tulisi olla, jotta vauvasta kehittyisi tasapainoinen lapsi. Tämä on eittämättä tärkeää, mutta samalla sivuutetaan täysin se, miten äitiys rakennetaan. Tutkimusaineistot muista kulttuureista osoittavat, että äitiys vahvistuu ihmissuhteiden kautta, ei eristäytymisellä tai yksin pärjäämällä – oltiin omassa kulttuurissamme asiasta mitä mieltä tahansa.
Toimitus
- Podcast-lukija: Veikko Lindholm
Lukemista
- Becker, A.E. & Lee, D.T. 2002, ”Indigenous Models for Attenuation of Postpartum Depression” in World mental health casebook Springer, pp. 221-236.
- Harkness, S. 1987, ”The Cultural Mediation of Postpartum Depression”, Medical anthropology quarterly, vol. 1, no. 2, pp. 194-209.
- Hoitoajat ja potilasmaksut, HUS 2015.
- Jaakkola, S. 2015, Mistä on ilottomat äidit tehty?
- Maailman äitien tila 2014, Pelastakaa Lapset ry.
- Maailman äitien tila 2013, Pelastakaa lapset ry.
- Oates, M.R. 2004, ”Postnatal depression across countries and cultures: a qualitative study”, British Journal Of Psychiatry.Supplement, vol. 46, pp. S10-6.
- Stern, G. & Kruckman, L. 1983, ”Multi-disciplinary perspectives on post-partum depression: an anthropological critique”, Social science & medicine, vol. 17, no. 15, pp. 1027-1041.
- Suomen virallinen tilasto (SVT): Työssäkäynti 2011 [verkkojulkaisu]. 2013, Tilastokeskus, Helsinki.
- Tilastotietoa perhevapaiden käytöstä. THL 2015.
- Tontti, J. 2000, Masennuksen arkea: selityksiä surusta ilman syytä, Helsingin yliopisto, Helsinki.
