Suomiko maailman paras maa olla äiti?

Pelastakaa Lapset -järjestön vuo­sit­tain jul­kai­se­man Maailman äitien tila -raportin mukaan Suomi oli vuosina 2013 ja 2014 maailman paras maa olla äiti. Tutkimuksessa ver­tail­tiin val­tioit­tain muun muassa naisten riskiä kuolla raskauden tai syn­ny­tyk­sen takia, maan tulotasoa ja naisten poliit­tis­ta asemaa. Näiden tilas­tol­lis­ten mit­ta­rei­den mukaan Suomi on onnis­tu­nut erin­omai­ses­ti äitien tukemisessa.

Yhtä ylis­tä­väs­ti ei kui­ten­kaan voi puhua suo­ma­lais­ta äitiyttä ympä­röi­väs­tä kult­tuu­ris­ta. Aihepiiriin tut­ki­muk­sen kautta pereh­ty­nee­nä ant­ro­po­lo­gi­na näen suo­ma­lai­ses­sa äitiys­kult­tuu­ris­sa muutaman perus­teel­li­sen valuvian, joiden takia eri­tyi­ses­ti äitiyteen sopeu­tu­mi­nen voi Suomessa olla erityisen vaikeaa. Miksi ja mitkä kult­tuu­rim­me piirteet voivat olla haitaksi äitien hen­ki­sel­le hyvinvoinnille?

Äitejä suojaavia perinteitä

Fyysisesti lapsen syntymä on kaik­kial­la maa­il­mas­sa saman­lai­nen tapahtuma, mutta tavat ja käsi­tyk­set sen ympärillä vaih­te­le­vat kult­tuu­reit­tain. Äitiyteen liittyviä perin­tei­tä tutkineet ant­ro­po­lo­git ovat kiin­nit­tä­neet erityisen paljon huomiota siihen mitä lapsen synnyttyä tapahtuu.

Kuva: Georges Sabbah (Wikimedia Commons)

Kuva: Georges Sabbah (Wikimedia Commons)

Antropologit Gwen Stern ja Laurence Kruckman toteavat, että syntymää välit­tö­mäs­ti seuraavaa ajan­jak­soa pidetään monissa ei-län­si­mai­sis­sa kult­tuu­reis­sa aikana, jolloin äiti on erityisen haa­voit­tu­vai­nen. Monissa kult­tuu­reis­sa äitiä ei jätetä het­kek­si­kään yksin, vaan häntä pii­rit­tä­vät lähei­sim­mät nais­su­ku­lai­set, jotka hoivaavat niin vauvaa kuin äitiäkin.

Konkreettista ja emo­tio­naa­lis­ta tukea ei ole vain saa­ta­vil­la pyy­det­täes­sä, vaan se järjestyy auto­maat­ti­ses­ti. Ajanjakso nähdään paran­ta­va­na aikana, jossa keskeistä on naisen uuden roolin selkeä tun­nus­ta­mi­nen sekä avunanto siihen liit­ty­vien odotusten täyt­tä­mi­ses­sä ja vas­ta­syn­ty­neen hoidossa.

Esimerkiksi kenia­lai­sen kipsigi-yhteisön parissa tut­ki­mus­ta tehnyt ant­ro­po­lo­gi Sara Harkness kuvailee, kuinka kipsigi-naiset pako­te­taan lapsen syntymän jälkeen lepäämään vähintään kuukauden verran. Erityisesti ensim­mäi­sen viikon ajan tuore äiti pidetään sosi­aa­li­ses­sa eris­tyk­ses­sä ja lähi­su­ku­lai­set hoivaavat häntä. Naisen status äitinä tun­nus­te­taan lahjojen anta­mi­sel­la, eri­tyi­sel­lä vauvan huo­mioi­mi­sel­la ja viit­taa­mal­la äitiin vuoden ajan ”uutena äitinä”. Näissä olo­suh­teis­sa naiset saavat vapaasti tuntea itsensä emo­tio­naa­li­ses­ti riippuvaisiksi.

Yllä kuva­tun­lai­set perinteet avustavat naista siir­ty­mäs­sä äitiyteen ja takaavat sosi­aa­li­sen tuen. Miten äidiksi tullaan ilman niitä? Antropologit Anne Becker ja Dominic Lee huo­maut­ta­vat, että moder­neis­sa län­si­mais­sa syn­ny­tyk­sen jälkeisen ajan haurautta ei tie­dos­te­ta tarpeeksi. Naisten odotetaan lähes välit­tö­mäs­ti palaavan nor­maa­lien arkias­ka­rei­den­sa pariin ja todis­ta­van kykynsä selviytyä äitiyden haas­teis­ta. Näissä yhteis­kun­nis­sa joihin Suomikin kuuluu, haa­voit­tu­vuu­den osoit­ta­mi­nen liitetään usein heik­kou­teen, epä­pä­te­vyy­teen ja epäonnistumiseen.

Siirtymä ilman riittejä

Suomessa lähes kaikki naiset syn­nyt­tä­vät klii­ni­ses­sä sai­raa­laym­pä­ris­tös­sä. Synnytystä seuraa pisim­mil­lään kolmen päivän oleilu sai­raa­las­sa. Joistakin sai­raa­lois­ta on mah­dol­lis­ta kotiutua jo 6 – 24 tunnin kuluttua syn­ny­tyk­ses­tä, jos äiti ja lapsi ovat hyvä­kun­toi­sia. Kotiin palataan muutama esite kourassa.

Kaikilla meistä ei ole äitinä tukevaa muu­mi­mam­maa tai rinnalla puolisoa, joka avustaisi äitiä lapsen syntymän jäl­kei­si­nä viikkoina.” 

Myös Suomessa syn­ny­tys­tä seuraa erityinen lepojakso; äitiys­lo­ma, mutta mer­kit­tä­vä eroa­vai­suus on, että useimmat suo­ma­lai­säi­dit viettävät tämän jakson pääosin yksin kotona vauvansa kanssa. Lomalla on tarkoitus nauttia rauhassa vauvasta. Vaikka suku­lai­set ja tuttavat monesti kyläi­le­vät­kin, on kult­tuu­ris­sam­me tapana ajatella, ettei tuoreita vanhempia saa liikaa häiritä pesän­ra­ken­nusai­kaan. Kahdenkeskinen aika vauvan kanssa voi olla ihanaa, mutta altistaa sille, että äiti voi jäädä epä­var­muu­den ja luon­nol­li­sen tot­tu­mat­to­muu­den kanssa yksin.

Suomessa lapsen isä on äidin pää­asial­li­nen sosi­aa­li­sen tuen ja avun lähde, mutta tämän roolista maalataan juuri nyt liian ruusuista kuvaa. Isän odotetaan osal­lis­tu­van tasa­ver­tai­ses­ti vauvan hoitoon ja perheen arkeen. Käytännössä tämä ei kui­ten­kaan usein edes ole mahdollista.

Vuoden 2011 työs­sä­käyn­ti­ti­las­ton mukaan alle kol­mi­vuo­tiai­den lasten isistä töissä kävi lähes 90%. Miehet paiskivat entistä enemmän töitä etenkin ras­kausai­ka­na eikä isyys­lo­mal­la­kaan malteta olla pitkään. Vuonna 2014 van­hem­pain­va­paa­ta käyttivät lähes yksi­no­maan äidit. Isäkuukauteen sisäl­ty­vää kahta viikkoa pidempää van­hem­pain­va­paa­ta piti vain 2 – 3 % isistä. Töistä tul­les­saan isät ovat väsyneitä eikä heillä vält­tä­mät­tä ole energiaa kuunnella vaimon vauvahuolia.

Suomalainen kulttuuri ei takaa äideille tur­va­verk­koa tai hoivaa hauraana hetkenä. Kun äitejä tukevia kult­tuu­ri­sia perin­tei­tä ei ole, on naisten saama sosi­aa­li­nen tuki on vaih­te­le­vaa. Kaikilla meistä ei ole äitinä tukevaa muu­mi­mam­maa tai rinnalla puolisoa, joka avustaisi äitiä lapsen syntymän jäl­kei­si­nä viikkoina. Välit puolison van­hem­piin eivät vält­tä­mät­tä aina ole ruusuiset ja lähi­su­ku­lai­set saattavat asua niin etäällä, ettei vierailu kovin usein ole mah­dol­lis­ta. Monilla ei ole ketään, joka silit­te­li­si tai kenen kanssa äiti voisi jakaa mielessä pyöriviä tuntemuksia.

Voidaankin sanoa, että täällä poh­jan­täh­den alla äidin saama sosi­aa­li­nen tuki on pitkälti tuurista kiinni.

Suomalainen äitiys on yksilösuoritus

Monissa län­si­mais­sa vain vanhemmat osal­lis­tu­vat jäl­ki­kas­vun­sa hoi­ta­mi­seen ja kas­vat­ta­mi­seen. Vanhempien täysi vastuu on maa­il­man­laa­jui­ses­ti ajatellen erikoinen kult­tuu­ri­nen piirre ja tilanne. Monissa ei-län­si­mai­sis­sa kult­tuu­reis­sa vastuu lapsista jaetaan usean henkilön kesken heti syn­ty­mäs­tä lähtien.

Suomi kuuluu maihin, joissa äitiys on pitkälti yksi­lö­suo­ri­tus. Maassamme on tapana ajatella, että jokainen kantaa vastuun omista lap­sis­taan. Muilla kuin lapsen van­hem­mil­la on harvoin oikeutta puuttua mihinkään lapseen liit­ty­vään ja ”kyllä minä oman lapseni hoidan” -tyylinen argu­men­toin­ti on kult­tuu­ris­sam­me yleistä. Nettifoorumeita selail­les­sa käy selväksi, että etenkin äidin kuuluisi kuin luon­nos­taan pystyä hoitamaan lapsensa ilman kenenkään muun apua.

Lapsen saaminen voi olla suo­ma­lai­ses­sa indi­vi­dua­lis­ti­ses­sa yhteis­kun­nas­sa ensim­mäi­nen kerta, jolloin aikuinen ihminen ei vält­tä­mät­tä pär­jää­kään omillaan vaikka haluai­si­kin. Heikkoutta ja jak­sa­mat­to­muut­ta ei kui­ten­kaan saisi näyttää. Lopputulemana suo­ma­lai­säi­dit kiel­täy­ty­vät helposti avusta, vaikka pinnan alla oli­si­vat­kin hädissään ja yksi­näi­siä. Ne onnekkaat joilla tuki­ver­kos­to on, tus­kai­le­vat poh­ties­saan kuinka usein lapsia kehtaa antaa lähei­sel­le hoitoon.

Etenkin äidin kuuluisi kuin luon­nos­taan pystyä hoitamaan lapsensa ilman kenenkään muun apua.” 

Ajatus selviytyä äitiy­des­tä itse­näi­ses­ti on erityisen huono yhdis­tel­mä pro­tes­tant­ti­sen syyl­li­syy­den­tun­non kanssa. Jos äitiy­des­tä suo­riu­tu­mi­nen on kiinni ainoas­taan naisesta itsestään, koetaan myös nega­tii­vi­set asiat helposti yksin omaksi syyksi. Ajaudutaan tilan­tee­seen, jossa esi­mer­kik­si kyke­ne­mät­tö­myys imettää, pitää mies rin­nal­laan tai tulkita vauvan viestejä on oman itsen heikkoutta.

Suku on pahin?

Moderneissa län­si­mais­sa suku­lai­suus nähdään ennen kaikkea bio­lo­gi­ses­ta näkö­kul­mas­ta. Puhumme geeneistä ja miellämme äitiyden tai isyyden syntyvän veri­si­tees­tä, joka voidaan tar­vit­taes­sa todistaa lää­ke­tie­teel­li­sil­lä testeillä. Biologisesti tul­kit­tu­na äidiksi tule­mik­sek­si riittää se, että nainen on syn­nyt­tä­nyt lapsen.

1945 n. . Äiti ja vauva.

Kuva: Väinö Kannisto (Finna/​HKM, CC BY 4.0)

Antropologian piirissä tätä näkemystä on kri­ti­soi­tu paljon. Äitiyden bio­lo­gi­suut­ta vastaan puhuvat ennen kaikkea sen monet muodot. Toimintatavat ja usko­muk­set äitiyden ympärillä vaih­te­le­vat suuresti kult­tuu­rien välillä, mitä monet pitävät osoi­tuk­se­na siitä, että äitiys on ensi­si­jai­ses­ti sosi­aa­li­nen eikä bio­lo­gi­nen raken­nel­ma. Aiemmin tässä tekstissä esit­te­le­mä­ni, tiukasti suku­lai­suu­teen kie­tou­tu­vat siir­ty­mä­ri­tu­aa­lit ovat juuri äitiyden sosi­aa­li­sen raken­ta­mi­sen työkaluja.

Suomen kal­tai­sis­sa indi­vi­dua­lis­ti­sis­sa yhteis­kun­nis­sa on tapana ajatella, että kaikki voivat määrittää itse sen mitä ovat. Sukulaisuus on jotakin yksi­tyis­tä, jopa valin­nan­va­rais­ta, johon voimme etenkin aikui­siäl­lä kiin­nit­tää huomiota niin paljon tai vähän kuin haluamme. Masennusta tutkinut sosi­aa­lip­sy­ko­lo­gi Jukka Tontti esi­mer­kik­si huo­maut­taa, että nykyään läheiset yhteydet sukuun ja iso­van­hem­piin ovat käyneet yhä har­vi­nai­sem­mik­si. Liiallista riip­pu­vuut­ta lähi­su­ku­lai­sis­ta katsotaan kult­tuu­ris­sam­me jopa pahalla.

Suuressa osassa maailmaa äidin uskotaan tar­vit­se­van tukea lähi­su­ku­lai­sil­taan syn­ny­tyk­sen jälkeen, jotta tämän henkinen tasapaino säilyisi. Miksi Suomi olisi poikkeus?” 

Vaikka suku­lai­suu­den merkitys omassa yhteis­kun­nas­sam­me on kutis­tu­nut geeneihin ja bio­lo­gi­aan, on sillä niitä paljon mer­kit­tä­väm­piä sosi­aa­li­sia funk­tioi­ta. Suomalaisessa äitiy­des­sä val­loil­laan oleva yksin pär­jää­mi­sen kulttuuri ja suku­lai­suu­den nykyinen tren­dit­tö­myys sivuut­ta­vat lähes täysin äitiyden vah­vis­tu­mi­sel­le tärkeät sosi­aa­li­set siteet. Suuressa osassa maailmaa äidin uskotaan tar­vit­se­van tukea lähi­su­ku­lai­sil­taan syn­ny­tyk­sen jälkeen, jotta tämän henkinen tasapaino säilyisi. Miksi Suomi olisi poikkeus?

Katseet äiteihin

Läheisten ihmis­suh­tei­den merkitys äitiyden raken­tu­mi­sen kannalta kasvanee enti­ses­tään ter­vey­den­huol­lon tar­joa­mien aitojen ihmis­kon­tak­tien ja tuen vähen­tyes­sä jat­ku­vas­ti. Neuvoloissa tehdään kiireistä liu­ku­hih­na­työ­tä, hoi­to­hen­ki­lö­kun­nal­la ei ole aikaa kes­kus­tel­la ja esi­mer­kik­si syn­ny­tys­sai­raa­lat ovat vähi­tel­len luo­pu­mas­sa tutustumiskäynneistä. 

Kehittyneestä neu­vo­la­toi­min­nas­ta huo­li­mat­ta monet suo­ma­lai­säi­dit ovat hen­ki­ses­ti kovilla.” 

Synnytyksen jälkeisen masen­nuk­sen syitä kar­toit­ta­nut ant­ro­po­lo­gi Margaret Oates näkee juuri euroop­pa­lai­sen ter­vey­den­hoi­don kii­reel­li­syy­den ja kylmyyden osa­syyl­li­se­nä äitien onnet­to­muu­teen. Hän havaitsi tut­ki­muk­ses­saan etteivät lää­ke­tie­teel­li­set tut­ki­muk­set aiheut­ta­neet naisissa nega­tii­vi­sia tun­te­muk­sia vaan olivat onnel­li­suu­den lähde.

Kuva: Christian Krohg (Wikimedia Commons)

Kuva: Christian Krohg (Wikimedia Commons)

Kehittyneestä neu­vo­la­toi­min­nas­ta huo­li­mat­ta monet suo­ma­lai­säi­dit ovat hen­ki­ses­ti kovilla. Jos halutaan ymmärtää heidän ahdin­ko­aan, on vält­tä­mä­tön­tä ottaa huomioon äitiyden ympäristö ja kult­tuu­ri­set ulot­tu­vuu­det, eikä yrittää löytää syitä ainoas­taan naisten itsensä sisältä. Oman tut­ki­muk­se­ni perus­teel­la mer­kit­tä­vim­mät suden­kuo­pat suo­ma­lai­ses­sa äitiy­des­sä ovat juuri sen luonne yksi­lö­suo­ri­tuk­se­na, sekä sosi­aa­li­sen tuen takaavien perin­tei­den puute.

Niin jul­ki­ses­sa kuin tie­teel­li­ses­sä­kin kes­kus­te­lus­sa äitiy­des­tä kes­ki­ty­tään paljolti siihen, millainen äidin tulisi olla, jotta vauvasta kehit­tyi­si tasa­pai­noi­nen lapsi. Tämä on eit­tä­mät­tä tärkeää, mutta samalla sivuu­te­taan täysin se, miten äitiys raken­ne­taan. Tutkimusaineistot muista kult­tuu­reis­ta osoit­ta­vat, että äitiys vahvistuu ihmis­suh­tei­den kautta, ei eris­täy­ty­mi­sel­lä tai yksin pär­jää­mäl­lä — oltiin omassa kult­tuu­ris­sam­me asiasta mitä mieltä tahansa.

half-filled-bottle-of-milk-which-was-lying-on-its-side-and-a-pacifier

Kuva: Debora Cartagena (CC0)


  • Podcast-lukija: Veikko Lindholm
  1. Becker, A.E. & Lee, D.T. 2002, “Indigenous Models for Attenuation of Postpartum Depression” in World mental health casebook Springer, pp. 221 – 236.
  2. Harkness, S. 1987, “The Cultural Mediation of Postpartum Depression”, Medical anth­ro­po­lo­gy quarterly, vol. 1, no. 2, pp. 194 – 209.
  3. Hoitoajat ja poti­las­mak­sut, HUS 2015.
  4. Jaakkola, S. 2015, Mistä on ilottomat äidit tehty?
  5. Maailman äitien tila 2014, Pelastakaa Lapset ry.
  6. Maailman äitien tila 2013, Pelastakaa lapset ry.
  7. Oates, M.R. 2004, “Postnatal depres­sion across countries and cultures: a qua­li­ta­ti­ve study”, British Journal Of Psychiatry.Supplement, vol. 46, pp. S10-6.
  8. Stern, G. & Kruckman, L. 1983, “Multi-discipli­na­ry pers­pec­ti­ves on post-partum depres­sion: an anth­ro­po­lo­gical critique”, Social science & medicine, vol. 17, no. 15, pp. 1027 – 1041.
  9. Suomen viral­li­nen tilasto (SVT): Työssäkäynti 2011 [verk­ko­jul­kai­su]. 2013, Tilastokeskus, Helsinki.
  10. Tilastotietoa per­he­va­pai­den käytöstä. THL 2015.
  11. Tontti, J. 2000, Masennuksen arkea: seli­tyk­siä surusta ilman syytä, Helsingin yliopisto, Helsinki.

Kirjoittaja

Suvi Jaakkola on valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta, tutkijakoulutettava Helsingin yliopistossa ja AntroBlogin toinen päätoimittaja. Suvia kiinnostaa etenkin sosiaalisten persoonien koostumus ja psykologinen antropologia.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Mikä on antropologian suhde talouteen, tai käänteisesti, talouden suhde antropologiaan? Taloudesta kuulee yllättävän usein puhuttavan kenttänä, joka on irrallinen siitä inhimillisestä arjesta, jossa me kaikki elämme. Se nähdään valmiina, annettuna, sellaisena missä on asioita kuten “markkinavoimat” ja “talouskasvu” (tai sen puuttuminen), ja johon ei antropologia sen kummemmin kaivata.

Helsinkiläisiä tuntuu yhdistävän viha liikkumistapoihin, joita he eivät itse käytä: pyöräilijät elävät liikennesäännöttömässä maailmassa, kävelykeskusta tyhjentää kaupungin kassan ja autoilijat (varsinkin bemarikuskit) edustavat kaikkea pahaa länsimaisessa yhteiskunnassamme. Vihaa yleisempää on ainoastaan pelko toisia kulkuvälineitä kohtaan. Kaupungilla liikkuessa kaikki vastaantulijat ovat potentiaalisia vaaran aiheuttajia.

Helsingin Taiteiden yö kaikui tänä vuonna tiedeviestinnän ilosanomaa, kun kesän suuri projektimme "Tabufestivaali: Onko normaalia olla mielisairas?" täytti startup-keskus Maria 01:n ja koko sairaala-alueen pihamaan yleisöllä. Antropologia, mielenterveys ja -sairaus, normaalin ja epänormaalin kulttuurinen määrittely sekä monet erilaiset, rajoja rikkovat taiteen muodot houkuttelivat paikalle valtavasti yleisöä. Nelituntinen tapahtumamme keräsi paikalle yli 1000 kävijää, ja pihamaalla oli pitkä jono koko tapahtuman ajan. Lienee tarpeetonta todeta, että tiimimme oli menestyksestä riemuissaan.