Uneen Afrikan rytmein

Teksti: Janne Rantala, toh­to­rio­pis­ke­li­ja Podcast-lukija: Veikko Lindholm

Ketäpä ei kiin­nos­tai­si kuulla kahdesta helposti opit­ta­vas­ta musii­kil­li­ses­ta raken­tees­ta, joiden vuoksi sär­ky­lääk­keet ja uni­lääk­keet voi palauttaa apteekin kier­rä­tys­pus­siin. Lähes 80-vuotias, mutta elin­voi­mai­nen länsi-afrik­ka­lai­nen muusikko ja etno­musi­ko­lo­gi Meki Nzewi opetti rytmit minulle aivan ilmai­sek­si ja minä aion puo­les­ta­ni jakaa ne nyt teille Antroblogin luki­joil­le. Minun pään­sär­ky­ni täällä Maputossa ainakin hellitti enkä malttaisi odottaa kuulla, toimiiko konsti myös Suomessa. Nzewi työs­ken­te­lee nykyään melkein Maputon naa­pu­ris­sa, Pretoriassa, mutta häneen ystä­vys­tyäk­se­ni minun piti matkustaa hei­nä­kuus­sa 2014 Tansaniaan Dar es Salaamin yli­opis­toon, jossa pidettiin eloisin kokemani kon­fe­rens­si, jossa ei juurikaan pidetty esitelmiä ilman akus­ti­ses­ti esitettyä musiik­kie­si­merk­kiä. Vietimme noin viikon samassa hotel­lis­sa, jossa otimme tavaksi jutella, syödä yhdessä juoden pari Kilimanjaro-tuoppia tai kupil­li­set hyvää tan­sa­nia­lais­ta pika­kah­via. Hänet oli kutsuttu visu­aa­lis­ten ja esi­tys­tai­tei­den laitoksen jär­jes­tä­män VIII Afrikkalaisen musiikin sym­po­siu­min keynote-luen­noi­jak­si ja itse puo­les­ta­ni pidin esitelmän kuolleen pre­si­dent­ti Samora Machelin äänestä Maputon räpissä.

Ensimmäinen Nzewin opettama rakenne on toistava kehä­mäi­nen rakenne, jossa lyhyttä ryt­mi­me­lo­di­aa tois­te­taan jat­ku­vas­ti. Kun tällaista toistaa jonkin aikaa ääneen tai omassa mie­les­sään niin unen tulisi saapua vii­vy­tyk­set­tä. Esimerkiksi sopii junnaava blues-riffi tai afrik­ka­lai­sen orkes­te­rin leh­män­kel­lo, joka ei mones­ti­kaan juuri varioi. Räpistä tutut sämplet ja loopit eivät kui­ten­kaan Nzewin mukaan kelpaa, koska ne ovat liiankin toistavia.

Kuva: J Duval (CC BY 2.0)

Kuva: J Duval (CC BY 2.0)

Toinen rakenne on samoin line­aa­ri­sen kehä­mäi­nen, mutta siihen kuuluu sisäistä vaihtelua, jazza­reit­ten kielellä niin sanottua fra­see­raus­ta. Tämän pitäisi poistaa ahdistus, stressi ja pääkipu, ja yleisesti edistää luovuutta. Ainoa pääkipu, jota ei tällä tavoin pysty paran­ta­maan johtuu kuulemma hyttysen tar­tut­ta­mas­ta mala­rias­ta. Molemmat rytmit ovat Nzewin mukaan afrik­ka­lai­sen sivi­li­saa­tion pehmeää tiedettä, jolla itsensä ja lähim­mäi­sen­sä voi pitää psyko-fyy­si­ses­ti terveenä. Eikä siinä vielä kaikki. Rock&rollin, bluesin, jazzin ja oikeas­taan koko popu­laa­ri­musii­kin pohja löytyy näistä toisiaan täy­den­tä­vis­tä afrik­ka­lai­sis­ta raken­teis­ta.

Perinteisen afrik­ka­lai­sen musiikin ylei­sim­mät tah­ti­la­jit ovat 12/​8 tai pop-musii­kis­ta tuttu 4/​4. Virallisen kon­fe­rens­sioh­jel­man päätyttyä hotel­lil­la jam­mai­luses­sios­sa huomasin, että valssi, ainakin ”Setä Hermannin valssi”, mahtuu mainiosti afrik­ka­lais­ta 12/​8 tah­ti­la­jia hyö­dyn­tä­vään kap­pa­lee­seen huo­li­mat­ta siitä, että valssin tahtilaji on yksin­ker­tai­sem­pi 3/​4. Ainakaan kukaan kon­fe­rens­si­vie­rais­ta ei valit­ta­nut, kun minä, kuutonen musii­kis­sa, täydensin sam­bia­lais­ta kap­pa­let­ta valssin melo­dial­la ja sanoilla, jotka alkavat: ”Samassa talossa Hermanni ja Miina yht’aikaa olivat pal­kol­li­si­na.” Vieressäni musi­soi­nut Nzewi selitti seu­raa­va­na aamuna teo­reet­ti­ses­ti miksi yhdis­tel­mä toimi.

Kuva: Ben Alman (CC BY 2.0)

Kuva: Ben Alman (CC BY 2.0)

Ainakin yhden asian opetin minäkin Nzewille, joka on igbo. Nimittäin hänen kan­sal­lis­lau­lun­sa sävel­tä­jän. Juuri Nigerian igbot nimittäin perus­ti­vat kovaon­ni­sen Biafran valtion, jonka kukis­tu­mi­ses­sa kuoli noin miljoona ihmistä, pää­asias­sa nälkään ja tauteihin. Nzewillä sota muun muassa katkaisi lupaa­vas­ti alkaneen kent­tä­tut­ki­muk­sen. Biafran sodasta 1967 – 1970 kertoo Chimamanda Ngozi Adichien ehdot­to­man suo­si­tel­ta­va romaani ”Puolikas keltaista aurinkoa”. Kaunokirjallisuuteen pääs­tyäm­me Nzewi kertoi, että kir­jai­li­jan isä opetti tilas­to­tie­det­tä samassa Nigerian yli­opis­tos­sa, jossa hän opetti afrik­ka­lais­ta musiikkia. Samainen opinahjo esiintyy kirjassa yoruba-soti­las­jun­tan vihaamana toi­si­na­jat­te­li­joi­den tyys­si­ja­na. Ai niin, se kan­sal­lis­lau­lu. Sen nimi oli ”Land of the Rising Sun” ja säveleksi otettiin Jean Sibeliuksen Finlandia-hymni.


Aiempi versio kir­joi­tuk­ses­ta on julkaistu sano­ma­leh­ti Karjalaisen “Kirjeitä Mosambikista” ‑sarjassa mar­ras­kuus­sa 2014.

Artikkelikuva: Marc Fuyà (CC BY 2.0)

Kirjoittaja

Janne Rantala on Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteiden tohtoriopiskelija, tiedetoimittaja ja kolumnisti. Hän tutkii rap-muusikoiden osallistumista yhteiskunnalliseen debattiin Mosambikin pääkaupungissa Maputossa. Jannen blogi löytyy täältä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Kristillisestä hip hopista on tullut lyhyessä ajassa eräs suosituimmista kristillisen populaarimusiikin muodoista. Samaan aikaan kristillistä uskoa tunnustavat yhdysvaltaiset hip hop -artistit kuten Lecrae, NF ja TobyMac ovat saavuttaneet kansainvälistä suosiota myös kristillisten musiikkimarkkinoiden ulkopuolella. Miten vastakulttuurin äänenä tunnettu hip hop on kääntynyt osaksi arvokonservatiivista kristittyä kulttuuria, ja miten hip hop -maailma on ottanut ilmiön vastaan?

Valkoinen Suomi lauloi sisällissodan aikana, ja sen jälkeen, koti-ikävästä, “ryssistä” ja urheista Pohjanmaan miehistä. Niin sanotun uusisänmaallisen käänteen myötä valkoisen Suomen laulut ovat palanneet sekä virallisen Suomen seremonioihin että Youtube-videoihin. Niiden avulla kommentoidaan pikemminkin nykyaikaa kuin sodan kauhuja sadan vuoden takaa.

Murheellisten laulujen maan vuodelta 1982 piti olla pohjanoteeraus. Matti Syrjän mukaan suositun biisin “tarkoitus oli tehdä satiiri melankolisesta suomalaisesta iskelmästä, jossa todellakin menee kauhean huonosti." Pilkkatarkoituksestaan huolimatta suomalaisen kurjuuden kliseinen kuvaus upposi kansaan kuin kuuma veitsi voihin. “Syyttömänä syntymisestä” on laulettu viime vuosikymmenet etkoilla, jatkoilla, Toyotan takapenkillä ja kotisohvalla - mielellään kotimaisella juomalla höystettynä. Turmiolan Tommi, kirves ja hanki ovat pitäneet paikkansa Suomi-kuvassa. Murheellisten laulujen maa on todempaa kuin tosi.

Huoleton sosiaalinen alastomuus ei ole vain suomalaisen saunakulttuurin yksinoikeus. Myös Hawaijin alkuperäisessä kulttuurissa kokonaiset perheet kylpivät ja uivat yhdessä montakin kertaa päivässä, ja sosiaalisella alastomuudella oli myös yhteiskunnallisia ja seremoniallisia merkityksiä.