Musiikkia? Ei kiitos!

Musiikki on uni­ver­saa­li tunteiden tulkki, jonka usein aja­tel­laan yhdis­tä­vän kaikkia kansoja. Onkohan aina ihan näin? 1900-luvun alussa Brasilian hallitus valjasti musiikin vies­tin­tä­vä­li­neek­si pyr­kies­sään ottamaan kontaktia Amazonin sade­met­säs­sä asuviin alku­pe­räis­kan­soi­hin. Hallitus arveli ilmai­se­van­sa posi­tii­vi­sia ja ystä­väl­lis­mie­li­siä aikeitaan sijoit­ta­mal­la sade­met­sään gra­mo­fo­ne­ja, joiden väli­tyk­sel­lä tun­te­mat­to­mil­le ja mys­ti­sil­le heimoille soi­tet­tiin Straussin valsseja.

Suopeaksi tar­koi­tet­tu viesti ei kui­ten­kaan mennyt perille ja musiikki tul­kit­tiin viha­mie­li­sek­si: pai­kal­li­syh­tei­söis­sä aja­tel­tiin, että “vihol­li­nen” eli val­ko­naa­ma lähetti näiden kamalien, korvia raapivien äänten väli­tyk­sel­lä ihmisille tauteja. Jos löysi itsensä äänien kan­to­mat­kan alueelta, oli viisainta tukkia korvat mehi­läis­va­hal­la.

  1. Greg Urban: Metaphysical Community. 1996, Texas University Press.

Kirjoittaja

Emmi Huhtaniemi, VTM, on vastavalmistunut sosiaali- ja kulttuuriantropologi Helsingin yliopistosta. Hän tarkasteli pro gradu -työssään maya-kalenterin loppuun liittynyttä uushenkisyyttä Meksikossa rituaalin ja magian näkökulmista. Emmiä kiinnostavat erityisesti inhimillisen kokemuksen rakentuminen ja tietoisuuden antropologia.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

”Miten voit olla varma siitä, että jaksat paneutua samaan tutkimusaiheeseen neljän vuoden ajan?” Tämä on kysymys, johon moni alkuvaiheen väitöskirjatutkija joutuu vastaamaan sekä tuttavien kysellessä urakuulumisia että epävarmuuden peikon hiipiessä oman pään sisälle. Koska tutkin kaivoskiistoja ja ympäristönhallintaa, vastaan yleensä tällaisiin kysymyksiin tutkimusaiheeni yhteiskunnallista tärkeyttä liputtaen. ”Nämä asiat vaikuttavat erittäin paljon paikallisten ihmisen elämään ja aiheuttavat päänvaivaa viranomaisille ja poliitikoille, joten lisää tutkimusta tarvitaan”, saatan sanoa.

Kesällä ilmestynyt elokuva Saamelaisveri kuvaa niin arkipäivän kuin institutionaalisen rasismin aiheuttamaa kipua yksilöille ja yhteisöille. Elokuva sijoittuu pääosin 1930-luvun Ruotsiin. Sen keskiössä ovat saamelaislapset sisäoppilaitoksessa, jossa heitä ruotsalaistetaan kieltämällä mm. saamen puhuminen. Sekä arkipäiväinen että institutionalisoitu rasismi on kuvattu hyvin hienovaraisesti. Elokuva ei jätä epäilyksiä siitä, minkälaista vahinkoa saadaan aikaan kieltämällä kieli, halventamalla saamelaiskulttuuria ja kieltämällä tasavertainen ihmisyys. Vaikka elokuva sijoittuu Ruotsiin, pätee kuvaus Suomeenkin.

Kulttuurisen omimisen käsite on tullut tutuksi lähinnä iltapäivälehtien kohukirjoitusten ja television keskusteluohjelmien kautta, joissa vähemmistöjä kuvataan omimisesta ”loukkaantuneina”. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet ilmiön todelliset vaikutukset alkuperäiskansojen yhteiskunnalliseen ja kansainväliseen asemaan. Monet vähemmistöryhmät kokevat syrjintää käyttäessään julkisesti omien kulttuuriensa symboleita, vaikka samalla valtaväestö voi hyötyä näistä esimerkiksi taloudellisesti.

Murheellisten laulujen maan vuodelta 1982 piti olla pohjanoteeraus. Matti Syrjän mukaan suositun biisin “tarkoitus oli tehdä satiiri melankolisesta suomalaisesta iskelmästä, jossa todellakin menee kauhean huonosti." Pilkkatarkoituksestaan huolimatta suomalaisen kurjuuden kliseinen kuvaus upposi kansaan kuin kuuma veitsi voihin. “Syyttömänä syntymisestä” on laulettu viime vuosikymmenet etkoilla, jatkoilla, Toyotan takapenkillä ja kotisohvalla - mielellään kotimaisella juomalla höystettynä. Turmiolan Tommi, kirves ja hanki ovat pitäneet paikkansa Suomi-kuvassa. Murheellisten laulujen maa on todempaa kuin tosi.