Tragedian jälkeen: muistamisesta ja arkeen paluun vaikeudesta

Kirjoittaja: Laura Calderón Westö, VTM Podcast-lukija: Veikko Lindholm

Kun tragedia iskee, ihminen reagoi. Tulee tarve kokoontua, hakea lohtua ja yrittää löytää järkeä seka­sor­ron keskeltä. Prosessi näyt­täy­tyy kon­kreet­ti­sem­min niin sanot­tu­jen spon­taa­nien (epä­vi­ral­lis­ten) muis­to­merk­kien muodossa. Näitä ovat esi­mer­kik­si tapah­tu­ma­pai­kal­le viedyt kukat, kynttilät, kuvat ja muut esineet. Spontaanien muis­to­merk­kien jälkeen tulevat viral­li­set muis­to­mer­kit, jotka ilmen­tä­vät pidem­mäl­le kehit­ty­nyt­tä tapah­tu­man käsit­te­lyn prosessia. Kumpikaan muis­ta­mi­sen työkalu ei täysin pysty kuvaamaan tai kon­kre­ti­soi­maan sitä, miten ihminen kokee mene­tyk­sen ja miten arki muuttuu tragedian seu­rauk­se­na. Tässä tekstissä pohdin arkeen paluun haasteita ja sosi­aa­lis­ta muis­ta­mis­ta mene­tyk­sen kautta Perun sisäisen konflik­tin (1980 – 2000) ja Norjan vuoden 2011 terrori-iskun valossa.

Spontaanit muis­to­mer­kit ovat tapamme reagoida tapah­tu­miin, joita on vaikea ymmärtää tai pro­ses­soi­da jo olemassa olevilla työ­ka­luil­la. Ihmisen luovuus kon­kre­ti­soi­tuu ja pro­ji­soi­tuu yhteis­kun­taan muis­to­merk­kien muodossa. Oklahoma Cityssa vuonna 1995 tehdyn pommi-iskun tapah­tu­ma­pai­kal­le pys­ty­tet­tiin aita, jonka tarkoitus oli eristää paikka. Ihmiset kiin­nit­ti­vät aitaan kukkia, nal­le­kar­hu­ja ja viestejä muo­dos­taen aidasta epä­vi­ral­li­sen, spon­taa­nin muis­to­mer­kin. Hiljattain meneh­ty­neen musiikin moni­tai­tu­rin Princen kodin ulko­puo­lel­le ilmestyi kukkia ja suru­vies­te­jä nopeasti artistin kuoleman jul­kis­ta­mi­sen jälkeen. Pysyvämmät muis­to­mer­kit (usein valtion tai julkisen orga­ni­saa­tion tee­tät­tä­mät) voivat sisältää näitä spon­taa­ne­ja muis­to­merk­ke­jä, luoden uusia mer­ki­tyk­siä muis­ta­mi­sen pro­ses­sis­sa. Oklahoma Cityn aita päätyi kukkineen ja vies­tei­neen osaksi onnet­to­muu­den muis­ta­mi­sel­le omis­tet­tua museo­näyt­te­lyä.

KaisaVainio006

Kuva: Kaisa Vainio

Muistamisesta puhuessa emme viittaa yhteen tiettyyn, kaikkien hyväk­sy­mään ja jaettuun versioon. Muistamiseen liittyy val­ta­vas­ti erilaisia tul­kin­to­ja, mikä tekee viral­lis­ten muis­to­merk­kien toteu­tuk­ses­ta hyvin haastavaa. Miten sisäl­lyt­tää joskus hyvinkin ris­ti­rii­tai­set näke­myk­set ja tulkinnat samaan paikkaan? Usein muis­to­mer­kit ovatkin tietyn tulkinnan mukaisia, ja koros­ta­vat esi­mer­kik­si val­lan­pi­tä­jien näkemystä his­to­rial­li­sen tapah­tu­man luon­tees­ta. Muistaminen on ennen kaikkea prosessi, jolloin on ymmär­ret­tä­vä, että eri aikoina muo­dos­tu­neet tulkinnat hei­jas­ta­vat yhteis­kun­nas­sa val­lit­se­via arvoja ja normeja: tiettyä ajankuvaa. Kysymys siitä, kuka päättää mitä muis­te­taan ja miten muis­te­taan, onkin jat­ku­vas­ti neu­vo­tel­ta­vis­sa. Muistomerkkejä tar­kas­tel­taes­sa tulee muistaa, että joitakin tapah­tu­man ulot­tu­vuuk­sia on saatettu häivyttää tai jopa vääristää. Tästä huo­li­mat­ta muis­to­merk­kien yksi vahvuus on niiden poten­ti­aa­li tuoda esille erilaisia näke­myk­siä ja mah­dol­lis­taa avoin yhteis­kun­nal­li­nen kes­kus­te­lu.  

Muistaminen ei liity yksi­no­maan men­nee­seen. Tragedian tapah­tu­ma­het­kes­tä on yllät­tä­vän lyhyt aika sen muis­ta­mi­sen kes­kus­te­lun alka­mi­seen. Uhrien omaiset kokevat suurta vääryyttä ja haluavat, että heidän rak­kai­taan kun­nioi­te­taan ja muis­te­taan oikein. Yhteiskunta osaltaan kokee vastuuta tapah­tu­man oikeu­den­mu­kai­ses­ta käsit­te­lys­tä, etenkin sen jäl­ki­puin­nin ja arkeen palaa­mi­sen mah­dol­lis­ta­mi­ses­ta. Se, miten tapahtuma muis­te­taan ja kon­kre­ti­soi­daan tule­vai­suu­teen muis­to­mer­kin muodossa, on kyt­kök­sis­sä siihen, millaisia arvoja nyky-yhteis­kun­nas­ta halutaan nostaa ja muistaa tule­vai­suu­den his­to­rian­kir­joi­tuk­ses­sa. Muistomerkit kuitenkin elävät ja muuttuvat ajassa ja paikassa ihmisten tul­kin­to­jen kautta, joten emme voi tietää, miten muis­to­merk­ki ymmär­re­tään tule­vai­suu­des­sa.

Tämä on muis­to­merk­kien vahvuus: näin ne pal­ve­le­vat ihmisten tarpeita eri aikoina. Muistomerkkien mer­ki­tyk­siä ei ole kahlittu aikaan tai paikkaan, vaan ne ovat dynaa­mi­sia ja elävät tul­kit­si­jan mukaan. Muistomerkeillä on tärkeä tehtävä jaettujen, julkisten tilojen luo­mi­ses­sa. Ne roh­kai­se­vat poh­dis­ke­le­maan asioita, joille ei löydy valmiita yksin­ker­tai­sia vas­tauk­sia. Usein tragedian ympärille syn­ty­väl­le kes­kus­te­lul­le kaivataan tämän­lais­ta avointa ja jaettua tilaa.

IMG_6516HelmiRaisanen

Kuva: Helmi Räisänen

Muistamisella yllä­pi­däm­me kult­tuu­ris­ta jat­ku­vuut­ta. Linkitämme sen avulla yhteen sekä menneen, nykyisen ja tulevan että asioita, jotka on muuten vaikea liittää osaksi omaa arkea ja todel­li­suut­ta. Näillä viittaan tässä tekstissä traa­gi­siin tapah­tu­miin ja mene­tyk­sen koke­muk­siin. Kommemoratiiviset rituaalit tai tapah­tu­mat ovat keinoja luoda jat­ku­vuut­ta ja yhteen­liit­tää selit­tä­mät­tö­mät tapah­tu­mat osaksi arkea. Muistamisen työ­ka­luil­la voidaan ede­saut­taa arkeen palaa­mis­ta saat­ta­mal­la muutoin selit­tä­mä­tön asia käsi­tel­tä­vään muotoon.

Kun arki murenee

Arki ja rutiini ovat asioita, joista helposti puhumme nega­tii­vi­sem­paan sävyyn kuin olisi syytä. Arki saatetaan mieltää tylsäksi, jopa uuvut­ta­vak­si. Sitä pyritään piris­tä­mään eri­lai­sil­la akti­vi­tee­teil­la, kuten har­ras­tuk­sil­la. Harvemmin tulemme kui­ten­kaan aja­tel­leek­si, että arki voi tar­koit­taa myös tur­val­li­suut­ta: arjessa elämä on rai­teil­laan. Mitä tapahtuu, kun emme voikaan suorittaa arjen askareita? Millainen asia voi saada tylsät sii­vous­päi­vät ja ruo­ka­kau­pas­sa ravaa­mi­sen tuntumaan ihanalta ja toi­vo­tul­ta?

Näiden kysy­mys­ten äärellä olin itse keväällä 2014, kun ant­ro­po­lo­gian opis­ke­li­ja­na vietin neljä kuukautta Perussa tut­ki­mas­sa poliit­ti­sen väki­val­lan jälkeistä sosi­aa­li­sen muis­ta­mi­sen ja yhteisön uudel­leen­ra­ken­ta­mi­sen pro­ses­se­ja pro gradu ‑tut­kiel­maa­ni varten. Kenttätyöni keskittyi pää­kau­pun­ki Liman lisäksi vuo­ris­toi­sen ja syrjäisen Ayacuchon maakunnan alueelle, joka kärsi eniten Perun sisäisen konflik­tin aikana. Tapasin liian monta ihmistä, joille tur­val­li­nen arki oli peruut­ta­mat­to­mas­ti muuttunut loput­to­mak­si oikeuden tavoit­te­lun tais­te­lua­ree­nak­si.

Toukokuussa 1980 Perun vuo­ris­toa­lu­eel­la Loistava Polku (Sendero Luminoso) –niminen mao­lais­vai­kut­tei­nen kom­mu­nis­ti­jär­jes­tö aloitti sodan valtiota vastaan pyr­ki­myk­se­nään saada aikaan ”kult­tuu­ri­nen val­lan­ku­mous”. Silloin — ja jossain määrin vielä tänäkin päivänä — Liman ulko­puo­li­set alueet eivät herät­tä­neet suurta mie­len­kiin­toa poliit­ti­sen johdon tai taval­li­sen kau­pun­ki­lai­sen mielessä, ja veriset yhtee­no­tot Ayacuchon alueella jatkuivat pitkään ennen kuin valtio puuttui asiaan. Vasta vuoden 1982 jou­lu­kuus­sa pre­si­dent­ti Belaunde julisti hätätilan Ayacuchon alueelle ja armeijan joukot vyöryivät paikalle. Kokematon armeija ei kui­ten­kaan erottanut taval­lis­ta ayacuc­ho­lais­ta maalaista saman­nä­köi­ses­tä sis­si­jär­jes­tön jäsenestä, mikä johti siihen, että viattomia siviilejä lah­dat­tiin tuhan­sit­tain. Ihmisiä sie­pat­tiin, kidu­tet­tiin, kado­tet­tiin ja mur­hat­tiin kahden vuo­si­kym­me­nen ajan. Ayacucho on vielä tänä päivänä monelle ter­ro­ris­min kehto.

Sendero Luminoson karis­maat­ti­nen johtaja van­git­tiin vuonna 1992, mikä lopetti suurelta osin järjestön väki­val­tai­sen toiminnan, mutta valtion tahojen perus­teet­to­mat ja sum­mit­tai­set van­git­se­mi­set ja katoa­mi­set jatkuivat aina vuoteen 2000. Kahteenkymmeneen vuoteen mahtuu paljon sortoa, väki­val­taa, menetystä ja epä­oi­keu­den­mu­kai­suut­ta, ja siksi aika­kau­den muis­ta­mi­nen on kaikkea muuta kuin yksi­se­lit­teis­tä.

IMG_0922

Arapacancha, Perun vuo­ris­tos­sa sijait­se­va alle kah­den­kym­me­nen perheen muo­dos­ta­ma kylä, jossa jokai­sel­la on kadonnut tai sisäisen konflik­tin seu­rauk­se­na menetetty läheinen. Kuvassa oleva infor­mant­ti­ni kertoi jou­tu­neen­sa armeijan kidu­tuk­sen uhriksi. Kuva: Laura Calderón Westö

Minulle täällä Suomessa arki oli itsestään selvä, niin kovin taval­li­nen asia. Sanotaan, ettei ihminen osaa arvostaa sitä mitä on ennen kuin sen menettää. Perussa on edelleen yli 20 000 poliit­ti­sen väki­val­lan seu­rauk­se­na kado­tet­tua ihmistä, joiden kohtalo on sel­vit­tä­mät­tä. Heidän lähei­sen­sä tais­te­le­vat vielä tänä päivänä oikeuden puolesta, muis­ta­mi­sen puolesta. Kadonneiden omaisille joka­päi­väi­nen arki rutii­nei­neen sir­pa­loi­tui vuosien 1980 – 2000 välisenä aikana eikä se ole vieläkään palau­tu­nut ennalleen tai raken­tu­nut uudelleen.

576px-Mourners_in_Oslo_25_July_2011_Vert_01

Surijoita Oslossa kolme päivää Utøyan tragedian jälkeen. Kuva: Wikimedia Commons (CC BY-SA 3.0)

Otetaan toinen esimerkki lähempää. Miksi Norjan hirmuteot jär­kyt­ti­vät meitä suo­ma­lai­sia niin paljon? Kun uutinen levisi, tuttuni ihmetteli Facebookissa sitä, miten me täällä län­si­mais­sa uuti­soim­me ja reagoimme niin voi­mak­kaas­ti Norjan kal­tai­seen hir­mu­te­koon vaikka Afrikassa vas­taa­van­lais­ta tapahtuu lähes päi­vit­täin, ilman että kuulemme niistä mitään. Eri puolilla maailmaa tapah­tu­nei­den kau­heuk­sien vertailu vaatii laajempaa ja syväl­li­sem­pää ymmär­rys­tä kult­tuu­ri­sis­ta, his­to­rial­li­sis­ta, poliit­ti­sis­ta ja muista yhteis­kun­nal­li­sis­ta eri­tyis­piir­teis­tä, mutta muutaman näkö­kul­man uskallan kuitenkin tarjota.

Ensinnäkin Norjan tapah­tu­mat eivät sijoit­tu­neet sodan tai muun seka­sor­ron keskelle köyhyyden rii­vaa­mas­sa yhteis­kun­nas­sa, vaan hyvin­voin­tiyh­teis­kun­nan ytimeen rauhan aikaan. Tapahtumia on Norjassa kuvattu pahim­mik­si sitten toisen maa­il­man­so­dan. Toisekseen nor­ja­lai­nen yhteis­kun­ta on hyvin saman­kal­tai­nen kuin suo­ma­lai­nen. Kolmanneksi, voimme Suomessa samaistua nor­ja­lais­ten koke­muk­siin sillä olemme läpi­käy­neet saman­kal­tai­sia tra­ge­dioi­ta — esi­mer­kik­si Jokelan kou­lusur­mat. Molemmissa tapauk­sis­sa hirmuteon takana oli yksi meistä.

Kun väki­val­las­ta tulee päi­vit­täis­tä, se arki­päi­väis­tyy ja lähes nor­ma­li­soi­tuu. Me oletamme jo, että joka­päi­väi­nen elämä Afrikassa on väki­val­tais­ta. Jokainen uusi väki­val­tai­nen selkkaus tai terrori-isku ei ylitä uutis­kyn­nys­tä, niin kauheata kuin näin onkin kir­joit­taa. Toisin on Suomessa tai Norjassa, jossa hirmuteot ravi­sut­ta­vat arkeamme tavalla, johon emme ole tottuneet. Siksi Utøya kosketti meitä eri tavalla.

Menetyksen muistamisen tapoja

On eri asia menettää joku onnet­to­muu­den kuin poliit­ti­sen väki­val­lan seu­rauk­se­na. Teon tar­koi­tuk­sel­li­suus ja suun­ni­tel­mal­li­suus tekee siitä hen­ki­lö­koh­tai­sen, jär­jet­tö­män. Tämä tuli minulle selväksi kentällä, kuten myös murhan ja katoa­mi­sen välinen ero. Eräs infor­man­teis­ta­ni, joka todisti isänsä murhan totesi, että ainakin hän tietää, mitä isälle tapahtui. ”Pahinta on tie­tä­mät­tö­myys” on haas­tat­te­lu­ma­te­ri­aa­lie­ni kenties tois­te­tuin lause. Kun avio­mie­hen ole­mas­sao­los­ta tai elämän päät­ty­mi­ses­tä ei ole todis­tei­ta, mikä on hänen paikkansa yhteis­kun­nas­sa tai omaisen arjessa? Katoamiset ovatkin syn­nyt­tä­neet peru­lai­seen yhteis­kun­taan uuden sosi­aa­li­sen ”luokan”, johon kuuluvat kadonneet ja heidän omaisensa. Esimerkiksi avio­mie­hen­sä menet­tä­neet naiset eivät ole kylän silmissä vaimoja eivätkä valtion silmissä leskiä. He eivät ole oikeu­tet­tu­ja esi­mer­kik­si menemään uusiin naimisiin ilman avio­mie­hen­sä kuo­lin­to­dis­tus­ta, jota he eivät saa ilman ruumista. Monesti he syr­jäy­ty­vät yhtei­söis­sään.

Kaisa Vainio (74)

Kuva: Kaisa Vainio

Norjassa tilanne on eri, mutta sama. Läheiset on menetetty tavalla, jota järki ja tunteet eivät voi käsittää. Vaikka uhrien kohtalo on selvä, menetystä ei ole sen helpompi käsitellä. Muistaminen on kuitenkin erilaista. Perussa vuosien 1980 – 2000 kol­lek­tii­vi­seen muis­ta­mi­seen liittyy val­ta­vas­ti konflik­te­ja, jopa sortoa. Moni valtion taholta siepattu ja kadotettu henkilö on leimattu — usein syyttä — ter­ro­ris­tik­si, mikä tar­koit­taa ettei häntä liitetä osaksi kol­lek­tii­vi­ses­ti muis­tet­tu­ja ”sisäisen konflik­tin uhreja”. Tällä on kadonneen omaisille hyvin kou­riin­tun­tu­via seu­rauk­sia. Terroristiksi leimatun omaisilla ei esi­mer­kik­si ole oikeutta rekis­te­röi­tyä uhrin omaisiksi ja vas­taa­not­taa talou­del­lis­ta, sosi­aa­lis­ta ja ter­vey­den­huol­lon tukea valtiolta. Näin ollen muis­ta­mi­sen työ­ka­luil­la voidaan myös mar­gi­na­li­soi­da.

Norjassa vaikuttaa siltä, että muis­ta­mi­nen todella on yhtei­söl­lis­tä. Hyvänä esi­merk­ki­nä toimii Utøyan saarelle yhteis­voi­min raken­net­tu muis­to­merk­ki, jossa ark­ki­teh­dit, vapaa­eh­toi­set ja uhrien omaiset tekivät yhteis­työ­tä muis­ta­mi­sen parissa. Tässä huo­mio­nar­vois­ta on oikeas­taan se, että tällä teke­mi­sel­lä ja yhteis­työl­lä luotiin kol­lek­tii­vi­sen muistin lisäksi kon­kreet­ti­sia keinoja joilla trau­maat­tis­ta ja vaikeaa muistoa voitiin työstää.

22.7.2015 Osloon avattiin muis­to­kes­kus paikalle, jossa pommi räjähti samana päivänä vuonna 2011. Helsingin Sanomat (9.8.2015) uutisoi, että muis­to­kes­kus selvästi täyttää aukon nor­ja­lai­ses­sa yhteis­kun­nas­sa. Muistokeskus painottaa itse tapah­tu­mia ja uhreja eikä tekijää ja hänen motii­ve­jaan, mistä se on saanut paljon kiitosta nor­ja­lai­sil­ta vie­rai­li­joil­taan. Uhrikeskeisyys oli tärkeää myös infor­mant­tie­ni kes­kuu­des­sa Perussa: koros­tet­tiin, etteivät kaikki yli 20 000 ole vain ”kadon­nei­ta” tai numeroita. He ovat ihmisiä. He ovat Dora, Ernesto, Kenneth ja Jaime. Lapsia, isiä, veljiä ja avio­mie­hiä.

Muistamisen paikat, joissa vierailin kent­tä­työ­ni aikana, erosivat eniten toi­sis­taan suhteessa siihen, miten konflik­tis­sa meneh­ty­neet kuvattiin. ANFASEP-ihmi­soi­keus­jär­jes­tön museo painotti uhreja ja heidän sosi­aa­li­sia siteitään. Konfliktin kuvaus ja tulkinta oli hyvin hen­ki­lö­koh­tai­nen, johtuen siitä, että ANFASEPin kaikki jäsenet ovat kadon­nei­den tai konflik­tis­sa muutoin meneh­ty­nei­den omaisia. Vierailijana museon tarjoama kokemus oli äärim­mäi­sen kos­ket­ta­va.

WP_20140415_047

ANFASEP:in museo Ayacuchon maa­kun­nas­sa. Kuvassa näkyvät vaa­te­kap­pa­leet on löydetty jouk­ko­hau­dois­ta ja omaiset ovat tun­nis­ta­neet ne kuu­lu­vik­si omille kadon­neil­le lähei­sil­leen. Kuva: Laura Calderón Westö

Perun Kansallismuseon yhteyteen kuratoitu valo­ku­va­näyt­te­ly taas painotti meneh­ty­nei­den sivii­lis­ta­tus­ta: he olivat uhreja sodassa. ANFASEPille vain sillä oli lopulta mer­ki­tys­tä, että heidän per­heen­jä­se­nen­sä olivat joutuneet ja vali­koi­tu­neet raa’an väki­val­lan uhreiksi, ei sillä mikä tekijöitä ajoi. Kansallismuseo, jolla on toki myös oma peda­go­gi­nen teh­tä­vän­sä, puo­les­taan painotti tapah­tu­mien poliit­ti­sen kon­teks­tin avaamista ja pyrki selit­tä­mään eri teki­jöi­den ideo­lo­gioi­ta ja motiiveja.

Tämä ei tulisi kuu­loon­kaan Norjassa. Tekijän vinou­tu­neen maa­il­man­ku­van selit­tä­mi­nen meneh­ty­nei­den muis­toe­si­nei­den rinnalla olisi uhrien muistoa kohtaan epä­kun­nioit­ta­vaa. Asian voisi ymmärtää jopa niin, että henkilön menetys olisi jollakin tavalla seli­tet­tä­vis­sä sillä, että tekijää ajoivat tie­tyn­lai­set ajatukset ja että hänellä oli tällainen maa­il­man­ku­va. Kuten The New Yorker ‑lehteen kir­joit­ta­nut nor­ja­lai­nen kir­jai­li­ja toteaa: ”Breivikin lapsuus ei selitä mitään, hänen luon­teen­sa ei selitä mitään, hänen poliit­ti­nen ideo­lo­gian­sa ei selitä mitään.” Menetystä ei selitä uhrin omaiselle mikään. Muistamisen työ­ka­lu­jen tärkein tehtävä on mene­tyk­sen sosi­aa­li­nen tun­nus­ta­mi­nen ja tragedian seu­rauk­se­na yhteis­kun­nan ulko­puo­lel­le jääneen henkilön uudelleen liit­tä­mi­nen yhteisöön. Siinä, missä muis­to­mer­kit tarjoavat uhrien omaisille tavan käsitellä menetystä, ne voivat vain pyrkiä jär­keis­tä­mään sitä.


Lähteet

Becker, Gay 1997. Disrupted Lives: How People Create Meaning in a Chaotic World. Berkeley: University of California Press.

Berliner, David 2005. The Abuses of Memory: Reflections on the Memory Boom in Anthropology. Anthropological Quarterly, Vol. 78, No. 1, pp. 197 – 211.

Calderón Westö, Laura Maria 2015. Lives Interrupted, Memories Unfinished. An eth­no­grap­hic study on the localized memory practices employed in Peru by family members of force­ful­ly disap­pea­red in recon­struc­ting frag­men­ted lives in the aftermath of mass violence. Pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto.

Castillo, Cromwell 2003. ¿Dónde está Ernesto? Lima: Argos.

Das, Veena; Kleinman, Arthur; Lock, Margaret; Ramphele, Mamphela & Reynolds, Pamela (toim.) 2001. Remaking a World: Violence, Social Suffering and Recovery. Berkeley: University of California Press.

Defensoría del Pueblo 2002. La Desaparición Forzada de Personas en el Perú (1980 – 1996). Informe No. 55: Lima.

Halbwachs, Maurice 1992 [1941]. On Collective Memory. Chicago: The University of Chicago Press.

Hatun Willakuy: Abbreviated Version of the Final Report of the Truth and Reconciliation Commission, Peru  2004. Lima.

Helsingin Sanomat ”Norjalaiset jonot­ta­vat muis­ta­maan jouk­ko­mur­han tuhoja – ’tämä täyttää selvästi aukon yhteis­kun­nas­sa.’” 

The Guardian ”Prince: autopsy under way after death of singer at Paisely Park.” 

The New Yorker ”The Inexplicable: Inside the mind of a mass killer.” 

LaCapra, Dominick 2001. Writing History, Writing Trauma. Baltimore: The Johns Hopkins University Press.

Theidon, Kimberly 2012. Intimate Enemies – Violence and Reconciliation in Peru. Philadelphia: University of Pennsylvania Press.

Wikipedia ”Oklahoma Cityn pommi-isku” 

Linkkejä

22 Juli-sentret – Oslon muis­ti­kes­kus

Art Plan for July 22 Memorial Sites

July 22 and the Negotiation of Memory

Artikkelikuva: Rauhankulkue Ayacuchossa Sendero luminoson konflik­tin alkamisen vuo­si­päi­vä­nä vuonna 2012. Kuva: Randal Sheppard (CC BY-SA 2.0)

Kirjoittaja

Laura Calderón Westö (VTM) on yksi soveltavan antropologian verkoston perustajista. Opinnoissaan Laura keskittyi sosiaaliseen muistamiseen ja yhteiskunnalliseen uudelleenrakentamiseen sekä poliittisen väkivallan ilmiöön ruohonjuuritasolla. Lauraa kiehtoo kokemuksellisuuden, arjen tarinallistamisen sekä organisaatiotutkimuksen tematiikka.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Ebola on yksi vuosikymmenen pahimmista terveyskriiseistä. Kun epidemia heinäkuussa 2019 levisi Kongon demokraattisessa tasavallassa Pohjois-Kivun provinssin pääkaupunkiin Gomaan, WHO julisti epidemian kansainväliseksi kansanterveysuhaksi. Ebolan ennaltaehkäisyssä on tärkeää huomioida paikallisen kulttuurin ja tapojen vaikutus, kuten tämä esimerkki Ruandan ja Kongon rajakaupungeista osoittaa.

Graffitinmaalaajat miellettiin ennen usein nuorisorikollisiksi. Vaikka kyseessä on laillisuuden rajamailla liikkuva alakulttuuri, graffiti on jo kauan ollut osa taide- ja mainosmaailmaa. Viime vuosina graffiteista on tullut laajemmin hyväksytty ilmiö.