Kirjoittaja: Laura Calderón Westö, VTM Podcast-lukija: Veikko Lindholm
Kun tragedia iskee, ihminen reagoi. Tulee tarve kokoontua, hakea lohtua ja yrittää löytää järkeä sekasorron keskeltä. Prosessi näyttäytyy konkreettisemmin niin sanottujen spontaanien (epävirallisten) muistomerkkien muodossa. Näitä ovat esimerkiksi tapahtumapaikalle viedyt kukat, kynttilät, kuvat ja muut esineet. Spontaanien muistomerkkien jälkeen tulevat viralliset muistomerkit, jotka ilmentävät pidemmälle kehittynyttä tapahtuman käsittelyn prosessia. Kumpikaan muistamisen työkalu ei täysin pysty kuvaamaan tai konkretisoimaan sitä, miten ihminen kokee menetyksen ja miten arki muuttuu tragedian seurauksena. Tässä tekstissä pohdin arkeen paluun haasteita ja sosiaalista muistamista menetyksen kautta Perun sisäisen konfliktin (1980–2000) ja Norjan vuoden 2011 terrori-iskun valossa.
Spontaanit muistomerkit ovat tapamme reagoida tapahtumiin, joita on vaikea ymmärtää tai prosessoida jo olemassa olevilla työkaluilla. Ihmisen luovuus konkretisoituu ja projisoituu yhteiskuntaan muistomerkkien muodossa. Oklahoma Cityssa vuonna 1995 tehdyn pommi-iskun tapahtumapaikalle pystytettiin aita, jonka tarkoitus oli eristää paikka. Ihmiset kiinnittivät aitaan kukkia, nallekarhuja ja viestejä muodostaen aidasta epävirallisen, spontaanin muistomerkin. Hiljattain menehtyneen musiikin monitaiturin Princen kodin ulkopuolelle ilmestyi kukkia ja suruviestejä nopeasti artistin kuoleman julkistamisen jälkeen. Pysyvämmät muistomerkit (usein valtion tai julkisen organisaation teetättämät) voivat sisältää näitä spontaaneja muistomerkkejä, luoden uusia merkityksiä muistamisen prosessissa. Oklahoma Cityn aita päätyi kukkineen ja viesteineen osaksi onnettomuuden muistamiselle omistettua museonäyttelyä.
Kuva: Kaisa Vainio
Muistamisesta puhuessa emme viittaa yhteen tiettyyn, kaikkien hyväksymään ja jaettuun versioon. Muistamiseen liittyy valtavasti erilaisia tulkintoja, mikä tekee virallisten muistomerkkien toteutuksesta hyvin haastavaa. Miten sisällyttää joskus hyvinkin ristiriitaiset näkemykset ja tulkinnat samaan paikkaan? Usein muistomerkit ovatkin tietyn tulkinnan mukaisia, ja korostavat esimerkiksi vallanpitäjien näkemystä historiallisen tapahtuman luonteesta. Muistaminen on ennen kaikkea prosessi, jolloin on ymmärrettävä, että eri aikoina muodostuneet tulkinnat heijastavat yhteiskunnassa vallitsevia arvoja ja normeja: tiettyä ajankuvaa. Kysymys siitä, kuka päättää mitä muistetaan ja miten muistetaan, onkin jatkuvasti neuvoteltavissa. Muistomerkkejä tarkasteltaessa tulee muistaa, että joitakin tapahtuman ulottuvuuksia on saatettu häivyttää tai jopa vääristää. Tästä huolimatta muistomerkkien yksi vahvuus on niiden potentiaali tuoda esille erilaisia näkemyksiä ja mahdollistaa avoin yhteiskunnallinen keskustelu.
Muistaminen ei liity yksinomaan menneeseen. Tragedian tapahtumahetkestä on yllättävän lyhyt aika sen muistamisen keskustelun alkamiseen. Uhrien omaiset kokevat suurta vääryyttä ja haluavat, että heidän rakkaitaan kunnioitetaan ja muistetaan oikein. Yhteiskunta osaltaan kokee vastuuta tapahtuman oikeudenmukaisesta käsittelystä, etenkin sen jälkipuinnin ja arkeen palaamisen mahdollistamisesta. Se, miten tapahtuma muistetaan ja konkretisoidaan tulevaisuuteen muistomerkin muodossa, on kytköksissä siihen, millaisia arvoja nyky-yhteiskunnasta halutaan nostaa ja muistaa tulevaisuuden historiankirjoituksessa. Muistomerkit kuitenkin elävät ja muuttuvat ajassa ja paikassa ihmisten tulkintojen kautta, joten emme voi tietää, miten muistomerkki ymmärretään tulevaisuudessa.
Tämä on muistomerkkien vahvuus: näin ne palvelevat ihmisten tarpeita eri aikoina. Muistomerkkien merkityksiä ei ole kahlittu aikaan tai paikkaan, vaan ne ovat dynaamisia ja elävät tulkitsijan mukaan. Muistomerkeillä on tärkeä tehtävä jaettujen, julkisten tilojen luomisessa. Ne rohkaisevat pohdiskelemaan asioita, joille ei löydy valmiita yksinkertaisia vastauksia. Usein tragedian ympärille syntyvälle keskustelulle kaivataan tämänlaista avointa ja jaettua tilaa.
Kuva: Helmi Räisänen
Muistamisella ylläpidämme kulttuurista jatkuvuutta. Linkitämme sen avulla yhteen sekä menneen, nykyisen ja tulevan että asioita, jotka on muuten vaikea liittää osaksi omaa arkea ja todellisuutta. Näillä viittaan tässä tekstissä traagisiin tapahtumiin ja menetyksen kokemuksiin. Kommemoratiiviset rituaalit tai tapahtumat ovat keinoja luoda jatkuvuutta ja yhteenliittää selittämättömät tapahtumat osaksi arkea. Muistamisen työkaluilla voidaan edesauttaa arkeen palaamista saattamalla muutoin selittämätön asia käsiteltävään muotoon.
Kun arki murenee
Arki ja rutiini ovat asioita, joista helposti puhumme negatiivisempaan sävyyn kuin olisi syytä. Arki saatetaan mieltää tylsäksi, jopa uuvuttavaksi. Sitä pyritään piristämään erilaisilla aktiviteeteilla, kuten harrastuksilla. Harvemmin tulemme kuitenkaan ajatelleeksi, että arki voi tarkoittaa myös turvallisuutta: arjessa elämä on raiteillaan. Mitä tapahtuu, kun emme voikaan suorittaa arjen askareita? Millainen asia voi saada tylsät siivouspäivät ja ruokakaupassa ravaamisen tuntumaan ihanalta ja toivotulta?
Näiden kysymysten äärellä olin itse keväällä 2014, kun antropologian opiskelijana vietin neljä kuukautta Perussa tutkimassa poliittisen väkivallan jälkeistä sosiaalisen muistamisen ja yhteisön uudelleenrakentamisen prosesseja pro gradu -tutkielmaani varten. Kenttätyöni keskittyi pääkaupunki Liman lisäksi vuoristoisen ja syrjäisen Ayacuchon maakunnan alueelle, joka kärsi eniten Perun sisäisen konfliktin aikana. Tapasin liian monta ihmistä, joille turvallinen arki oli peruuttamattomasti muuttunut loputtomaksi oikeuden tavoittelun taisteluareenaksi.
Toukokuussa 1980 Perun vuoristoalueella Loistava Polku (Sendero Luminoso) –niminen maolaisvaikutteinen kommunistijärjestö aloitti sodan valtiota vastaan pyrkimyksenään saada aikaan ”kulttuurinen vallankumous”. Silloin – ja jossain määrin vielä tänäkin päivänä – Liman ulkopuoliset alueet eivät herättäneet suurta mielenkiintoa poliittisen johdon tai tavallisen kaupunkilaisen mielessä, ja veriset yhteenotot Ayacuchon alueella jatkuivat pitkään ennen kuin valtio puuttui asiaan. Vasta vuoden 1982 joulukuussa presidentti Belaunde julisti hätätilan Ayacuchon alueelle ja armeijan joukot vyöryivät paikalle. Kokematon armeija ei kuitenkaan erottanut tavallista ayacucholaista maalaista samannäköisestä sissijärjestön jäsenestä, mikä johti siihen, että viattomia siviilejä lahdattiin tuhansittain. Ihmisiä siepattiin, kidutettiin, kadotettiin ja murhattiin kahden vuosikymmenen ajan. Ayacucho on vielä tänä päivänä monelle terrorismin kehto.
Sendero Luminoson karismaattinen johtaja vangittiin vuonna 1992, mikä lopetti suurelta osin järjestön väkivaltaisen toiminnan, mutta valtion tahojen perusteettomat ja summittaiset vangitsemiset ja katoamiset jatkuivat aina vuoteen 2000. Kahteenkymmeneen vuoteen mahtuu paljon sortoa, väkivaltaa, menetystä ja epäoikeudenmukaisuutta, ja siksi aikakauden muistaminen on kaikkea muuta kuin yksiselitteistä.
Arapacancha, Perun vuoristossa sijaitseva alle kahdenkymmenen perheen muodostama kylä, jossa jokaisella on kadonnut tai sisäisen konfliktin seurauksena menetetty läheinen. Kuvassa oleva informanttini kertoi joutuneensa armeijan kidutuksen uhriksi. Kuva: Laura Calderón Westö
Minulle täällä Suomessa arki oli itsestään selvä, niin kovin tavallinen asia. Sanotaan, ettei ihminen osaa arvostaa sitä mitä on ennen kuin sen menettää. Perussa on edelleen yli 20 000 poliittisen väkivallan seurauksena kadotettua ihmistä, joiden kohtalo on selvittämättä. Heidän läheisensä taistelevat vielä tänä päivänä oikeuden puolesta, muistamisen puolesta. Kadonneiden omaisille jokapäiväinen arki rutiineineen sirpaloitui vuosien 1980–2000 välisenä aikana eikä se ole vieläkään palautunut ennalleen tai rakentunut uudelleen.
Surijoita Oslossa kolme päivää Utøyan tragedian jälkeen. Kuva: Wikimedia Commons (CC BY-SA 3.0)
Otetaan toinen esimerkki lähempää. Miksi Norjan hirmuteot järkyttivät meitä suomalaisia niin paljon? Kun uutinen levisi, tuttuni ihmetteli Facebookissa sitä, miten me täällä länsimaissa uutisoimme ja reagoimme niin voimakkaasti Norjan kaltaiseen hirmutekoon vaikka Afrikassa vastaavanlaista tapahtuu lähes päivittäin, ilman että kuulemme niistä mitään. Eri puolilla maailmaa tapahtuneiden kauheuksien vertailu vaatii laajempaa ja syvällisempää ymmärrystä kulttuurisista, historiallisista, poliittisista ja muista yhteiskunnallisista erityispiirteistä, mutta muutaman näkökulman uskallan kuitenkin tarjota.
Ensinnäkin Norjan tapahtumat eivät sijoittuneet sodan tai muun sekasorron keskelle köyhyyden riivaamassa yhteiskunnassa, vaan hyvinvointiyhteiskunnan ytimeen rauhan aikaan. Tapahtumia on Norjassa kuvattu pahimmiksi sitten toisen maailmansodan. Toisekseen norjalainen yhteiskunta on hyvin samankaltainen kuin suomalainen. Kolmanneksi, voimme Suomessa samaistua norjalaisten kokemuksiin sillä olemme läpikäyneet samankaltaisia tragedioita – esimerkiksi Jokelan koulusurmat. Molemmissa tapauksissa hirmuteon takana oli yksi meistä.
Kun väkivallasta tulee päivittäistä, se arkipäiväistyy ja lähes normalisoituu. Me oletamme jo, että jokapäiväinen elämä Afrikassa on väkivaltaista. Jokainen uusi väkivaltainen selkkaus tai terrori-isku ei ylitä uutiskynnystä, niin kauheata kuin näin onkin kirjoittaa. Toisin on Suomessa tai Norjassa, jossa hirmuteot ravisuttavat arkeamme tavalla, johon emme ole tottuneet. Siksi Utøya kosketti meitä eri tavalla.
Menetyksen muistamisen tapoja
On eri asia menettää joku onnettomuuden kuin poliittisen väkivallan seurauksena. Teon tarkoituksellisuus ja suunnitelmallisuus tekee siitä henkilökohtaisen, järjettömän. Tämä tuli minulle selväksi kentällä, kuten myös murhan ja katoamisen välinen ero. Eräs informanteistani, joka todisti isänsä murhan totesi, että ainakin hän tietää, mitä isälle tapahtui. ”Pahinta on tietämättömyys” on haastattelumateriaalieni kenties toistetuin lause. Kun aviomiehen olemassaolosta tai elämän päättymisestä ei ole todisteita, mikä on hänen paikkansa yhteiskunnassa tai omaisen arjessa? Katoamiset ovatkin synnyttäneet perulaiseen yhteiskuntaan uuden sosiaalisen ”luokan”, johon kuuluvat kadonneet ja heidän omaisensa. Esimerkiksi aviomiehensä menettäneet naiset eivät ole kylän silmissä vaimoja eivätkä valtion silmissä leskiä. He eivät ole oikeutettuja esimerkiksi menemään uusiin naimisiin ilman aviomiehensä kuolintodistusta, jota he eivät saa ilman ruumista. Monesti he syrjäytyvät yhteisöissään.
Kuva: Kaisa Vainio
Norjassa tilanne on eri, mutta sama. Läheiset on menetetty tavalla, jota järki ja tunteet eivät voi käsittää. Vaikka uhrien kohtalo on selvä, menetystä ei ole sen helpompi käsitellä. Muistaminen on kuitenkin erilaista. Perussa vuosien 1980–2000 kollektiiviseen muistamiseen liittyy valtavasti konflikteja, jopa sortoa. Moni valtion taholta siepattu ja kadotettu henkilö on leimattu – usein syyttä – terroristiksi, mikä tarkoittaa ettei häntä liitetä osaksi kollektiivisesti muistettuja ”sisäisen konfliktin uhreja”. Tällä on kadonneen omaisille hyvin kouriintuntuvia seurauksia. Terroristiksi leimatun omaisilla ei esimerkiksi ole oikeutta rekisteröityä uhrin omaisiksi ja vastaanottaa taloudellista, sosiaalista ja terveydenhuollon tukea valtiolta. Näin ollen muistamisen työkaluilla voidaan myös marginalisoida.
Norjassa vaikuttaa siltä, että muistaminen todella on yhteisöllistä. Hyvänä esimerkkinä toimii Utøyan saarelle yhteisvoimin rakennettu muistomerkki, jossa arkkitehdit, vapaaehtoiset ja uhrien omaiset tekivät yhteistyötä muistamisen parissa. Tässä huomionarvoista on oikeastaan se, että tällä tekemisellä ja yhteistyöllä luotiin kollektiivisen muistin lisäksi konkreettisia keinoja joilla traumaattista ja vaikeaa muistoa voitiin työstää.
22.7.2015 Osloon avattiin muistokeskus paikalle, jossa pommi räjähti samana päivänä vuonna 2011. Helsingin Sanomat (9.8.2015) uutisoi, että muistokeskus selvästi täyttää aukon norjalaisessa yhteiskunnassa. Muistokeskus painottaa itse tapahtumia ja uhreja eikä tekijää ja hänen motiivejaan, mistä se on saanut paljon kiitosta norjalaisilta vierailijoiltaan. Uhrikeskeisyys oli tärkeää myös informanttieni keskuudessa Perussa: korostettiin, etteivät kaikki yli 20 000 ole vain ”kadonneita” tai numeroita. He ovat ihmisiä. He ovat Dora, Ernesto, Kenneth ja Jaime. Lapsia, isiä, veljiä ja aviomiehiä.
Muistamisen paikat, joissa vierailin kenttätyöni aikana, erosivat eniten toisistaan suhteessa siihen, miten konfliktissa menehtyneet kuvattiin. ANFASEP-ihmisoikeusjärjestön museo painotti uhreja ja heidän sosiaalisia siteitään. Konfliktin kuvaus ja tulkinta oli hyvin henkilökohtainen, johtuen siitä, että ANFASEPin kaikki jäsenet ovat kadonneiden tai konfliktissa muutoin menehtyneiden omaisia. Vierailijana museon tarjoama kokemus oli äärimmäisen koskettava.
ANFASEP:in museo Ayacuchon maakunnassa. Kuvassa näkyvät vaatekappaleet on löydetty joukkohaudoista ja omaiset ovat tunnistaneet ne kuuluviksi omille kadonneille läheisilleen. Kuva: Laura Calderón Westö
Perun Kansallismuseon yhteyteen kuratoitu valokuvanäyttely taas painotti menehtyneiden siviilistatusta: he olivat uhreja sodassa. ANFASEPille vain sillä oli lopulta merkitystä, että heidän perheenjäsenensä olivat joutuneet ja valikoituneet raa’an väkivallan uhreiksi, ei sillä mikä tekijöitä ajoi. Kansallismuseo, jolla on toki myös oma pedagoginen tehtävänsä, puolestaan painotti tapahtumien poliittisen kontekstin avaamista ja pyrki selittämään eri tekijöiden ideologioita ja motiiveja.
Tämä ei tulisi kuuloonkaan Norjassa. Tekijän vinoutuneen maailmankuvan selittäminen menehtyneiden muistoesineiden rinnalla olisi uhrien muistoa kohtaan epäkunnioittavaa. Asian voisi ymmärtää jopa niin, että henkilön menetys olisi jollakin tavalla selitettävissä sillä, että tekijää ajoivat tietynlaiset ajatukset ja että hänellä oli tällainen maailmankuva. Kuten The New Yorker -lehteen kirjoittanut norjalainen kirjailija toteaa: ”Breivikin lapsuus ei selitä mitään, hänen luonteensa ei selitä mitään, hänen poliittinen ideologiansa ei selitä mitään.” Menetystä ei selitä uhrin omaiselle mikään. Muistamisen työkalujen tärkein tehtävä on menetyksen sosiaalinen tunnustaminen ja tragedian seurauksena yhteiskunnan ulkopuolelle jääneen henkilön uudelleen liittäminen yhteisöön. Siinä, missä muistomerkit tarjoavat uhrien omaisille tavan käsitellä menetystä, ne voivat vain pyrkiä järkeistämään sitä.
Lähteet
Becker, Gay 1997. Disrupted Lives: How People Create Meaning in a Chaotic World. Berkeley: University of California Press.
Berliner, David 2005. The Abuses of Memory: Reflections on the Memory Boom in Anthropology. Anthropological Quarterly, Vol. 78, No. 1, pp. 197–211.
Calderón Westö, Laura Maria 2015. Lives Interrupted, Memories Unfinished. An ethnographic study on the localized memory practices employed in Peru by family members of forcefully disappeared in reconstructing fragmented lives in the aftermath of mass violence. Pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto.
Castillo, Cromwell 2003. ¿Dónde está Ernesto? Lima: Argos.
Das, Veena; Kleinman, Arthur; Lock, Margaret; Ramphele, Mamphela & Reynolds, Pamela (toim.) 2001. Remaking a World: Violence, Social Suffering and Recovery. Berkeley: University of California Press.
Defensoría del Pueblo 2002. La Desaparición Forzada de Personas en el Perú (1980–1996). Informe No. 55: Lima.
Halbwachs, Maurice 1992 [1941]. On Collective Memory. Chicago: The University of Chicago Press.
Hatun Willakuy: Abbreviated Version of the Final Report of the Truth and Reconciliation Commission, Peru 2004. Lima.
Helsingin Sanomat ”Norjalaiset jonottavat muistamaan joukkomurhan tuhoja – ’tämä täyttää selvästi aukon yhteiskunnassa.’”
The Guardian ”Prince: autopsy under way after death of singer at Paisely Park.”
The New Yorker ”The Inexplicable: Inside the mind of a mass killer.”
LaCapra, Dominick 2001. Writing History, Writing Trauma. Baltimore: The Johns Hopkins University Press.
Theidon, Kimberly 2012. Intimate Enemies – Violence and Reconciliation in Peru. Philadelphia: University of Pennsylvania Press.
Wikipedia ”Oklahoma Cityn pommi-isku”
Linkkejä
22 Juli-sentret – Oslon muistikeskus
Art Plan for July 22 Memorial Sites
July 22 and the Negotiation of Memory
Artikkelikuva: Rauhankulkue Ayacuchossa Sendero luminoson konfliktin alkamisen vuosipäivänä vuonna 2012. Kuva: Randal Sheppard (CC BY-SA 2.0)
