Orlando ei ole sattuma

Teksti: Antu Sorainen, FT

Tämä on kak­sio­sai­nen artikkeli, jonka ensim­mäi­nen osa löytyy täältä. 

Marssiminen Priden hul­mua­vien lesbo‑, homo‑, bi- tai trans*-identiteettilippujen alla on monille tun­te­mil­le­ni quee­reil­le vas­ten­mie­li­nen ajatus. Silti, monet heistä marssivat. Joukkokokoontuminen antaa kau­pal­li­ses­ta sävystään huo­li­mat­ta poliit­ti­ses­ti, emo­tio­naa­li­ses­ti ja sek­su­aa­li­ses­ti jotakin sellaista, mitä väki­val­tais­ten iskujen pelko tai ymmär­ret­tä­väs­tä vähem­mis­töi­den­ti­tee­tis­tä kiel­täy­ty­mi­nen eivät saa aisoihin.

Havaintoa vahvistaa gallup, jonka tein tätä artik­ke­lia kir­joit­taes­sa­ni yli 700 ihmisen Facebook-ryhmässä Lost Queer Lez-Biz Finland. Ylivoimainen enemmistö vas­taa­jis­ta piti Pridea vähiten vie­raan­nut­ta­va­na suo­ma­lai­se­na “juh­la­py­hä­nä”. Käytin tie­toi­ses­ti tätä sanaa kyselyssä, sillä Pride on monille yhtä pyhä kuin se toisille on ulos­sul­ke­va. Halusin myös nostaa kum­mal­li­sen queer-kar­ne­vaa­lin hete­ro­per­het­tä koros­ta­vien, kris­til­lis­pe­räis­ten suurten kan­sal­lis­juh­lien kuten joulun ja juhan­nuk­sen joukkoon.

Saako queer olla hengissä?

Moni queer kysyy, keitä “me” olemme yhteisönä Orlandon jälkeen. Kysymys liittyy siihen, että län­si­mais­ten suur­kau­pun­kien kehitys on raken­net­tu osin luovan luokan, jolloin on koros­tet­tu val­kois­ten, kes­ki­luok­kais­ten homo­mies­ten ryhmää suur­kau­pun­kien uuden veto­voi­mai­suu­den mark­ke­rei­na. Puhutaan “gay­gent­ri­fi­kaa­tios­ta”, sillä tämä pieni varakas osa queer-väestä on korvannut moni­kult­tuu­ri­set ja moni­sek­su­aa­li­set yhteisöt monissa tren­dik­käis­sä kau­pun­gi­no­sis­sa.

Suvaitsevalta näyt­tä­väl­lä kehi­tyk­sel­lä on siis pimeä kään­tö­puo­len­sa. Köyhät, liian omituiset tai väärän väriset queerit ovat muut­tu­neet näky­mät­tö­mik­si, tai joutuneet eri­lais­ten ins­ti­tu­tio­naa­lis­ten toi­men­pi­tei­den, talou­del­li­sen ja sosi­aa­li­sen syrjinnän kohteeksi.

Myös lesbojen, homojen ja trans*-ihmisten ulos­sul­ke­mi­nen, hak­kaa­mi­nen ja mur­haa­mi­nen on ollut arki­päi­vää kaik­kial­la — myös Suomessa — jo ennen Orlandoa ja ennen AIDS-pandemiaa. Se on yleistä edelleen, ilmei­ses­ti jopa kasvamaan päin eri tilas­to­läh­tei­den ja haas­tat­te­le­mie­ni queer-ihmisten koke­mus­ten mukaan.

Jokainen lesbo, homo ja trans* tietää täs­mäl­leen, missä ei voi suudella, missä pitää irrottaa käsi kädestä, missä voi pukeutua ja elehtiä queeristi, missä voi flirt­tail­la, kenen silmissä katseen voi antaa viipyä ja kenelle voi kertoa elä­mäs­tään yksi­tyis­koh­tia — omituisia, tai niitä jotka hete­roil­le ovat itses­tään­sel­viä. Joskus kuitenkin sattuu erheitä, tai iskee halu haastaa rajoja tie­toi­ses­ti. Tulos voi olla suoran tai epäsuoran väki­val­lan kohteeksi jou­tu­mi­nen.

Kun lesbot ja homot nauravat kun heitä murhataan, heidän viestinsä ei ole suunnattu hete­roil­le. Siitä voi silti oppia. “Huomatkaa jo tekin nyt vihdoin: ei ole autent­tis­ta sek­su­aa­li­suut­ta!” Tämä on tärkeää, sillä hete­roi­den melan­ko­li­nen kaipuu kohti sek­su­aa­li­suu­den ja suku­puo­len autent­ti­suut­ta sisältää väis­tä­mät­tä näiden rajojen tarkan vah­ti­mi­sen.

Poliisivartiointia kate­go­rioi­den rajoilla tarvitaan kir­jai­mel­li­ses­ti ja sym­bo­li­ses­ti, jotta autent­ti­suus näyttäisi vält­tä­mät­tö­mäl­tä eikä sosi­aa­li­ses­ti muok­kau­tu­val­ta. Esimerkiksi San Franciscon Pride-kulkueen erot­ta­mi­nen polii­si­muu­ril­la ja tur­val­li­suus­tar­kas­tuk­sin “toisista” on yhtä aikaa sekä ins­ti­tu­tio­naa­lis­ta suojelua että queer-yhtei­sö­jen sor­ta­mi­sen jatkumoa.

Kollektiivinen alku­pe­räi­syy­den kaipuu ja sen vimmainen puo­lus­ta­mi­nen “totena” johtaa usein homo­fo­biak­si kut­sut­tuun käyt­täy­ty­mi­seen, niin yksi­lö­ta­sol­la kuin ins­ti­tu­tio­naa­li­ses­ti.

Homofobia ei kui­ten­kaan ole poliit­ti­ses­ti hyö­dyl­li­sin termi, kun pyritään ymmär­tä­mään sek­su­aa­li­ses­ti ja suku­puo­li­ses­ti mar­gi­na­li­soi­tui­hin ryhmiin koh­dis­tu­vaa väki­val­taa. Käsitteenä se viittaa psy­ko­lo­gi­soi­vaan, yksilön toimintaa pohtivaan sanastoon. Kyse on syvästi yhteis­kun­nal­li­sis­ta ja poliit­ti­sis­ta valin­nois­ta, jotka toki vai­kut­ta­vat myös yksi­löi­den toi­min­taan.

Halujen lukit­se­mi­nen pride-yhteen­so­pi­vak­si vähem­mis­töi­den­ti­tee­tik­si on kierosti samalla (tahaton tai tie­dos­tet­tu) yritys tappaa ”väärät” halut ja niiden ympärille syntyneet kult­tuu­rit. Orlandon mas­sa­mur­haa­ja kir­jai­mel­li­ses­ti tappoi väärin haluavia ja väärin eläviä. Uskonnolliset ja kon­ser­va­tii­vis-popu­lis­ti­set polii­ti­kot yrittävät sym­bo­li­ses­ti tai epä­suo­raan tehdä samaa. Molemmat näyt­täy­ty­vät queer-näkö­kul­mas­ta todella kum­mal­li­ses­ti moti­voi­duil­ta.

Cruz_travesti

Kuva: Elza Fiuza, CC BY 2.5

Yksilöllinen käytös, jonka syynä pidetään sisäis­tet­tyä homo­fo­bi­aa, ei voi olla pel­käs­tään yksi­löi­den vastuulla. Tämä voidaan ymmärtää tekemällä melan­ko­li­sen autent­ti­suu­teen kaipuun raken­teel­li­nen syvyys ja leveys näkyväksi. Samalla tulee selväksi, että kyse on yhteis­vas­tuul­li­ses­ta poli­tii­kas­ta eikä sat­tu­mas­ta. Toki yksilö on myös suorassa vastuussa siitä, jos hän tappaa, pahoin­pi­te­lee tai syrjii muita ihmisiä.

Identiteetti ei ole sama asia kuin halu

Antropologi Esther Newton osoitti kir­jas­saan Mother Camp: Female Impersonators in America (1972), että sek­su­aa­li­nen käyt­täy­ty­mi­nen on tekoja ja roo­lin­ot­toa. Lesbo- ja homo­kult­tuu­reis­sa, joissa hete­ro­sek­su­aa­li­ses­ta käyminen (passing) on yksi hen­kiin­jää­mi­sen ehtoja, sek­su­aa­li­suu­den syvästi sosi­aa­li­nen luonne on aina tiedetty. Tämä johtuu siitä, että lesbojen ja homojen on pitänyt oppia erittäin tarkkaan, missä tilan­teis­sa he saavat näyttää ja esittää muuta kuin nor­ma­tii­vi­suut­ta.

Newtonin havainto on ins­pi­roi­nut myös nyky­teo­ri­aa, joka perustuu aja­tuk­seen sek­su­aa­li­suu­den ja suku­puo­len esit­tä­mi­ses­tä. Seksuaalisten tai sukupuoli-iden­ti­teet­tien takana ei ole mitään aitoa tai pysyvää. Teatterilavan takana ei ole puku­huo­nei­ta, joissa lois­tok­kaat näyt­te­li­jät rii­sui­si­vat kos­tyy­min­sa. Camp ja drag sym­bo­li­soi­vat Pride-kul­kueis­sa, queer-klubeilla ja usein myös arjessa tätä sosi­aa­li­sen luon­nol­lis­ta­mis­ta. Se keikuttaa kaikkea luon­tai­se­na pidettyä. Camp näyttää, että suku­puo­len ja sek­su­aa­li­suu­den sosi­aa­li­sis­sa ja oikeu­del­li­sis­sa kate­go­riois­sa on kyse ”ver­taus­ku­vas­ta elämästä teat­te­ri­na”, kuten Esther Newton kuvasi.

Heterot joutuvat itsekin opet­te­le­maan sopivan ja siedetyn hete­ro­sek­su­aa­li­suu­den käytöksen kaikkine yksi­tyis­koh­ti­neen. Heillä on kuitenkin tapana unohtaa, että kyse on opitusta asiasta ja luu­lo­tel­la, että se on ”luon­nol­lis­ta”. He voivat usein unohtaa trau­maat­ti­set oppi­mis­pro­ses­sin­sa täysin tur­val­li­ses­ti, etenkin jos ovat onnis­tu­neet luomaan itselleen sopivan ja ympä­ris­töä tarpeeksi tyy­dyt­tä­vän hete­ro­ta­pai­sen käyt­täy­ty­mis­mal­lin. Tämä sisältää hyväk­sy­tyt eleet, tyylin ja jul­ki­ses­ti esitetyn halun. Se, mitä tapahtuu haaveissa, puskissa, vessoissa ja inter­ne­tis­sä on toinen asia.

Esther Newtonin ajatuksia seuraten, queer-ihmisille on selvää että mikä tahansa sek­su­aa­li­suus on jäl­jit­te­lyä, toistoja ja suurta teatteria. Lesbo‑, homo- ja trans* ‑iden­ti­tee­tit näyt­täy­ty­vät ansana, jolla haetaan val­ta­vir­ran hou­kut­te­le­vaa mutta pettävää tun­nus­tus­ta ymmär­ret­tä­vä­nä sek­su­aa­li­ka­te­go­ria­na.

7919155646_2b7278fe2d_z (1)

Vancouver Gay Pride 2012. Kuva: Gus, CC BY-NC-ND 2.0

Yhteisöllisyyden ja näky­vyy­den voima tun­nus­te­taan ja ymmär­re­tään, vaikka Priden koko poliit­tis­ta sanomaa ei alle­kir­joi­tet­tai­si. Miksi olla “tuote”, jonka kautta yritykset ja yhdis­tyk­set Priden takana hyötyvät rahal­li­ses­ti? Kyseessä on myös his­to­rial­li­nen vie­raan­tu­mi­nen, sillä kau­pal­lis­tu­mi­sen myötä 1990-luvun puo­li­vä­lis­sä esi­mer­kik­si Lontoon ensim­mäi­sil­tä Pride-mars­seil­ta kiel­let­tiin trans-tunnukset.

Tavoiteltu tun­nus­ta­mi­nen — ja ehkä myös tun­nis­tau­tu­mi­nen — kuitenkin kieltää todel­li­set, val­lit­se­vaa maa­il­man­jär­jes­tys­tä haastavat oudot halut ja niihin liittyvät queerit suhteet. Näiden halujen logiik­kaan ja niihin liit­ty­viin kult­tuu­rei­hin ei sovi mikään täs­mäi­den­ti­teet­ti. Oikeuden kautta tavoi­tel­tu tasa-arvo on siis viime kädessä kuvit­teel­lis­ta, vaikka monien on mah­dol­lis­ta ainakin het­kel­li­ses­ti opetella sovit­tau­tu­maan tähän fan­ta­si­aan.

Halut itsessään ovat mysteeri: niin hete­ro­sek­su­aa­li­nen halu, lesbohalu kuin trans*-halukin. Freud kutsui halua kupli­vak­si noi­dan­kat­ti­lak­si, joka ei tunne aikaa, paikkaa eikä moraa­li­sään­tö­jä. Koska halu itse on niin tosissaan ja tavallaan täysin huu­mo­rin­ta­ju­ton, on iden­ti­teet­te­jä ja niihin perus­tu­via oikeuksia queer-näkö­kul­mas­ta korostava Pride liian vaka­vis­saan. Kahdenkeskiset suhteet ylit­tä­vä­nä, yhtei­söl­li­syyt­tä ja jouk­ko­to­ve­ruut­ta koros­ta­va­na julkisena tapah­tu­ma­na sillä on kuitenkin tällä hetkellä ohit­ta­ma­ton merkitys.

Häpeä: muoto ja sisältö

Sovittautuminen, ”passing”, on queer-perintö, perverssi taito, tai­teen­la­ki, kuten Esther Newton jo varhain osoitti. Sanon ”varhain”, koska todel­li­nen queer-renes­sans­si Suomessa ja muualla län­si­mais­sa tapahtui vasta 1980-luvulla. Talvisodan peikko, uskon­nol­li­suus, moralismi ja kyläyh­tei­sö­mäi­syys olivat vast’ikään irrot­ta­neet otteensa ja klu­bi­kult­tuu­ri kukoisti. Silloin oli mah­dol­lis­ta pitää todella hauskaa, vaikka AIDS alkoi niittää homo­mie­hiä kyse­le­mät­tä statuksen tai iden­ti­tee­tin perään.

1980-luvun klubit ja AIDS-pandemia tuottivat queer-teorian. Klubeissa elämän kirjo kukki. Oli mah­dol­lis­ta tavata ihmisiä, joita ei ollut voinut kuvitella olevan ole­mas­sa­kaan, yli ikä‑, seksuaali‑, sukupuoli, luokka- ja kan­sal­lis­ra­jo­jen. Kun osa näistä ihmisistä kuoli karmealla tavalla, ilman että muu maailma räpäytti sil­mi­ään­kään, syntyi uusi yhteisö. Solidaarisuus ylitti het­kel­li­ses­ti seksuaali- ja suku­puo­li­ra­jat ja opetti quee­reil­le liit­to­lai­suu­den ja omaeh­toi­sen poliit­ti­sen teorian valtavan mer­ki­tyk­sen. 

Lesbian_Strength_March_London_1983_start

Kuva: Wikimedia Commons

Nyt klubeja ei ole, ja monille AIDS-kuolemat ovat vain kirjoista luettua tietoa. Queer-teoria nojaa tähän his­to­ri­aan, mutta akti­vis­ti­rin­ta­man hyvin­kou­lu­te­tut kan­san­kii­hot­ta­jat ovat enim­mäk­seen niin nuoria, että queer-teoria ei ole heidän omaa aikaansa. Jännittävä ja kiin­nos­ta­va tilanne!

Helsingissä queer-anar­kis­tit jär­jes­tä­vät tänä kesänä kokonaan oman Queersaatio-fes­ti­vaa­lin ja siihen liittyen oman marssin. Festivaalin teemoja ovat muun muassa tur­val­li­nen tila, päih­teet­tö­myys, itse­mää­rää­mi­soi­keus ja val­lan­ku­mous. Queer-teorian pää­suun­tien mukaan val­lan­ku­mous­ta ei kui­ten­kaan ole nähty mah­dol­li­se­na tai edes toi­vot­ta­va­na.

Kumouksellisuus vastoin vallankumousta

Queer-teorian ana­lyy­seis­sa on kes­ki­tyt­ty yhtäältä kysy­myk­seen queerin mah­dot­to­muu­des­ta sijaita val­ta­ra­ken­tei­den ulko­puo­lel­la. Keskustelussa on pohdittu miten asioita muutetaan hor­jut­ta­mal­la niitä omilla sijoil­laan. Toisaalta niin sanotun anti-sosi­aa­li­sen queer-teo­ria­suun­tauk­sen piirissä on nähty, ettei queerilla halulla voi olla koskaan pääsyä val­ta­jär­jes­tyk­seen. Siksi siinä on kes­ki­tyt­ty kult­tuu­ri­tuot­tei­den, kol­lek­tii­vi­sen psyyken ja val­taa­pi­tä­vien ins­ti­tuu­tioi­den logiikan hete­ro­nor­ma­tii­vi­suu­den ana­ly­soin­tiin.

Vallankumous on ollut queer-teorian piirissä siis oikeas­taan pois­sul­jet­tu vaih­toeh­to, koska raken­tei­den moni­mut­kai­suus on ymmär­ret­ty ja val­lan­ku­mous­ten on pelätty johtavan vain tiu­kem­paan val­lan­pi­toon. Vallankumous ja aktivismi tar­vit­se­vat “totuuden”, joka johtaa niitä ja antaa niille virtaa. Queerien elämien kannalta kaikki val­taa­pi­tä­vät totuudet ovat kuitenkin poten­ti­aa­li­ses­ti vaa­ral­li­sia, koska ne kaikki ovat luon­teel­taan nor­ma­li­soi­via. Yhden val­lan­ku­mous on aina jonkun toisen alis­ta­mis­ta.

Nostalgisoitu kaipuu lain­suo­jat­to­muu­teen ja val­lan­ku­mouk­seen on sinänsä ymmär­ret­tä­vää. Monille quee­reil­le esi­mer­kik­si tasa-arvoinen avio­liit­to näyt­täy­tyy voiton sijasta pat­riar­kaat­ti­sen sym­bo­lii­kan ja pari­suh­de­muo­don etuoi­keut­ta­mi­sen oikeu­tuk­se­na.

Erilaiset hete­ro­maa­il­man piirit ovat innois­saan kam­pan­joi­neet tasa-arvoisen avio­liit­to­lain puolesta, koska he mieltävät rakkauden uni­ver­saa­lik­si voitoksi. Queer-elämää tun­te­mat­to­man silmään monet lesbot, homot ja trans*-ihmiset ovat varmasti rea­goi­neet hyvin yllät­tä­väl­lä ja vähän tylynkin tun­tui­sel­la tavalla hyvää tar­koit­ta­vien hete­roi­den intoon.

Tylyys pitää kuitenkin sietää maailman muut­ta­mi­sen ja sosi­aa­li­sen oikeu­den­mu­kai­suu­den vuoksi. Ei saa olla niin, että kun osa queerista istu­te­taan lain­sää­dän­nöl­li­seen oikeuk­sien aurinkoon kukkimaan, samalla osa queer-elämästä jää täysin tun­nis­ta­mat­ta. Tällöin monien ihmisten elämistä tehdään täysin elin­kel­vot­to­mia.

Heteroillekin kyseessä on myös oma etu. Normatiivinen hete­ro­sek­su­aa­li­suus ja sille perustuva suku­puo­li­jär­jes­tel­mä on uhka ja rajoite myös hete­roil­le. Tämän osoit­ta­vat esi­mer­kik­si väkivalta- ja lasi­kat­to­tut­ki­muk­set, samoin kuin monien hete­roih­mis­ten tavaton pit­käs­ty­mi­nen omassa suku­puo­li­jär­jes­tel­mäs­sään.

Kaksoisperspektiivi, joka on samalla yksi

Drag-taiteiija Olivia Jones. Kuva: Wikimedia Commons.

Drag-taiteiija Olivia Jones. Kuva: Wikimedia Commons.

Pride-kulkueen totuus on jäätelöä syövän hyvän­tuu­li­sen Tarja Halosen ja queer-soli­daa­ri­suut­ta huu­te­le­vien aktivisti-anar­kis­tien vaih­toeh­to­ja kiin­toi­sam­pi ja moni­mut­kai­sem­pi. Rumpuja päris­te­le­vä naa­mioi­tu­nut joukko ei puhuttele poliit­ti­ses­ti kaikkia queer-yhteisön mar­gi­naa­le­ja. Näistä osa on kak­sois­pers­pek­tii­vin vuoksi mars­si­mas­sa Pridella, osa taas ei. Tarkka katsoja erottaa kul­ku­ees­sa monen­mois­ta campia ja dragia samoin kuin eri queer-suku­puo­lia, ‑ikäpolvia, — suku­puo­lia ja ‑tyylejä.

Näkymättömiin jää paljon. Monet yli 50-vuotiaat queerit hyl­kä­si­vät opis­ke­luun, ansio­työ­hön, pari­suh­tee­seen ja omis­tusa­su­mi­seen perus­tu­van, nor­maa­li­na pidetyn elä­män­kaa­ren seksuaali- ja suku­puo­li­po­liit­ti­sis­ta syistä 1980-luvulla. Nimitän heitä proto-quee­reik­si ant­ro­po­lo­gi Gayle Rubinin termillä.

1980-luvun kan­sa­lai­soi­keus­lii­ke, per­for­mans­si­tai­de, sosi­aa­li­val­tio tukineen, sek­su­aa­li­set ja luok­ka­ra­jat ylittävä virkeä lesbo- ja homoklu­bi­kult­tuu­ri sekä Schengen-sopi­muk­sen myötä avau­tu­neet Euroopan rajat olivat keskeisiä proto-queerien sosi­aa­li­sel­le ja poliit­ti­sel­le elämälle. Mikä tahansa iden­ti­teet­ti on heille ongel­mal­li­nen, eikä heitä näy Setan juh­la­pu­heis­sa tai mars­seil­la.

Monet tähän ryhmään kuu­lu­vis­ta ystä­vis­tä­ni eivät ole enää elossa. Heidät on vienyt itse­tu­hoi­suus, päihteet, syö­mis­häi­riöt tai mie­len­ter­vey­den ongelmat. Näillä on suora kytky yhteis­kun­nal­li­siin val­ta­ra­ken­tei­siin ja new­to­ni­lai­sen ”elä­män­teat­te­rin” sal­lit­tuun muotoon. Toisilla ei yksin­ker­tai­ses­ti ole varaa maksaa bus­si­lip­pua kes­kus­taan saati vii­ni­pul­loa ja aurin­ko­ras­vaa Pride-pik­ni­kil­le.

Proto-queer ‑kulttuuri on kuitenkin vahvasti elossa suorien sosi­aa­lis­ten kon­tak­tien kautta. Se vain ei näyttäydy jul­ki­suu­des­sa. Täältä löytyvät queer-maailman taka­pi­ho­jen Tolstoit. Heille pois­jät­täy­ty­mi­nen kun­nial­lis­ten sel­viy­ty­jien joukosta on poliit­ti­nen teko. Tavallaan he ovat huu­to­merk­ki, mutta heidän vas­ta­rin­tan­sa elää kau­pun­kien jul­ki­si­vu­jen takana — poissa näyt­tä­möl­tä, kuten queer-kir­jai­li­ja Harald Olausen korostaa uudessa Raahe-kuva­kir­jas­saan (2016).

Logiikka tappaa, kun se ruokkii halun häpeää

Prahan Pride 2014.

Prahan Pride 2014. Kuva: Prague Pride, CC BY-SA 4.0

Orlandon mas­sa­mur­han poliit­ti­set jäl­ki­aal­lot vetänevät Helsingissä tänä vuonna uusia ihmisiä mars­si­maan, nauramaan ja tans­si­maan kaduille. Tunne siitä, ettei pelolle saa antaa periksi, on vahvasti pinnalla.

Toivottavasti hete­ro­sek­su­aa­li­set ja suku­puol­ten val­ta­vir­taan kuuluvat ihmiset osoit­ta­vat jul­ki­ses­ti ymmär­tä­vän­sä, että Orlandossa oli kyseessä syvästi queer-ihmisiin koh­dis­tu­nut viha.

Homofobiaksi kutsutun käyt­täy­ty­mi­sen yhteis­kun­nal­lis­ten juurien peittely tuottaa tappavan logiikan, joka aiheuttaa queer-elämiä ja queer-yhteisöä eli­mi­noi­vaa väki­val­taa. Pulse-homoklu­bin murhat liittyvät myös natio­na­lis­ti­seen etnisyys- ja raja­po­li­tiik­kaan. Suurin osa uhreista oli heikossa yhteis­kun­nal­li­ses­sa asemassa olevia latinoja tai espan­jan­kie­li­siä, ja osa oli pape­rit­to­mia maa­han­muut­ta­jia Meksikosta.

Queer-väki ottaa val­ta­ra­ken­tei­siin ja väki­val­taan liittyvät asiat kuo­le­man­va­ka­vas­ti, koska ne kos­ket­ta­vat monia jat­ku­vas­ti ja suoraan. Se ei kui­ten­kaan tarkoita, että he aina käyt­täy­tyi­si­vät kuin olisivat tosissaan.

Osa queer-maa­il­mas­ta ja sen ihmisistä pysyy pimen­nos­sa, vaikka Pride-kulkue näyttäisi pyrstö keikkuen kul­ke­van­sa kaikkien puolesta. Paraati on tänä kesänä erityisen tärkeä julkinen ele. Etenkin, kun se samalla se valottaa sitä, ettei se koske kaikkia.
Tämä artikkeli syntyi Orlandon queer-klubin mas­sa­mur­han jär­kyt­tä­mä­nä ja sen jälkeen lukemani yhdys­val­ta­lai­sen homo­teo­ree­tik­ko David Halperinin teoksen How to be Gay? (2012) ins­pi­roi­ma­na. Lue ensim­mäi­nen osa täältä. 

Kirjoittaja

Antu Sorainen on seurannut lesbomarssien ja sittemmin Priden kehitystä Euroopan eri kaupungeissa 1980-luvulta lähtien silmä tarkkana. Hän on koulutukseltaan sukupuolentutkimuksen dosentti, monitieteinen queer-tutkija ja kulttuuriantropologi. Antu työskentelee akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa queer-perintöjen parissa (http://antusorainen.com). Hän johtaa CoreKin-akatemiahanketta, jossa kuvataan uudelleen sukulaisuuden syrjiä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä: