Tämä on kaksiosainen artikkeli, jonka ensimmäinen osa löytyy täältä.
Marssiminen Priden hulmuavien lesbo-, homo-, bi- tai trans*-identiteettilippujen alla on monille tuntemilleni queereille vastenmielinen ajatus. Silti, monet heistä marssivat. Joukkokokoontuminen antaa kaupallisesta sävystään huolimatta poliittisesti, emotionaalisesti ja seksuaalisesti jotakin sellaista, mitä väkivaltaisten iskujen pelko tai ymmärrettävästä vähemmistöidentiteetistä kieltäytyminen eivät saa aisoihin.
Havaintoa vahvistaa gallup, jonka tein tätä artikkelia kirjoittaessani yli 700 ihmisen Facebook-ryhmässä Lost Queer Lez-Biz Finland. Ylivoimainen enemmistö vastaajista piti Pridea vähiten vieraannuttavana suomalaisena “juhlapyhänä”. Käytin tietoisesti tätä sanaa kyselyssä, sillä Pride on monille yhtä pyhä kuin se toisille on ulossulkeva. Halusin myös nostaa kummallisen queer-karnevaalin heteroperhettä korostavien, kristillisperäisten suurten kansallisjuhlien kuten joulun ja juhannuksen joukkoon.
Saako queer olla hengissä?
Moni queer kysyy, keitä “me” olemme yhteisönä Orlandon jälkeen. Kysymys liittyy siihen, että länsimaisten suurkaupunkien kehitys on rakennettu osin luovan luokan, jolloin on korostettu valkoisten, keskiluokkaisten homomiesten ryhmää suurkaupunkien uuden vetovoimaisuuden markkereina. Puhutaan “gaygentrifikaatiosta”, sillä tämä pieni varakas osa queer-väestä on korvannut monikulttuuriset ja moniseksuaaliset yhteisöt monissa trendikkäissä kaupunginosissa.
Suvaitsevalta näyttävällä kehityksellä on siis pimeä kääntöpuolensa. Köyhät, liian omituiset tai väärän väriset queerit ovat muuttuneet näkymättömiksi, tai joutuneet erilaisten institutionaalisten toimenpiteiden, taloudellisen ja sosiaalisen syrjinnän kohteeksi.
Myös lesbojen, homojen ja trans*-ihmisten ulossulkeminen, hakkaaminen ja murhaaminen on ollut arkipäivää kaikkialla – myös Suomessa – jo ennen Orlandoa ja ennen AIDS-pandemiaa. Se on yleistä edelleen, ilmeisesti jopa kasvamaan päin eri tilastolähteiden ja haastattelemieni queer-ihmisten kokemusten mukaan.
Kuva: Andy Phelan, CC BY-ND 2.0
Jokainen lesbo, homo ja trans* tietää täsmälleen, missä ei voi suudella, missä pitää irrottaa käsi kädestä, missä voi pukeutua ja elehtiä queeristi, missä voi flirttailla, kenen silmissä katseen voi antaa viipyä ja kenelle voi kertoa elämästään yksityiskohtia – omituisia, tai niitä jotka heteroille ovat itsestäänselviä. Joskus kuitenkin sattuu erheitä, tai iskee halu haastaa rajoja tietoisesti. Tulos voi olla suoran tai epäsuoran väkivallan kohteeksi joutuminen.
Kun lesbot ja homot nauravat kun heitä murhataan, heidän viestinsä ei ole suunnattu heteroille. Siitä voi silti oppia. “Huomatkaa jo tekin nyt vihdoin: ei ole autenttista seksuaalisuutta!” Tämä on tärkeää, sillä heteroiden melankolinen kaipuu kohti seksuaalisuuden ja sukupuolen autenttisuutta sisältää väistämättä näiden rajojen tarkan vahtimisen.
Poliisivartiointia kategorioiden rajoilla tarvitaan kirjaimellisesti ja symbolisesti, jotta autenttisuus näyttäisi välttämättömältä eikä sosiaalisesti muokkautuvalta. Esimerkiksi San Franciscon Pride-kulkueen erottaminen poliisimuurilla ja turvallisuustarkastuksin “toisista” on yhtä aikaa sekä institutionaalista suojelua että queer-yhteisöjen sortamisen jatkumoa.
Kollektiivinen alkuperäisyyden kaipuu ja sen vimmainen puolustaminen “totena” johtaa usein homofobiaksi kutsuttuun käyttäytymiseen, niin yksilötasolla kuin institutionaalisesti.
Homofobia ei kuitenkaan ole poliittisesti hyödyllisin termi, kun pyritään ymmärtämään seksuaalisesti ja sukupuolisesti marginalisoituihin ryhmiin kohdistuvaa väkivaltaa. Käsitteenä se viittaa psykologisoivaan, yksilön toimintaa pohtivaan sanastoon. Kyse on syvästi yhteiskunnallisista ja poliittisista valinnoista, jotka toki vaikuttavat myös yksilöiden toimintaan.
Halujen lukitseminen pride-yhteensopivaksi vähemmistöidentiteetiksi on kierosti samalla (tahaton tai tiedostettu) yritys tappaa ”väärät” halut ja niiden ympärille syntyneet kulttuurit. Orlandon massamurhaaja kirjaimellisesti tappoi väärin haluavia ja väärin eläviä. Uskonnolliset ja konservatiivis-populistiset poliitikot yrittävät symbolisesti tai epäsuoraan tehdä samaa. Molemmat näyttäytyvät queer-näkökulmasta todella kummallisesti motivoiduilta.
Kuva: Elza Fiuza, CC BY 2.5
Yksilöllinen käytös, jonka syynä pidetään sisäistettyä homofobiaa, ei voi olla pelkästään yksilöiden vastuulla. Tämä voidaan ymmärtää tekemällä melankolisen autenttisuuteen kaipuun rakenteellinen syvyys ja leveys näkyväksi. Samalla tulee selväksi, että kyse on yhteisvastuullisesta politiikasta eikä sattumasta. Toki yksilö on myös suorassa vastuussa siitä, jos hän tappaa, pahoinpitelee tai syrjii muita ihmisiä.
Identiteetti ei ole sama asia kuin halu
Antropologi Esther Newton osoitti kirjassaan Mother Camp: Female Impersonators in America (1972), että seksuaalinen käyttäytyminen on tekoja ja roolinottoa. Lesbo- ja homokulttuureissa, joissa heteroseksuaalisesta käyminen (passing) on yksi henkiinjäämisen ehtoja, seksuaalisuuden syvästi sosiaalinen luonne on aina tiedetty. Tämä johtuu siitä, että lesbojen ja homojen on pitänyt oppia erittäin tarkkaan, missä tilanteissa he saavat näyttää ja esittää muuta kuin normatiivisuutta.
Newtonin havainto on inspiroinut myös nykyteoriaa, joka perustuu ajatukseen seksuaalisuuden ja sukupuolen esittämisestä. Seksuaalisten tai sukupuoli-identiteettien takana ei ole mitään aitoa tai pysyvää. Teatterilavan takana ei ole pukuhuoneita, joissa loistokkaat näyttelijät riisuisivat kostyyminsa. Camp ja drag symbolisoivat Pride-kulkueissa, queer-klubeilla ja usein myös arjessa tätä sosiaalisen luonnollistamista. Se keikuttaa kaikkea luontaisena pidettyä. Camp näyttää, että sukupuolen ja seksuaalisuuden sosiaalisissa ja oikeudellisissa kategorioissa on kyse ”vertauskuvasta elämästä teatterina”, kuten Esther Newton kuvasi.
Heterot joutuvat itsekin opettelemaan sopivan ja siedetyn heteroseksuaalisuuden käytöksen kaikkine yksityiskohtineen. Heillä on kuitenkin tapana unohtaa, että kyse on opitusta asiasta ja luulotella, että se on ”luonnollista”. He voivat usein unohtaa traumaattiset oppimisprosessinsa täysin turvallisesti, etenkin jos ovat onnistuneet luomaan itselleen sopivan ja ympäristöä tarpeeksi tyydyttävän heterotapaisen käyttäytymismallin. Tämä sisältää hyväksytyt eleet, tyylin ja julkisesti esitetyn halun. Se, mitä tapahtuu haaveissa, puskissa, vessoissa ja internetissä on toinen asia.
Esther Newtonin ajatuksia seuraten, queer-ihmisille on selvää että mikä tahansa seksuaalisuus on jäljittelyä, toistoja ja suurta teatteria. Lesbo-, homo- ja trans* -identiteetit näyttäytyvät ansana, jolla haetaan valtavirran houkuttelevaa mutta pettävää tunnustusta ymmärrettävänä seksuaalikategoriana.
Vancouver Gay Pride 2012. Kuva: Gus, CC BY-NC-ND 2.0
Yhteisöllisyyden ja näkyvyyden voima tunnustetaan ja ymmärretään, vaikka Priden koko poliittista sanomaa ei allekirjoitettaisi. Miksi olla “tuote”, jonka kautta yritykset ja yhdistykset Priden takana hyötyvät rahallisesti? Kyseessä on myös historiallinen vieraantuminen, sillä kaupallistumisen myötä 1990-luvun puolivälissä esimerkiksi Lontoon ensimmäisiltä Pride-marsseilta kiellettiin trans-tunnukset.
Tavoiteltu tunnustaminen – ja ehkä myös tunnistautuminen – kuitenkin kieltää todelliset, vallitsevaa maailmanjärjestystä haastavat oudot halut ja niihin liittyvät queerit suhteet. Näiden halujen logiikkaan ja niihin liittyviin kulttuureihin ei sovi mikään täsmäidentiteetti. Oikeuden kautta tavoiteltu tasa-arvo on siis viime kädessä kuvitteellista, vaikka monien on mahdollista ainakin hetkellisesti opetella sovittautumaan tähän fantasiaan.
Halut itsessään ovat mysteeri: niin heteroseksuaalinen halu, lesbohalu kuin trans*-halukin. Freud kutsui halua kuplivaksi noidankattilaksi, joka ei tunne aikaa, paikkaa eikä moraalisääntöjä. Koska halu itse on niin tosissaan ja tavallaan täysin huumorintajuton, on identiteettejä ja niihin perustuvia oikeuksia queer-näkökulmasta korostava Pride liian vakavissaan. Kahdenkeskiset suhteet ylittävänä, yhteisöllisyyttä ja joukkotoveruutta korostavana julkisena tapahtumana sillä on kuitenkin tällä hetkellä ohittamaton merkitys.
Häpeä: muoto ja sisältö
Sovittautuminen, ”passing”, on queer-perintö, perverssi taito, taiteenlaki, kuten Esther Newton jo varhain osoitti. Sanon ”varhain”, koska todellinen queer-renessanssi Suomessa ja muualla länsimaissa tapahtui vasta 1980-luvulla. Talvisodan peikko, uskonnollisuus, moralismi ja kyläyhteisömäisyys olivat vast’ikään irrottaneet otteensa ja klubikulttuuri kukoisti. Silloin oli mahdollista pitää todella hauskaa, vaikka AIDS alkoi niittää homomiehiä kyselemättä statuksen tai identiteetin perään.
1980-luvun klubit ja AIDS-pandemia tuottivat queer-teorian. Klubeissa elämän kirjo kukki. Oli mahdollista tavata ihmisiä, joita ei ollut voinut kuvitella olevan olemassakaan, yli ikä-, seksuaali-, sukupuoli, luokka- ja kansallisrajojen. Kun osa näistä ihmisistä kuoli karmealla tavalla, ilman että muu maailma räpäytti silmiäänkään, syntyi uusi yhteisö. Solidaarisuus ylitti hetkellisesti seksuaali- ja sukupuolirajat ja opetti queereille liittolaisuuden ja omaehtoisen poliittisen teorian valtavan merkityksen.
Kuva: Wikimedia Commons
Nyt klubeja ei ole, ja monille AIDS-kuolemat ovat vain kirjoista luettua tietoa. Queer-teoria nojaa tähän historiaan, mutta aktivistirintaman hyvinkoulutetut kansankiihottajat ovat enimmäkseen niin nuoria, että queer-teoria ei ole heidän omaa aikaansa. Jännittävä ja kiinnostava tilanne!
Helsingissä queer-anarkistit järjestävät tänä kesänä kokonaan oman Queersaatio-festivaalin ja siihen liittyen oman marssin. Festivaalin teemoja ovat muun muassa turvallinen tila, päihteettömyys, itsemääräämisoikeus ja vallankumous. Queer-teorian pääsuuntien mukaan vallankumousta ei kuitenkaan ole nähty mahdollisena tai edes toivottavana.
Kumouksellisuus vastoin vallankumousta
Queer-teorian analyyseissa on keskitytty yhtäältä kysymykseen queerin mahdottomuudesta sijaita valtarakenteiden ulkopuolella. Keskustelussa on pohdittu miten asioita muutetaan horjuttamalla niitä omilla sijoillaan. Toisaalta niin sanotun anti-sosiaalisen queer-teoriasuuntauksen piirissä on nähty, ettei queerilla halulla voi olla koskaan pääsyä valtajärjestykseen. Siksi siinä on keskitytty kulttuurituotteiden, kollektiivisen psyyken ja valtaapitävien instituutioiden logiikan heteronormatiivisuuden analysointiin.
Vallankumous on ollut queer-teorian piirissä siis oikeastaan poissuljettu vaihtoehto, koska rakenteiden monimutkaisuus on ymmärretty ja vallankumousten on pelätty johtavan vain tiukempaan vallanpitoon. Vallankumous ja aktivismi tarvitsevat “totuuden”, joka johtaa niitä ja antaa niille virtaa. Queerien elämien kannalta kaikki valtaapitävät totuudet ovat kuitenkin potentiaalisesti vaarallisia, koska ne kaikki ovat luonteeltaan normalisoivia. Yhden vallankumous on aina jonkun toisen alistamista.
Nostalgisoitu kaipuu lainsuojattomuuteen ja vallankumoukseen on sinänsä ymmärrettävää. Monille queereille esimerkiksi tasa-arvoinen avioliitto näyttäytyy voiton sijasta patriarkaattisen symboliikan ja parisuhdemuodon etuoikeuttamisen oikeutuksena.
Erilaiset heteromaailman piirit ovat innoissaan kampanjoineet tasa-arvoisen avioliittolain puolesta, koska he mieltävät rakkauden universaaliksi voitoksi. Queer-elämää tuntemattoman silmään monet lesbot, homot ja trans*-ihmiset ovat varmasti reagoineet hyvin yllättävällä ja vähän tylynkin tuntuisella tavalla hyvää tarkoittavien heteroiden intoon.
Tylyys pitää kuitenkin sietää maailman muuttamisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vuoksi. Ei saa olla niin, että kun osa queerista istutetaan lainsäädännölliseen oikeuksien aurinkoon kukkimaan, samalla osa queer-elämästä jää täysin tunnistamatta. Tällöin monien ihmisten elämistä tehdään täysin elinkelvottomia.
Heteroillekin kyseessä on myös oma etu. Normatiivinen heteroseksuaalisuus ja sille perustuva sukupuolijärjestelmä on uhka ja rajoite myös heteroille. Tämän osoittavat esimerkiksi väkivalta- ja lasikattotutkimukset, samoin kuin monien heteroihmisten tavaton pitkästyminen omassa sukupuolijärjestelmässään.
Kaksoisperspektiivi, joka on samalla yksi
Drag-taiteiija Olivia Jones. Kuva: Wikimedia Commons.
Pride-kulkueen totuus on jäätelöä syövän hyväntuulisen Tarja Halosen ja queer-solidaarisuutta huutelevien aktivisti-anarkistien vaihtoehtoja kiintoisampi ja monimutkaisempi. Rumpuja päristelevä naamioitunut joukko ei puhuttele poliittisesti kaikkia queer-yhteisön marginaaleja. Näistä osa on kaksoisperspektiivin vuoksi marssimassa Pridella, osa taas ei. Tarkka katsoja erottaa kulkueessa monenmoista campia ja dragia samoin kuin eri queer-sukupuolia, -ikäpolvia, – sukupuolia ja -tyylejä.
Näkymättömiin jää paljon. Monet yli 50-vuotiaat queerit hylkäsivät opiskeluun, ansiotyöhön, parisuhteeseen ja omistusasumiseen perustuvan, normaalina pidetyn elämänkaaren seksuaali- ja sukupuolipoliittisista syistä 1980-luvulla. Nimitän heitä proto-queereiksi antropologi Gayle Rubinin termillä.
1980-luvun kansalaisoikeusliike, performanssitaide, sosiaalivaltio tukineen, seksuaaliset ja luokkarajat ylittävä virkeä lesbo- ja homoklubikulttuuri sekä Schengen-sopimuksen myötä avautuneet Euroopan rajat olivat keskeisiä proto-queerien sosiaaliselle ja poliittiselle elämälle. Mikä tahansa identiteetti on heille ongelmallinen, eikä heitä näy Setan juhlapuheissa tai marsseilla.
Monet tähän ryhmään kuuluvista ystävistäni eivät ole enää elossa. Heidät on vienyt itsetuhoisuus, päihteet, syömishäiriöt tai mielenterveyden ongelmat. Näillä on suora kytky yhteiskunnallisiin valtarakenteisiin ja newtonilaisen ”elämänteatterin” sallittuun muotoon. Toisilla ei yksinkertaisesti ole varaa maksaa bussilippua keskustaan saati viinipulloa ja aurinkorasvaa Pride-piknikille.
Proto-queer -kulttuuri on kuitenkin vahvasti elossa suorien sosiaalisten kontaktien kautta. Se vain ei näyttäydy julkisuudessa. Täältä löytyvät queer-maailman takapihojen Tolstoit. Heille poisjättäytyminen kunniallisten selviytyjien joukosta on poliittinen teko. Tavallaan he ovat huutomerkki, mutta heidän vastarintansa elää kaupunkien julkisivujen takana – poissa näyttämöltä, kuten queer-kirjailija Harald Olausen korostaa uudessa Raahe-kuvakirjassaan (2016).
Logiikka tappaa, kun se ruokkii halun häpeää
Prahan Pride 2014. Kuva: Prague Pride, CC BY-SA 4.0
Orlandon massamurhan poliittiset jälkiaallot vetänevät Helsingissä tänä vuonna uusia ihmisiä marssimaan, nauramaan ja tanssimaan kaduille. Tunne siitä, ettei pelolle saa antaa periksi, on vahvasti pinnalla.
Toivottavasti heteroseksuaaliset ja sukupuolten valtavirtaan kuuluvat ihmiset osoittavat julkisesti ymmärtävänsä, että Orlandossa oli kyseessä syvästi queer-ihmisiin kohdistunut viha.
Homofobiaksi kutsutun käyttäytymisen yhteiskunnallisten juurien peittely tuottaa tappavan logiikan, joka aiheuttaa queer-elämiä ja queer-yhteisöä eliminoivaa väkivaltaa. Pulse-homoklubin murhat liittyvät myös nationalistiseen etnisyys- ja rajapolitiikkaan. Suurin osa uhreista oli heikossa yhteiskunnallisessa asemassa olevia latinoja tai espanjankielisiä, ja osa oli paperittomia maahanmuuttajia Meksikosta.
Queer-väki ottaa valtarakenteisiin ja väkivaltaan liittyvät asiat kuolemanvakavasti, koska ne koskettavat monia jatkuvasti ja suoraan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että he aina käyttäytyisivät kuin olisivat tosissaan.
Osa queer-maailmasta ja sen ihmisistä pysyy pimennossa, vaikka Pride-kulkue näyttäisi pyrstö keikkuen kulkevansa kaikkien puolesta. Paraati on tänä kesänä erityisen tärkeä julkinen ele. Etenkin kun se samalla valottaa sitä, ettei se koske kaikkia.
Tämä artikkeli syntyi Orlandon queer-klubin massamurhan järkyttämänä ja sen jälkeen lukemani yhdysvaltalaisen homoteoreetikko David Halperinin teoksen How to be Gay? (2012) inspiroimana. Lue ensimmäinen osa täältä.
