Orlandon perintö

Antu Sorainen, FT Podcast-lukija: Bea Bergholm

Tämä on kak­sio­sai­nen artikkeli, jonka jäl­kim­mäi­nen osa löytyy täältä. 

Pride-marssit ovat säh­köis­ty­neet uudelleen, flo­ri­da­lai­seen Pulse-homoklu­biin kesä­kuus­sa tehdyn mas­sa­mur­hais­kun vuoksi. Queer-yhteisö on Orlandon tapah­tu­mien vuoksi kaik­kial­la vakavasti jär­kyt­ty­nyt. Se järjestää rivejään uudelleen heränneen soli­daa­ri­suu­den sii­vit­tä­mä­nä. Yhteisen asian tunnetta vahvistaa median ja oikeis­to­po­pu­lis­min pyrkimys häivyttää iskun homo­vi­ha­mie­li­set ja natio­na­lis­miin liittyvät piirteet, ja kaapata se per­vers­sis­ti islam- ja maa­han­muut­to­vas­tai­sen poli­tii­kan peli­nap­pu­lak­si.

Esimerkiksi San Franciscossa Black Lives Matter -järjestö perui murhien jälkeen osal­lis­tu­mi­sen­sa paraatiin tur­val­li­suus­syis­tä. Vaarana nähtiin paitsi homo­fo­bi­nen uhka myös ins­ti­tu­tio­naa­li­nen yhteis­kun­nal­li­nen väkivalta vahvan polii­si­var­tioin­nin ja mars­si­joil­le tehtävien ruu­miin­tar­kas­tus­ten vuoksi.

Taustalla on poliisin his­to­rial­li­nen tapa ratsata ja kohdistaa pai­nos­tus­ta ei-val­koi­hois­ten queer-ihmisten tapah­tu­miin Yhdysvalloissa. Monet väril­li­set queerit pelkäävät koke­muk­sis­taan johtuen poliisia enemmän kuin ter­ro­ris­te­ja. “Meille Priden juh­li­mi­nen tänä vuonna olisi tar­koit­ta­nut valintaa näiden kahden uhan välillä. Lopulta päätimme suojella omiamme siten, ettemme osallistu mihinkään tapah­tu­miin, joissa yhtei­söm­me on mah­dol­li­ses­ti jomman kumman uhkaama ”, Black Lives Matter -järjestön edustaja totesi.

Näkyminen Pride-paraa­tis­sa on muuttunut viime vuosina syvästi poliit­ti­sek­si esi­mer­kik­si monille sateen­kaa­ri­per­heil­le, HIV+-järjestöille ja trans*-ihmisille. Samalla kul­ku­ee­seen liit­ty­mi­nen tai sille hur­raa­mi­nen on kas­vat­ta­nut suo­sio­taan moni­nai­suut­ta ja tasa-arvoa kan­nat­ta­vien hete­roi­den kes­kuu­des­sa. Mutta miksi jotkut queerit kiel­täy­ty­vät olemasta mukana Priden spek­taak­ke­lis­sa myös Suomessa, jossa homo­sek­su­aa­li­suu­den, rasismin ja kolo­nia­lis­min historia on aivan toinen kuin Yhdysvalloissa?

Kuva: Lena Malm, Helsinki Pride

Helsinki Pride. Kuva: Lena Malm

Fantasman syrjillä

Suomessa Priden juuret ovat 1970-luvulta alkaen pide­tyis­sä SETAN vuo­si­päi­vä­juh­lis­sa. Vuonna 1981 pää­dyt­tiin sisäl­lyt­tä­mään tapah­tu­maan marssi, koska muu­al­la­kin mars­sit­tiin. Silloin myös jäl­ji­tel­tiin ruot­sa­lai­sia ja kopioi­tiin termi “vapau­tus­päi­vät”. Ensimmäiselle marssille osal­lis­tui satakunta henkeä. Nimi, poli­tiik­ka ja näkyvyys muut­tui­vat radi­kaa­lis­ti 2000-luvulle tultaessa, kun län­si­mais­ten seksuaali-iden­ti­teet­tien ympärille alkoi muodostua oma kulu­tus­kult­tuu­rin­sa. Tämä levisi Suomeenkin, ja vuodesta 2006 Helsingissä on jär­jes­tet­ty joka vuosi Pride-niminen tapahtuma. Aluksi se pidettiin vuo­ro­vuo­sin Helsingissä ja muualla Suomessa, esi­mer­kik­si Vaasassa ja Tampereella. Vuoden 2010 Pride-kul­ku­ee­seen Helsingissä otti osaa noin 3000 ihmistä. Viime kesänä mars­si­joi­ta oli yli 25 000. Myös alu­eel­li­set Pridet ovat yleis­ty­neet ja keränneet suosiota, Pietarsaaresta Hankoon ja Rovaniemeltä Maarianhaminaan.

Ilmiön pai­su­mi­sen vuoksi queer-yhtei­sös­sä ei ole mah­dol­lis­ta olla tie­tä­mä­tön Pridesta tai jättää tuosta vain menemättä marssille. Poisjäämiselle tai mukana ole­mi­sel­le on nykyään annettava jokin selitys. Moni kuitenkin kokee Priden paitsi kulu­tus­kes­kei­sek­si, myös ahdasta homo­nor­ma­tii­vi­suut­ta juh­li­vak­si iden­ti­teet­ti­ti­vo­lik­si. Vähemmistöidentiteetti, jolla argu­men­toi­daan sek­su­aa­lioi­keuk­sien puolesta ja queer-halu eivät ole helposti tai vält­tä­mät­tä lainkaan sovi­tet­ta­vis­sa yhteen.

Homonormatiivisuudella tar­koi­te­taan että tiettyjä oikeuksia — eri­tyi­ses­ti tasa-arvoista avio­liit­toa — ajamaan val­jas­tet­tu sek­su­aa­li­vä­hem­mis­töi­den­ti­teet­ti sulkee ulos monia ihmisiä ja sek­su­aa­li­ses­ti mar­gi­na­li­soi­tu­ja ryhmiä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa mediaa on syytetty Orlandon jälkeen siitä, että köyhien ja väril­lis­ten queer-ihmisten pitää pysyä kaapissa mustissa naa­pu­rus­tois­saan eikä edes uneksia näky­vyy­des­tä, elleivät he osaa muun­tau­tua jon­kin­lai­sek­si valkoista Will & Grace -tele­vi­sio­sar­jan fantasiaa vas­taa­vak­si ryhmäksi.

Suomessakin lesbot, homot ja trans* -väki ovat moni­muo­toi­nen joukko ihmisiä. Monien intii­mi­suh­teet tai sek­su­aa­li­set käytännöt eivät noudata kult­tuu­ri­ses­ti ja sosi­aa­li­ses­ti hyväk­syt­ty­jä tai ymmär­ret­ty­jä koodeja. Tämä on tullut selvästi ilmi esi­mer­kik­si omissa queer-peri­mys­jär­jes­te­ly­jä kos­ke­vis­sa tut­ki­mus­haas­tat­te­luis­sa­ni ja kyse­ly­tut­ki­muk­ses­sa­ni. Suuri joukko lesboista ei halua tai voi hankkia avio­liit­toa, lapsia, pari­suh­det­ta tai auvoista kotie­lä­mää. Vastaavasti kaikki homo­mie­het eivät ole söpöjä hete­ro­nais­ten bestis-tyy­li­neu­vo­jia tai Tom of Finland -klooneja.

Suvaitsevaisuus on kiristystä normaaliuteen

Queer on kir­jai­mel­li­ses­ti outoa. Se tar­koit­taa, että queerit elävät mitä kum­mal­li­sem­pia elämiä, joita oikeu­del­li­set ja his­to­rial­li­set olo­suh­teet ovat muo­kan­neet eri tavoin.

Kuva: Lena Malm, Helsinki Pride

Helsinki Pride. Kuva: Lena Malm

Jotkut eivät hakeudu ilta­päi­vä­mars­sil­le aurin­koi­sel­le Espalle, vaan seik­kai­le­vat tai krui­sai­le­vat siellä mie­luum­min kum­mal­li­siin aikoihin itsekseen. Toiset eivät koe osan­ot­to­aan muista syistä toi­vo­tuk­si, tur­val­li­sek­si tai kotoi­sak­si. Kolmannet osal­lis­tu­vat Prideen, mutta myös kri­ti­soi­vat sitä. Tällainen kak­sois­pers­pek­tii­vi ja -poli­tiik­ka on quee­reil­le usein se valinta, jolla pysytään jollakin lailla jär­jis­sään. Prideä vie­rok­su­vat lesbot, homot, trans*-ihmiset ja muut queerit joutuvat hekin kuitenkin ottamaan siihen jonkin kannan.

Kulkue on muuttunut Suomessakin viime vuosien aikana kult­tuu­ri­sek­si ins­ti­tuu­tiok­si. Tavallaan vuoden 2010 savupommi- ja kaasuisku Helsingin Aleksanterinkadulla avitti Priden suosion kasvua ja vakiin­tu­mis­ta osaksi urbaania kult­tuu­ria.

Yhtäältä moni queer halusi osoittaa, ettei uhkailu saa heitä enää pois­tu­maan kerran val­la­tus­ta jul­ki­ses­ta tilasta. Toisaalta vuoden 2010 isku järkytti ja herätti myös sellaisia heteroita, joille kau­pun­ki­ti­lan tasa-arvo ja ihmi­se­lä­män kirjon kun­nioit­ta­mi­nen ovat tärkeitä arvoja. Tapauksen vaka­vuut­ta yhteis­kun­ta­rau­han kannalta korosti se, että val­ta­kun­nan­syyt­tä­jän virasto otti jutun ajet­ta­vak­seen. Käräjäoikeus tuomitsi tekoon syyl­lis­ty­neet nuoret miehet ja katsoi, että pahoin­pi­te­lyi­den lisäksi he olivat lou­kan­neet poliit­ti­sia toi­min­ta­oi­keuk­sia ja koh­dis­ta­neet iskunsa nimen­omai­ses­ti “sek­su­aa­li­vä­hem­mis­töön”.

Tämän jälkeen Pridesta muodostui monille hete­roi­den­ti­tee­tin omak­su­neil­le ihmisille tärkeä ja sopiva tapa osoittaa liit­to­lai­suut­ta sille ”asialle”, mitä he ajat­te­le­vat queerin tar­koit­ta­van. Näitä vähem­mis­tön tasa-arvon tukijoina itseään pitäviä ihmisiä saattaa kuitenkin hämmentää ja häiritä todel­li­sen queer-elämän moni­mut­kai­suus ja kesyt­tä­mät­tö­myys — samoin kuin se, että siihen liittyvä väkivalta on jatkuvaa ja moni­mut­kai­sis­ta syistä johtuvaa.

Orlandon homoklu­bis­sa tehdyn brutaalin mas­sa­mur­han 49 kuo­lo­nuh­rin kasvojen jul­kis­tuk­sen jälkeen queer-väki ei osoit­ta­nut­kaan ainoas­taan sen­ti­men­taa­lis­ta ja pateet­tis­ta surua. Osa köyhistä väril­li­sis­tä quee­reis­ta lähti Yhdysvalloissa kaduille tans­si­maan. Myös Pohjoismaissa moni lähti klubeille, julkaisi somessa hilpeitä tai riettaita lesbo- ja homo­suu­te­lu­ku­via ja jakoi PetShopBoys-musaklip­pe­jä.

Tämän yllät­tä­väl­tä vai­kut­ta­van käytöksen taustalla on se, että suremisen häpäi­se­mi­nen ja uhrien kiel­tä­mi­nen on kulmakivi, jolle queer-kult­tuu­rit ovat his­to­rial­li­ses­ti muo­vau­tu­neet. Tämä pätee myös Prideen queer-kult­tuu­rien ris­ti­rii­tai­se­na lip­pu­lai­va­na.

Läntiset yhteis­kun­nat, Suomi mukaan lukien, käänsivät kylmästi selkänsä jou­koit­tain AIDSiin kuol­leil­le homo­mie­hil­le vuosina 1981 – 1996. Tappava logiikka, jolla AIDSille uhrattiin luke­mat­to­mia ihmi­se­lä­miä, vaikutti esi­mer­kik­si suur­kau­pun­kien kes­ki­luok­kais­tu­mi­seen. Se on samalla syr­jäyt­tä­nyt entisten moni­muo­tois­ten kau­pun­gi­no­sien asukkaita. Olen kir­joit­ta­nut tästä gent­ri­fioi­tu­mis­ke­hi­tyk­ses­tä aiemmin allegralaboratory.netissä. Lue lisää myös esi­mer­kik­si täältä.

Homomiesten mas­sa­kuo­le­mien kylmä hyväk­si­käyt­tö vaikutti myös queer-kult­tuu­rin syvään muu­tok­seen. Yhdysvaltojen suur­kau­pun­geis­sa kotei­hin­sa kuol­lei­den tavarat hei­tet­tiin pihalle ja vapau­tu­neet vuokra-asunnot myytiin kovaan hintaan mark­ki­noil­le. Nyt hintataso on noussut ja asukkaat val­kois­tu­neet ja kes­ki­luok­kais­tu­neet. Suuret ketjut ovat kor­van­neet omaeh­toi­set pie­ny­ri­tyk­set entisissä moni­muo­toi­sis­sa kau­pun­gi­no­sis­sa. Tällä stan­dar­di­soi­tu­mis­ke­hi­tyk­sel­lä on suora yhteys alueiden hete­ro­sek­sua­li­soi­tu­mi­seen, ja sitä kautta myös les­bo­baa­rien lähes yleis­maa­il­mal­li­seen katoa­mi­seen — jopa Helsingissä.

Queer-kummitus nauraa

Lääkityksen kehit­ty­mi­sen, lääk­kei­den saa­ta­vuu­den demo­kra­ti­soi­mi­sen ja homo­mie­hil­le suunnatun tehokkaan kam­pan­join­nin ansiosta HIV+-positiivisten tilanne parani län­si­mais­sa 1990-luvun lopulla. Esimerkiksi Venäjällä AIDS on kuitenkin edelleen tabu, ja ei-hete­ro­sek­su­aa­leil­le suunnattu sek­si­va­lis­tus pannassa.

AIDS-kuolemien ver­taa­mi­nen Orlandon murhiin on perus­tel­tua. Homomiehet jätettiin aluksi kuolemaan ja AIDSia kut­sut­tiin hal­vek­sien “homo­ru­tok­si”. Orlandon tapah­tu­mis­ta puo­les­taan tehtiin välit­tö­mäs­ti ter­ro­ris­mia ja islamia koskeva stra­te­gi­nen kysymys. Media sivuutti lähes täysin sen, että kyse oli homoklu­bis­ta; että uhrit olivat lati­no­ho­mo­ja, afroa­me­rik­ka­lai­sia lesboja ja että kyseessä oli lati­no­tee­mail­ta. Tekijä pro­fi­loi­tiin ISIS-järjestön kan­nat­ta­jak­si. Huomiotta jätettiin hänet tun­te­nei­den sil­min­nä­ki­jä­to­dis­tuk­set siitä, että ampuja oli mah­dol­li­ses­ti queer itsekin ja ilmei­ses­ti myös kyseisen klubin kanta-asiakas

Gay Pride Madrid. Kuva: Barcex (Flickr.com), CC BY 2.0

Gay Pride Madrid. Kuva: Barcex (Flickr​.com), CC BY 2.0

Orlandon tapah­tu­mien syyt ja taustat ovat niin moni­mut­kai­sia, että lopul­li­siin joh­to­pää­tök­siin on turha hypätä ennen kuin tiedämme tarpeeksi. Media, some ja popu­lis­tis-kon­ser­va­tii­vi­set polii­ti­kot Trumpin johdolla kuitenkin kid­nap­pa­si­vat Orlandon his­to­rial­li­sen hetken välit­tö­mäs­ti.

Tämä oli osin mah­dol­lis­ta myös queer-yhteisön oman sosiaalis-oikeu­del­li­sen, poliit­ti­sen ja psy­ko­so­si­aa­li­sen häm­men­nyk­sen vuoksi. Oikeusretoriikalla kam­pan­joi­ti ja hete­ro­tuen edel­lyt­tä­miin mie­li­ku­viin muun­tau­tu­mi­nen; julkisen les­boe­lä­män lähes täy­del­li­nen katoa­mi­nen sateen­kaa­ri­per­he­ku­vas­to­jen ulko­puo­lel­ta; ja homo­mies­ten elämän kesyt­tä­mi­nen kulu­tuse­lä­män­tyy­lik­si suo­sit­tu­jen tv-sarjojen myötä on tehnyt quee­reis­ta haa­mu­mai­sen yhteisön. Osa saa näkyä, osa ei.

Terroristihälyn kautta häi­vy­te­tään sek­su­aa­li­sen halun moni­nai­suu­den, kah­lit­se­mat­to­muu­den, voiman ja outouden raken­teel­li­nen kiel­tä­mi­nen. Tällainen yhteis­kun­nal­li­nen torjunta karmean ja kauhean edessä on jo AIDS-his­to­rias­ta quee­reil­le tuttua. Orlandon kohdalla omaeh­toi­nen sureminen on viety — queer-yhteisön näkö­kul­mas­ta jälleen kerran. Siksi jär­ky­tyk­sen iro­ni­soin­ti, kar­ne­va­li­soi­mi­nen ja koomisen ja traagisen yhdis­tä­mi­nen on ollut tuttu ja luon­tai­nen tapa surra.

Etäännytys on lähes ainoa keino olla mur­tu­mat­ta, sillä queer-surulle ei anneta samaa tilaa ja vaka­vuut­ta kuin hete­ro­su­rul­le. Queer-nauru, jossa nauretaan myös itselle ja oman kult­tuu­rin omi­tui­suuk­sil­le, tekee nau­ra­jas­ta yhteisön jäsenen. Se luo ymmär­ryk­sen siitä, että nauru voidaan jakaa vas­ta­rin­nan eleenä. Myös kiel­täy­ty­mi­nen julkiseen nor­mi­ku­vas­toon osal­lis­tu­mi­ses­ta, kuten monet Priden kau­pal­lis­tu­mi­sen, homo­nor­ma­tii­vi­suu­den ja homo­hä­peän unoh­ta­mi­sen kriitikot Helsingissä tekevät, on his­to­rial­li­nen tapa elää ja luoda queer-yhtei­söl­li­syyt­tä.

Camp it up even if it kills you

Orlandon klubilla mur­hat­tu­jen nuorten ihmisten kuvat toivat julki sen, että queer-yhteisön normeihin sopi­mat­to­muus ei ole kuvit­teel­lis­ta. Kasvokuvat jäävät kum­mit­te­le­maan — myös niille, joille päivä Pridessä on kiel­täy­ty­mis­tä pelolle antau­tu­mi­ses­ta, sekä niille, joille kamppailu “oikeuk­sis­ta” kuulua val­ta­vir­taan edustaa kuvi­tel­tua tietä pois vihan kohteena ole­mi­ses­ta.

Helsinki Pride.

Helsinki Pride. Kuva: Pauliina Kauppila.

Tässä on yksi suuri mutta: on muitakin queer-kum­mi­tuk­sia kuin Pulse-klubilla kuolleet 49 ihmistä. He ovat niitä, jotka ovat hengissä, mutta eivät näy. Ihmisiä, joille tasa-arvoisen avio­lii­ton kaltaiset oikeudet eivät tuota muuta kuin uuden ulos­sul­ke­mi­sen; niitä joiden suhteet, halut ja poli­tiik­ka ovat omituisia. Esimerkiksi suku­puo­li­neut­raa­li avio­liit­to uutena normina kiristää monet yhä kauemmas mah­dol­li­sek­si ymmär­re­tys­tä elämästä. Se hie­rar­ki­soi tietyn hur­mioi­tu­neen tai­ka­pii­rin, eli oikeuksia lupaavan vähem­mis­töi­den­ti­tee­tin, ainoaksi oikeaksi tavaksi olla lesbo tai homo. 

Gay Pride Pariisi. Kuva: Rog01 (Flickr.com), CC BY 2.0

Gay Pride Pariisi. Kuva: Rog01 (Flickr​.com), CC BY 2.0

Yksi syy queerien ila­koi­vaan reaktioon on kuitenkin se, että he elävät Orlandoa joka päivä. Pelko ja uhattuna oleminen eivät ole poikkeus kenenkään lesbon, homon tai trans*-ihmisen elämässä. Esimerkiksi Lontoon Priden kesä­kuus­sa 2016 teettämä kyse­ly­tut­ki­mus paljasti, että queereja kohtaan tehdyt rikokset ovat kasvaneet selvästi. Järkyttävä määrä vas­taa­jis­ta, 74 %, ilmoitti yhä jou­tu­van­sa pii­lot­te­le­maan sek­su­aa­li­suut­taan tai sukupuoli-iden­ti­teet­ti­ään. 59 % koki, että muiden ihmisten käytös ja asenteet tuntuvat uhkaa­vil­ta.

Orlandon mas­sii­vi­suus, maan­tie­teel­li­nen sijainti, tekijän nopea pro­fi­loin­ti ja iskun saama julkisuus eivät ole tavan­omai­sia, mutta yllät­tä­vää tai poik­keuk­sel­lis­ta edes suora väkivalta ei ole.

Miksen minä ”ole”?

Etäännytys, iro­ni­soin­ti, “camping it up” on psy­ko­so­si­aa­li­nen ja kult­tuu­ris-poliit­ti­nen taktiikka, joka on pitänyt queerit jär­jis­sään jo ennen AIDSin aika­kaut­ta. Surun kar­ne­va­li­soin­ti Orlandon jälkeen on vas­ta­lause julkisen lesbo- ja homosurun kaa­va­mais­ta­mi­sel­le imi­toi­maan vähem­mis­tö­re­to­rii­kas­sa hete­ro­sek­su­aa­li­sen surun tär­kei­le­vää vaka­vuut­ta. On olemassa tietyt kas­vo­nil­meet, tietty hartaus ja tietty rajattu aika jolloin saa surra. Jäykkäilmeisiä, teat­raa­li­sia julkisia muis­to­ti­lai­suuk­sia jär­jes­tet­tiin LHBT-merkeissä Suomenkin suu­rim­mis­sa kau­pun­geis­sa.

Pariisin iskujen jälkeen vuonna 2015 monet hyvää tar­koit­ta­vis­ta hete­rois­ta mer­kit­si­vät Facebookissa itsensä ”minä olen” -merkeillä ja Ranskan lipun väreissä. Tasa-arvoisen avio­liit­to­kam­pan­jan aikaan heteroksi itsensä loke­roi­vat, tasa-arvoa puo­lus­ta­vat ihmiset ottivat myös sateen­kaa­ri­li­pun laajoin joukoin Facebook-kuvaansa.

Samat ihmiset jättivät kuitenkin laajalti vär­jää­mät­tä pro­fii­li­ku­van­sa sateen­kaa­ren väreillä Orlandon jälkeen. Miksi he eivät ole Orlando? “Minä olen queer, minä olen lati­no­ho­mo ja afroa­me­rik­ka­lai­nen lesbo?”

Miksi kan­sal­lis­val­tion lippu käy sanan­va­pau­den puo­lus­ta­mi­seen, mutta poliit­ti­ses­ti alistetun, val­tioi­den rajat ja kan­sal­li­si­den­ti­tee­tit ylittävän sosi­aa­li­sen ryhmän tun­nus­lip­pu ei? Eikö sek­su­aa­li­po­li­tiik­ka olekaan tärkeää, jos se liittyy seksin, huumeiden ja alkoholin huu­rui­seen klu­bis­miin iloisen ilta­päi­vä­kul­ku­een, las­ten­rat­tai­den ja hää­se­re­mo­mioi­den sijasta?

Saiko ISIS-ter­ro­ris­min rummutus Pride-myön­tei­set heterot sokeu­tu­maan Orlandon murhien kohdalla? Vai onko kyseessä hyvältä kuu­los­ta­va, mutta kiristävä hete­ro­lo­giik­ka: sanomalla ”on sama, koh­dis­tuu­ko ter­ro­ris­mi hete­roi­hin vai quee­rei­hin”, se kieltää queerin ole­mas­sao­lon sel­lai­sis­sa muodoissa, joita ei itse ymmärrä?

Tämä on jat­kues­saan har­mil­li­nen taktiikka. Nimenomaan nyt voi­tai­siin avata ymmär­rys­tä queerin maailman omi­tui­sis­ta lai­na­lai­suuk­sis­ta ja taistella sen puolesta, että jokai­sel­la elämällä on — “oikeus ja tasa-arvo”-retoriikkaa lai­na­tak­se­ni — yhtä­lai­nen oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi.

Sopi se meille tai ei.

Kirjoitan quee­reis­ta, hengissä- ja näh­dyk­si­tu­le­mi­sen ehdoista ja his­to­riois­ta lisää seu­raa­vas­sa AntroBlogin artik­ke­lis­sa­ni, joka jul­kais­taan myöhemmin tällä viikolla. Stay tuned!
Tämä artikkeli syntyi Orlandon queer-klubin mas­sa­mur­han jär­kyt­tä­mä­nä ja sen jälkeen lukemani yhdys­val­ta­lai­sen homo­teo­ree­tik­ko David Halperinin teoksen How to be Gay? (2012) ins­pi­roi­ma­na. Lue jäl­kim­mäi­nen osa täältä.

Artikkelikuva: Oscar Carvajal (Flickr​.com), Gay Pride Sevilla. CC BY 2.0

Kirjoittaja

Antu Sorainen on seurannut lesbomarssien ja sittemmin Priden kehitystä Euroopan eri kaupungeissa 1980-luvulta lähtien silmä tarkkana. Hän on koulutukseltaan sukupuolentutkimuksen dosentti, monitieteinen queer-tutkija ja kulttuuriantropologi. Antu työskentelee akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa queer-perintöjen parissa (http://antusorainen.com). Hän johtaa CoreKin-akatemiahanketta, jossa kuvataan uudelleen sukulaisuuden syrjiä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Orlando ei ole sattuma — AntroBlogi 29.6.2016 klo 06:42

    […] Tämä on kak­sio­sai­nen artikkeli, jonka ensim­mäi­nen osa löytyy täältä. […]

    Vastaa

Lue myös nämä: