Orlandon perintö

 

Tämä on kaksiosainen artikkeli, jonka jälkimmäinen osa löytyy täältä. 

Pride-marssit ovat sähköistyneet uudelleen floridalaiseen Pulse-homoklubiin kesäkuussa tehdyn massamurhaiskun vuoksi. Queer-yhteisö on Orlandon tapahtumien vuoksi kaikkialla vakavasti järkyttynyt. Se järjestää rivejään uudelleen heränneen solidaarisuuden siivittämänä. Yhteisen asian tunnetta vahvistaa median ja oikeistopopulismin pyrkimys häivyttää iskun homovihamieliset ja nationalismiin liittyvät piirteet, ja kaapata se perverssisti islam- ja maahanmuuttovastaisen politiikan pelinappulaksi.

Esimerkiksi San Franciscossa Black Lives Matter -järjestö perui murhien jälkeen osallistumisensa paraatiin turvallisuussyistä. Vaarana nähtiin paitsi homofobinen uhka myös institutionaalinen yhteiskunnallinen väkivalta vahvan poliisivartioinnin ja marssijoille tehtävien ruumiintarkastusten vuoksi.

Taustalla on poliisin historiallinen tapa ratsata ja kohdistaa painostusta ei-valkoihoisten queer-ihmisten tapahtumiin Yhdysvalloissa. Monet ei-valkoiset queerit pelkäävät kokemuksistaan johtuen poliisia enemmän kuin terroristeja. “Meille Priden juhliminen tänä vuonna olisi tarkoittanut valintaa näiden kahden uhan välillä. Lopulta päätimme suojella omiamme siten, ettemme osallistu mihinkään tapahtumiin, joissa yhteisömme on mahdollisesti jomman kumman uhkaama ”, Black Lives Matter –järjestön edustaja totesi.

Näkyminen Pride-paraatissa on muuttunut viime vuosina syvästi poliittiseksi esimerkiksi monille sateenkaariperheille, HIV+-järjestöille ja trans*-ihmisille. Samalla kulkueeseen liittyminen tai sille hurraaminen on kasvattanut suosiotaan moninaisuutta ja tasa-arvoa kannattavien heteroiden keskuudessa. Mutta miksi jotkut queerit kieltäytyvät olemasta mukana Priden spektaakkelissa myös Suomessa, jossa homoseksuaalisuuden, rasismin ja kolonialismin historia on aivan toinen kuin Yhdysvalloissa?

Fantasman syrjillä

Suomessa Priden juuret ovat 1970-luvulta alkaen pidetyissä SETAN vuosipäiväjuhlissa. Vuonna 1981 tapahtumaan päädyttiin sisällyttämään marssi, koska muuallakin marssittiin. Silloin myös jäljiteltiin ruotsalaisia ja kopioitiin termi ”vapautuspäivät”. Ensimmäiselle marssille osallistui satakunta henkeä. Nimi, politiikka ja näkyvyys muuttuivat radikaalisti 2000-luvulle tultaessa, kun länsimaisten seksuaali-identiteettien ympärille alkoi muodostua oma kulutuskulttuurinsa. Tämä levisi Suomeenkin, ja vuodesta 2006 Helsingissä on järjestetty joka vuosi Pride-niminen tapahtuma. Aluksi se pidettiin vuorovuosin Helsingissä ja muualla Suomessa, esimerkiksi Vaasassa ja Tampereella. Vuoden 2010 Pride-kulkueeseen Helsingissä otti osaa noin 3000 ihmistä. Viime kesänä marssijoita oli yli 25 000. Myös alueelliset Pridet ovat yleistyneet ja keränneet suosiota, Pietarsaaresta Hankoon ja Rovaniemeltä Maarianhaminaan.

Ilmiön paisumisen vuoksi queer-yhteisössä ei ole mahdollista olla tietämätön Pridesta tai jättää tuosta vain menemättä marssille. Poisjäämiselle tai mukana olemiselle on nykyään annettava jokin selitys. Moni kuitenkin kokee Priden paitsi kulutuskeskeiseksi, myös ahdasta homonormatiivisuutta juhlivaksi identiteettitivoliksi. Vähemmistöidentiteetti, jolla argumentoidaan seksuaalioikeuksien puolesta ja queer-halu eivät ole helposti tai välttämättä lainkaan sovitettavissa yhteen.

Homonormatiivisuudella tarkoitetaan että tiettyjä oikeuksia – erityisesti tasa-arvoista avioliittoa – ajamaan valjastettu seksuaalivähemmistöidentiteetti sulkee ulos monia ihmisiä ja seksuaalisesti marginalisoituja ryhmiä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa mediaa on syytetty Orlandon jälkeen siitä, että köyhien ja värillisten queer-ihmisten pitää pysyä kaapissa mustissa naapurustoissaan eikä edes uneksia näkyvyydestä, elleivät he osaa muuntautua jonkinlaiseksi valkoista Will & Grace -televisiosarjan fantasiaa vastaavaksi ryhmäksi.

Suomessakin lesbot, homot ja trans* -väki ovat monimuotoinen joukko ihmisiä. Monien intiimisuhteet tai seksuaaliset käytännöt eivät noudata kulttuurisesti ja sosiaalisesti hyväksyttyjä tai ymmärrettyjä koodeja. Tämä on tullut selvästi ilmi esimerkiksi omissa queer-perimysjärjestelyjä koskevissa tutkimushaastatteluissani ja kyselytutkimuksessani. Suuri joukko lesboista ei halua tai voi hankkia avioliittoa, lapsia, parisuhdetta tai auvoista kotielämää. Vastaavasti kaikki homomiehet eivät ole söpöjä heteronaisten bestis-tyylineuvojia tai Tom of Finland -klooneja.

Suvaitsevaisuus on kiristystä normaaliuteen

Queer on kirjaimellisesti outoa. Se tarkoittaa, että queerit elävät mitä kummallisempia elämiä, joita oikeudelliset ja historialliset olosuhteet ovat muokanneet eri tavoin.

Jotkut eivät hakeudu iltapäivämarssille aurinkoiselle Espalle, vaan seikkailevat tai kruisailevat siellä mieluummin kummallisiin aikoihin itsekseen. Toiset eivät koe osanottoaan muista syistä toivotuksi, turvalliseksi tai kotoisaksi. Kolmannet osallistuvat Prideen, mutta myös kritisoivat sitä. Tällainen kaksoisperspektiivi ja -politiikka on queereille usein se valinta, jolla pysytään jollakin lailla järjissään. Prideä vieroksuvat lesbot, homot, trans*-ihmiset ja muut queerit joutuvat hekin kuitenkin ottamaan siihen jonkin kannan.

Kulkue on muuttunut Suomessakin viime vuosien aikana kulttuuriseksi instituutioksi. Tavallaan vuoden 2010 savupommi- ja kaasuisku Helsingin Aleksanterinkadulla avitti Priden suosion kasvua ja vakiintumista osaksi urbaania kulttuuria.

Yhtäältä moni queer halusi osoittaa, ettei uhkailu saa heitä enää poistumaan kerran vallatusta julkisesta tilasta. Toisaalta vuoden 2010 isku järkytti ja herätti myös sellaisia heteroita, joille kaupunkitilan tasa-arvo ja ihmiselämän kirjon kunnioittaminen ovat tärkeitä arvoja. Tapauksen vakavuutta yhteiskuntarauhan kannalta korosti se, että valtakunnansyyttäjän virasto otti jutun ajettavakseen. Käräjäoikeus tuomitsi tekoon syyllistyneet nuoret miehet ja katsoi, että pahoinpitelyiden lisäksi he olivat loukanneet poliittisia toimintaoikeuksia ja kohdistaneet iskunsa nimenomaisesti “seksuaalivähemmistöön”.

Tämän jälkeen Pridesta muodostui monille heteroidentiteetin omaksuneille ihmisille tärkeä ja sopiva tapa osoittaa liittolaisuutta sille ”asialle”, mitä he ajattelevat queerin tarkoittavan. Näitä vähemmistön tasa-arvon tukijoina itseään pitäviä ihmisiä saattaa kuitenkin hämmentää ja häiritä todellisen queer-elämän monimutkaisuus ja kesyttämättömyys – samoin kuin se, että siihen liittyvä väkivalta on jatkuvaa ja monimutkaisista syistä johtuvaa.

Orlandon homoklubissa tehdyn brutaalin massamurhan 49 kuolonuhrin kasvojen julkistuksen jälkeen queer-väki ei osoittanutkaan ainoastaan sentimentaalista ja pateettista surua. Osa köyhistä värillisistä queereista lähti Yhdysvalloissa kaduille tanssimaan. Myös Pohjoismaissa moni lähti klubeille, julkaisi somessa hilpeitä tai riettaita lesbo- ja homosuutelukuvia ja jakoi PetShopBoys-musaklippejä.

Tämän yllättävältä vaikuttavan käytöksen taustalla on se, että suremisen häpäiseminen ja uhrien kieltäminen on kulmakivi, jolle queer-kulttuurit ovat historiallisesti muovautuneet. Tämä pätee myös Prideen queer-kulttuurien ristiriitaisena lippulaivana.

Läntiset yhteiskunnat, Suomi mukaan lukien, käänsivät kylmästi selkänsä joukoittain AIDSiin kuolleille homomiehille vuosina 1981-1996. Tappava logiikka, jolla AIDSille uhrattiin lukemattomia ihmiselämiä, vaikutti esimerkiksi suurkaupunkien keskiluokkaistumiseen. Se on samalla syrjäyttänyt entisten monimuotoisten kaupunginosien asukkaita. Olen kirjoittanut tästä gentrifioitumiskehityksestä aiemmin allegralaboratory.netissä. Lue lisää myös esimerkiksi täältä.

Homomiesten massakuolemien kylmä hyväksikäyttö vaikutti myös queer-kulttuurin syvään muutokseen. Yhdysvaltojen suurkaupungeissa koteihinsa kuolleiden tavarat heitettiin pihalle ja vapautuneet vuokra-asunnot myytiin kovaan hintaan markkinoille. Nyt hintataso on noussut ja asukkaat valkoistuneet ja keskiluokkaistuneet. Suuret ketjut ovat korvanneet omaehtoiset pienyritykset entisissä monimuotoisissa kaupunginosissa. Tällä standardisoitumiskehityksellä on suora yhteys alueiden heteroseksualisoitumiseen, ja sitä kautta myös lesbobaarien lähes yleismaailmalliseen katoamiseen – jopa Helsingissä.

Queer-kummitus nauraa

Lääkityksen kehittymisen, lääkkeiden saatavuuden demokratisoimisen ja homomiehille suunnatun tehokkaan kampanjoinnin ansiosta HIV+-positiivisten tilanne parani länsimaissa 1990-luvun lopulla. Esimerkiksi Venäjällä AIDS on kuitenkin edelleen tabu, ja ei-heteroseksuaaleille suunnattu seksivalistus pannassa.

AIDS-kuolemien vertaaminen Orlandon murhiin on perusteltua. Homomiehet jätettiin aluksi kuolemaan ja AIDSia kutsuttiin halveksien “homorutoksi”. Orlandon tapahtumista puolestaan tehtiin välittömästi terrorismia ja islamia koskeva strateginen kysymys. Media sivuutti lähes täysin sen, että kyse oli homoklubista; että uhrit olivat latinohomoja, afroamerikkalaisia lesboja ja että kyseessä oli latinoteemailta. Tekijä profiloitiin ISIS-järjestön kannattajaksi. Huomiotta jätettiin hänet tunteneiden silminnäkijätodistukset siitä, että ampuja oli mahdollisesti queer itsekin ja ilmeisesti myös kyseisen klubin kanta-asiakas

Orlandon tapahtumien syyt ja taustat ovat niin monimutkaisia, että lopullisiin johtopäätöksiin on turha hypätä ennen kuin tiedämme tarpeeksi. Media, some ja populistis-konservatiiviset poliitikot Trumpin johdolla kuitenkin kidnappasivat Orlandon historiallisen hetken välittömästi.

Tämä oli osin mahdollista myös queer-yhteisön oman sosiaalis-oikeudellisen, poliittisen ja psykososiaalisen hämmennyksen vuoksi. Oikeusretoriikalla kampanjoiti ja heterotuen edellyttämiin mielikuviin muuntautuminen; julkisen lesboelämän lähes täydellinen katoaminen sateenkaariperhekuvastojen ulkopuolelta; ja homomiesten elämän kesyttäminen kulutuselämäntyyliksi suosittujen tv-sarjojen myötä on tehnyt queereista haamumaisen yhteisön. Osa saa näkyä, osa ei.

Terroristihälyn kautta häivytetään seksuaalisen halun moninaisuuden, kahlitsemattomuuden, voiman ja outouden rakenteellinen kieltäminen. Tällainen yhteiskunnallinen torjunta karmean ja kauhean edessä on jo AIDS-historiasta queereille tuttua. Orlandon kohdalla omaehtoinen sureminen on viety – queer-yhteisön näkökulmasta jälleen kerran. Siksi järkytyksen ironisointi, karnevalisoiminen ja koomisen ja traagisen yhdistäminen on ollut tuttu ja luontainen tapa surra.

Etäännytys on lähes ainoa keino olla murtumatta, sillä queer-surulle ei anneta samaa tilaa ja vakavuutta kuin heterosurulle. Queer-nauru, jossa nauretaan myös itselle ja oman kulttuurin omituisuuksille, tekee naurajasta yhteisön jäsenen. Se luo ymmärryksen siitä, että nauru voidaan jakaa vastarinnan eleenä. Myös kieltäytyminen julkiseen normikuvastoon osallistumisesta, kuten monet Priden kaupallistumisen, homonormatiivisuuden ja homohäpeän unohtamisen kriitikot Helsingissä tekevät, on historiallinen tapa elää ja luoda queer-yhteisöllisyyttä.

Camp it up even if it kills you

Orlandon klubilla murhattujen nuorten ihmisten kuvat toivat julki sen, että queer-yhteisön normeihin sopimattomuus ei ole kuvitteellista. Kasvokuvat jäävät kummittelemaan – myös niille, joille päivä Pridessä on kieltäytymistä pelolle antautumisesta, sekä niille, joille kamppailu “oikeuksista” kuulua valtavirtaan edustaa kuviteltua tietä pois vihan kohteena olemisesta.

Tässä on yksi suuri mutta: on muitakin queer-kummituksia kuin Pulse-klubilla kuolleet 49 ihmistä. He ovat niitä, jotka ovat hengissä, mutta eivät näy. Ihmisiä, joille tasa-arvoisen avioliiton kaltaiset oikeudet eivät tuota muuta kuin uuden ulossulkemisen; niitä joiden suhteet, halut ja politiikka ovat omituisia. Esimerkiksi sukupuolineutraali avioliitto uutena normina kiristää monet yhä kauemmas mahdolliseksi ymmärretystä elämästä. Se hierarkisoi tietyn hurmioituneen taikapiirin, eli oikeuksia lupaavan vähemmistöidentiteetin, ainoaksi oikeaksi tavaksi olla lesbo tai homo.  

Yksi syy queerien ilakoivaan reaktioon on kuitenkin se, että he elävät Orlandoa joka päivä. Pelko ja uhattuna oleminen eivät ole poikkeus kenenkään lesbon, homon tai trans*-ihmisen elämässä. Esimerkiksi Lontoon Priden kesäkuussa 2016 teettämä kyselytutkimus paljasti, että queereja kohtaan tehdyt rikokset ovat kasvaneet selvästi. Järkyttävä määrä vastaajista, 74 %, ilmoitti yhä joutuvansa piilottelemaan seksuaalisuuttaan tai sukupuoli-identiteettiään. 59 % koki, että muiden ihmisten käytös ja asenteet tuntuvat uhkaavilta.

Orlandon massiivisuus, maantieteellinen sijainti, tekijän nopea profilointi ja iskun saama julkisuus eivät ole tavanomaisia, mutta yllättävää tai poikkeuksellista edes suora väkivalta ei ole.

Miksen minä ”ole”?

Etäännytys, ironisointi, “camping it up” on psykososiaalinen ja kulttuuris-poliittinen taktiikka, joka on pitänyt queerit järjissään jo ennen AIDSin aikakautta. Surun karnevalisointi Orlandon jälkeen on vastalause julkisen lesbo- ja homosurun kaavamaistamiselle imitoimaan vähemmistöretoriikassa heteroseksuaalisen surun tärkeilevää vakavuutta. On olemassa tietyt kasvonilmeet, tietty hartaus ja tietty rajattu aika jolloin saa surra. Jäykkäilmeisiä, teatraalisia julkisia muistotilaisuuksia järjestettiin LHBT-merkeissä Suomenkin suurimmissa kaupungeissa.

Pariisin iskujen jälkeen vuonna 2015 monet hyvää tarkoittavista heteroista merkitsivät Facebookissa itsensä ”minä olen” -merkeillä ja Ranskan lipun väreissä. Tasa-arvoisen avioliittokampanjan aikaan heteroksi itsensä lokeroivat, tasa-arvoa puolustavat ihmiset ottivat myös sateenkaarilipun laajoin joukoin Facebook-kuvaansa.

Samat ihmiset jättivät kuitenkin laajalti värjäämättä profiilikuvansa sateenkaaren väreillä Orlandon jälkeen. Miksi he eivät ole Orlando? “Minä olen queer, minä olen latinohomo ja afroamerikkalainen lesbo?”

Miksi kansallisvaltion lippu käy sananvapauden puolustamiseen, mutta poliittisesti alistetun, valtioiden rajat ja kansallisidentiteetit ylittävän sosiaalisen ryhmän tunnuslippu ei? Eikö seksuaalipolitiikka olekaan tärkeää, jos se liittyy seksin, huumeiden ja alkoholin huuruiseen klubismiin iloisen iltapäiväkulkueen, lastenrattaiden ja hääseremomioiden sijasta?

Saiko ISIS-terrorismin rummutus Pride-myönteiset heterot sokeutumaan Orlandon murhien kohdalla? Vai onko kyseessä hyvältä kuulostava, mutta kiristävä heterologiikka: sanomalla ”on sama, kohdistuuko terrorismi heteroihin vai queereihin”, se kieltää queerin olemassaolon sellaisissa muodoissa, joita ei itse ymmärrä?

Tämä on jatkuessaan harmillinen taktiikka. Nimenomaan nyt voitaisiin avata ymmärrystä queerin maailman omituisista lainalaisuuksista ja taistella sen puolesta, että jokaisella elämällä on – “oikeus ja tasa-arvo”-retoriikkaa lainatakseni – yhtälainen oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi.

Sopi se meille tai ei.

Kirjoitan queereista, hengissä- ja nähdyksitulemisen ehdoista ja historioista lisää seuraavassa AntroBlogin artikkelissani, joka julkaistaan myöhemmin tällä viikolla. Stay tuned!
Tämä artikkeli syntyi Orlandon queer-klubin massamurhan järkyttämänä ja sen jälkeen lukemani yhdysvaltalaisen homoteoreetikko David Halperinin teoksen How to be Gay? (2012) inspiroimana. Lue jälkimmäinen osa täältä.

Artikkelikuva: Oscar Carvajal (Flickr.com), Gay Pride Sevilla. CC BY 2.0

Podcast-lukija: Bea Bergholm