Teksti: Ninnu Koskenalho, VTM Podcast-lukija: Veikko Lindholm
Tiistainen Arman Pohjantähden alla -jakso käsitteli jokaiselle läheistä aihetta: ravintoa. Arman päätyi vahvojen mielipiteiden ja vakaumusten ristituleen haastatellessaan muun muassa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) osastonjohtaja Erkki Vartiaista, ruokavaliosuositusten kyseenalaistamisesta tunnettua lääkäri Antti Heikkilää, aktivisti Jani Leinosta sekä pakurikääpäuutteiden ja raakasuklaan sanansaattajaa Jaakko Halmetojaa. Keskustelun ytimessä oli tyypin 2 diabeteksen yleistyminen ja se, voiko ruokavaliolla ennaltaehkäistä tai parantaa sairauksia – ja jos, millaisella ruokavaliolla? Siitä, mikä on ihmiselle hyvää ja oikeaa ravintoa on olemassa valtava määrä mielipiteitä. Niin myös siitä, millä kriteereillä hyvä ravinto määritellään.
Länsimaiselle ajattelulle on tyypillistä tarkastella ravintoa fyysisen terveyden ja kehon mitattavien, fysiologisten prosessien kautta. Tämä ei ole ainoa tapa hahmottaa ravinnon ja hyvinvoinnin välistä yhteyttä. Keskusteluun raikkaita tuulia tuo juuri ilmestynyt Ruoan kulttuuri: antropologisia näkökulmia ruoan tutkimukseen. Katja Uusihakalan ja Matti Eräsaaren toimittama teos on suomalaisten tutkijoiden kirjoittama. Kirja laajentaa ruuan ympärillä käytävää keskustelua ravinnon nauttimisen sosiaalisiin ja symbolisiin merkityksiin.
Terveyden määrittelijät Suomessa
Kuka päättää, mikä on terveellistä ruokaa ja mikä ei? Suomalaisessa yhteiskunnassa tärkeä ääni ruoasta puhuessa kuuluu Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle (THL). Se edistää virallisia ravintosuosituksia, jotka antaa Valtion ravitsemusneuvottelukunta. Suosituksien joukossa on niitä, joista väännetään kättä vaihtoehtoisten ruokavalioiden kannattajien keskuudessa. Näihin kiistakapuloihin kuuluvat muun muassa viljojen ja maitotuotteiden sekä vähärasvaisten vaihtoehtojen käyttö.
THL:n osastonjohtaja Erkki Vartiainen puolusti ohjelmassa ravintosuosituksia huomauttamalla, että ne ovat tämän hetken parhaan tieteellisen tiedon mukaisia. Hänen mukaansa selitys diabetekseen sairastuvien ihmisten määrän kasvulle Suomessa on yksinkertaisesti se, että suomalaiset syövät enemmän kuin kuluttavat. Työ on muuttunut vähemmän rasittavaksi, ja kaloririkasta ruokaa on jatkuvasti tarjolla.

Virallisilla näkemyksillä on haastajansa. Lääkäri Antti Heikkilä, joka valtavirrasta poiketen hoitaa kakkostyypin diabetespotilaita muun muassa ruokavaliolla, kritisoi suosituksia. Esimerkiksi kehotus rasvattomien maitotuotteiden käyttöön saa Heikkilältä tuomion “pelkkänä roskana”. Hänen mielestään diabetesepidemia johtuu vääränlaisesta ruoasta, jonka takana on ruoka- ja lääketeollisuuden muodostama, taloudellisten intressien ajama pieni piiri. Heikkilän mukaan niin maailmalla kuin Suomessakin tämä kerho sopii keskenään siitä, mikä on virallisesti terveyttä ja mikä sairautta.

Tieteelliseen tietoon vetoaminen vaikuttaa neutraalilta puheenvuorolta. Vaikka tutkimukseen perustuva tieto on neutraaleinta ja varminta tietoa mitä meillä on, tiedettä tehdään siitä huolimatta aina jostakin lähtökohdista ja oletuksista käsin – puhumattakaan kulttuurisista ja sosiaalisista näkökulmista. Ihmisten käyttäytymistä ja subjektiivista hyvinvointia koskeva tieto ei voi olla “neutraalia”. Kuten Ruoan kulttuuri huomauttaa, suomalainen ruokatutkimus on keskittynyt voimakkaasti ravitsemukseen, terveyteen ja ruokavalioihin. Ympäri maailmaa tehty antropologinen tutkimus ruoan parissa osoittaa, että se mitä syömme on erottamattomasti yhteydessä siihen, miten, milloin ja kenen kanssa sitä syömme.
Ruokatottumuksia siis muokkaavat ja määrittelevät hallinnolliset instituutiot. Niiden toiminnan voidaan nähdä tahattomastikin ajavan tiettyjen teollisuudenalojen etua. Tämä kertoo jotain siitä, missä ruokaa ja terveyttä koskeva valta suomalaisessa yhteiskunnassa sijaitsee. Kapitalistisessa yhteiskunnassa yritykset näyttäytyvät lopulta valtaa eniten käyttävinä tahoina. Kulttuurimme kontekstissa on kenties luonnollista, että juuri yritykset pitkälti määrittelevät sen, mitä syömme ja miksi. Yhden ruokatotuuden valta on kuitenkin alkanut murtua. Suositusten kanssa kilpailevien ruokavalioiden määrä ja niiden ympärillä käydyn keskustelun intohimoisuus osoittavat tämän selvästi.
Armanin kanssa keskustellut ruoka-aktivisti ja taiteilija Jani Leinonen näkee ruokateollisuuden yhtenä suurimmista ilmastonmuutoksen ja sosiaalis-taloudellisen epätasa-arvon aiheuttajista. Hän kritisoi ohjelmassa erityisesti ruoan ylituotannon, samaan aikaan vallitsevan nälänhädän ja ruoan pois heittämisen muodostamaa mahdotonta yhtälöä. Leinonen syyttää suomalaisten huonoista ruokailutottumuksista elintarviketeollisuutta, suurten ruokaketjujen kartelliasemaa ja mainontaa.
Tällainen ravinnon poliittinen aspekti on antropologisesti kiinnostavaa aluetta. Ruoan kulttuurin kirjoittajien mukaan ruoalla on voima tuoda alueellisten ruokamieltymysten taustalla vaikuttavia historiallisia, tuotannollisia, poliittisia ja ideologisia voimia näkyviin. Ruoan antropologinen tutkimus tulee usein väistämättä puuttuneeksi kaikkiin näihin tekijöihin.
Oma ruoka, oma ryhmä
Terveyden tavoittelu on keskeisessä osassa kulttuurissamme ja ruokavaliota pidetään terveyden kannalta erittäin oleellisena. Terveyden tavoittelu on monesti ristiriidassa toisen yhtä lailla individualistisen arvon kanssa: nautinnon tavoittelun. Terveellinen ravinto, riittävä liikunta ja ihmisenä onnistuminen liittyvät käsitteellisesti yhteen. Niiden vastaparina ilmenee nautiskelu, laiskottelu ja itsestään huolehtimattomuus. Toomas Gross kirjoitti aiemmin AntroBlogiin siitä, millaisia moraalisen onnistumisen ja epäonnistumisen ominaisuuksia liitetään urheileviin ja liikkumattomiin kehoihin. Myös ruoka toimii tapana ilmaista omia moraalisia valintoja ja sosiaalista asemaa.

Missään päin maailmaa ei käytetä ravinnoksi kaikkea sitä, mikä biologisesti kelpaisi ihmisravinnoksi. Syötäväksi luetut asiat eivät valikoitu ruokalistalle ainoastaan ravitsevuutensa tai taloudellisuutensa vuoksi, vaan niiden status ruokana on kulttuurisesti rakentunutta. Paikalliset valintakriteerit ja ruokatabut liittyvät ennen kaikkea ruoan sosiaaliseen ulottuvuuteen. Syötäväksi valitut ruoka-aineet tekevät meistä tiettyjen ryhmien jäseniä ja erottavat toisista ryhmistä. Yksilön terveys on henkilökohtaisten valintojen tärkeyttä korostavassa kulttuurissamme korkeassa arvossa. Suhde “terveellisyyteen” ja tavat ilmentää sitä ovat nimenomaan sosiaalista pääomaa. Ne kertovat ryhmistä, joihin ihminen haluaa tulla luetuksi. Myös sosiaalisesti ihminen siis on sitä mitä hän syö!
Ilmiötä voi seurata vaikkapa ruoan ympärille rakentuvien sosiaalisen median kanavien kautta. Superfoodeista ja luonnollisesta ruoasta innostuneiden ihmisten Instagram-kuvavirrat täyttyvät puhtauteen, luonnonläheisyyteen ja energisyyteen liittyvistä kuvista. Ryhmään kuulumista osoittava ruoka on vähäkalorista, vegaanista ja raakaa. Sillä saattaa myös olla “buustaavia” ominaisuuksia, kuten superruokien tapauksessa. Vegaanista ruokaa syödään myös Facebookissa suuren suosion saaneessa Sipsikaljavegaanit -ryhmässä. Osittain samanlaisesta ruokavaliosta huolimatta ryhmä haluaa erottautua edellä mainituista raakaruokailijoista. Kaloreista puhuminen on ryhmässä kiellettyä, ja salaatinlehtien vilahtamista kuvissa pahoitellaan naureskellen.
Kumpikin tapa hahmottaa itseä suhteessa omiin ruokailutottumuksiin on moraalisen, eettisen ja sosiaalisen statuksen määrittelyä. Monissa kulttuureissa ruoan merkitys liittyy ennen kaikkea sosiaaliseen yhteisöön ja huolenpitoon. Ihmiskeho ei tällaisessa ajattelussa ole yksilön valintoja ilmentävä yksityisasia. Se on julkinen osoitus hänen sosiaalisten suhteidensa ja niissä tapahtuvan, ravinnon kautta ilmaistavan huolenpidon tilasta.
Ihminen rakennetaan ruoasta
Perheiden yhteisten ruokailuhetkien vähenemistä on pidetty ruokakulttuurimme rappion syynä jo pitkään. Suomalaista ruokailua tutkineen Johanna Mäkelän tutkimusaineistosta käy ilmi, että vaikka käytöksemme ruoan suhteen on muuttunut, ruokailua ajatellaan yhä sosiaalisena tapahtumana. Kunnon ateriaan kuuluu lämmin ruoka, salaatti ja seura.
Yhdessä syömisen on antropologiassa nähty ylläpitävän ja voimistavan erityisesti kaikkein läheisimpiä ihmissuhteita. Lisäksi ruoan jakaminen tuottaa biologiset perhesiteet ylittävää yhteyttä. Kuten Ruoan kulttuurissa todetaan, ruoka ei ainoastaan ravitse ja ylläpidä yksilöllisiä kehoja. Ruoka toimii lisäksi erinomaisena sosiaalisten ja symbolisten merkitysten välittäjänä ja sosiaalisten ryhmien ylläpitäjänä. Ei ole yhdentekevää kuka istuu ruokapöytään ensimmäisenä, tai kenelle annetaan lupa maistella omalta lautaselta. Ruoan jakaminen on voimakas yhteisöllisyyden symboli.

Eräs hedelmällinen paikka tarkastella ruoan hyvinvointiin liittyviä merkityksiä on raskauden, äitiyden ja ravinnon kautta ilmenevä huolenpito. Aihetta käsittelevät Ruoan kulttuurissa Tuulikki Pietilä Kilimanjarolla ja Heidi Härkönen Kuubassa.
Pietilä kirjoittaa chagga-kansasta, jonka parissa tuore äiti pysyttelee synnytyksen jälkeen sisätiloissa kolme kuukautta. Tänä aikana hänen puolisonsa ja naispuoliset sukulaiset ruokkivat äitiä ”täyttävällä” ravinnolla. Ravinto sisältää paljon rasvaa, tärkkelystä ja valkuaisaineita. Tarkoitus on, että julkiseen elämään palatessaan nainen on pyöristynyt keholtaan ja vaalentunut iholtaan. Hän on kasvanut ja uudelleensyntynyt miehen suvun ansiosta. Ruokkimalla tapahtuva huolenpito liittää naisen ja lapset kehojensa kautta osaksi miehen sukua. Ruokituksi tuleminen rakentaa heidän sosiaalista identiteettiään suvun uusina jäseninä. Sukulaisuus ei chaggojen parissa ole automaattista, vaan ravintona ilmenevän huolenpidon kautta rakennettua.
Kuubassa äitiys, raskaus ja lapset ovat tärkeässä asemassa sekä sosiaalisesti että valtion politiikassa. Kuuba on tunnettu alhaisesta lapsikuolleisuudestaan, ja valtio on vahvasti läsnä odottavan äidin elämässä. Ravinnon terveellisyys on raskausaikana merkittävässä roolissa. Odottava äiti syö mahdollisimman ravitsevia ruokia vauvaa varten. Äidin vuorovaikutus lääkäreiden kanssa pyörii ruokavalio-ohjeiden ja kieltojen ympärillä. Mikäli raskauden aikana ilmenee ongelmia, nainen lähetetään valtion äitiyslaitokseen, jossa häntä ruokitaan terveyssuositusten säätelemän ruokavalion mukaisesti. Suosituksia myös pääasiassa noudatetaan mielellään.
Härkönen kirjoittaa, että naisten sosiaaliset suhteet ovat raskauden aikana erityisen tärkeitä. Odottava äiti nähdään hauraana, apua tarvitsevana olentona. Ravinnon tarjoaminen odottavalle äidille on merkittävä lähisuhteiden ilmenemismuoto. Oma äiti, naispuoliset sukulaiset ja puoliso tuovat naiselle ruokalahjoja koko raskauden ajan. Erityisesti miehen antamat ruokalahjat ovat tärkeitä. Niiden kautta mies tunnustaa isän roolinsa ja rakentaa sosiaalisesti merkityksellistä suhdetta lapseen jo odotusaikana. Myös parisuhteissa miehen naiselle tuoma ja naisen miehelle valmistama ruoka ovat keskeisiä rakkaudenosoituksia.
Takaisin luontoon
Eräs ruokaan ja terveyteen liittyvä tärkeä keskustelu koskee ruoan luonnollisuutta. Onko käynyt niin, että ihminen on erkaantunut luonnosta ja luonnollisista raaka-aineista? Armanin haastattelema ravintoasiantuntija Jaakko Halmetoja edustaa ravitsemusideologiaa, jossa suositaan ravinnon mahdollisimman luonnonläheistä muotoa. Halmetoja on sitä mieltä, että yhteytemme ruokaan ja sen alkuperään on katkennut. Tästä ollaan oltu Suomessa tavalla tai toisella huolissaan jo kymmeniä vuosia – esimerkiksi huolessa siitä, etteivät kaupunkilaislapset tiedä maidon tulevan lehmästä.

Länsimaissa on käynnissä voimakas luonnollisuutta ihannoiva trendi, joka näkyy uuden ruokakulttuurin lisäksi monilla muillakin saroilla. Ei tarvitse kuin kiinnittää huomiota mainoslauseisiin ja mielikuviin, joilla tavaroita ja palveluita tällä hetkellä myydään. Luonnollisen ruoan ajatellaan olevan ihmiselle oikeanlaista, sopivaa, terveellistä ja täydellistä ravintoa.
Luonnollisesta ravinnosta puhuessa on kiinnostavaa tarkastella maailman eri kulttuurien ja ihmisryhmien syömää ravintoa. Niistä löytyy pari tärkeää, kaikkia yhdistävää tekijää. Kaikkea syötäväksi kelpaavaa ei koskaan käytetä ravintona, ja ravinnon kategorian muodostavat mitä erilaisimmat, toisinaan hyvin rajallisesta joukosta valitut ruoka-aineet. Eri kulttuureissa on erilaisia ruokatabuja. Britit nyrpistävät nenäänsä hevosenlihalle, ja malesialaisheimossa odottavat äidit saavat syödä vain lähisukulaisen pyydystämää kalaa. Useille meksikolaisille maistuvat hyönteiset, jotka ovat pohjois-Euroopassa lähinnä kauhistus. Kiinalaiset taas syövät ainakin vietnamilaisten mielestä ihan mitä tahansa.
Keskustelu ruoan terveellisyydestä ja siitä, mikä sopii kenellekin, on esillä voimallisemmin kuin koskaan aiemmin suomalaisen ruokakulttuurin historiassa. Virallisten ja epävirallisten ravintosuositusten lomassa omaa täydellistä ruokavaliotaan etsivä ihminen on tuomittu valintaan ja vapauteen. Maailman ruokakulttuurien tutkimus näyttää, että ihminen syö melkein mitä tahansa mitä ruoansulatus pystyy käsittelemään – ja mitä kulttuuri hyväksyy ruuaksi.
Korjaus 3.6.2016: Artikkelissa oli aiemmin virheellinen väite, jonka mukaan ravintosuosituksia antaisi THL. Virallisista ravintosuosituksista Suomessa on vastuussa Valtion ravitsemusneuvottelukunta VRN.
AntroBlogin ajankohtaistoimitus kommentoi Arman Pohjantähden alla -sarjan jaksoja antropologisesta näkökulmasta syventäen keskustelua myös yhteiskuntatieteelliseen suuntaan.
Lue lisää
Ruoan kulttuuri: antropologisia näkemyksiä ruoan tutkimukseen. 2016. Toim. Katja Uusihakala ja Matti Eräsaari. Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Artikkelikuva: Helmi Räisänen