Mitä jos sosiaalista asemaamme määrittäisi anteliaisuus? Statuksemme riippuisikin siitä, kuinka paljon omaisuutta lahjoitamme pois.
Pohjois-Amerikan länsirannikon varakkaat metsästäjäkansat, kuten tlingitit, tsimshianit ja haidat, harjoittivat 1800-luvun lopulle asti potlatchia, eräänlaista kilpailullisen lahjanannon muotoa, jota määräsi ylenpalttinen anteliaisuus.
Perinteen mukaan kokonaiset klaanit ja suvut vierailivat vuorotellen toistensa luona vastaanottamassa lahjoja ja juhlia, joihin he vuorostaan vastasivat uusilla, entistä isommilla lahjoilla ja juhlilla. Loputon vastalahjojen ja kilpaa kestitsemisen ketju päättyi toisinaan päiväkausien juhlintaan, jossa antamisella rehentely saattoi hurjimmillaan yltyä tuhoamiseen: arvokkaita kuparitauluja, ruokaa, aseita, veneitä, käsitöitä, huopia ja eläintennahkoja heitettiin läjäpäin mereen tai poltettiin.
Potlatchin harjoittajien näkökulmasta tarkasteltuna kyse ei ollut pelkästä materiasta, vaan omaisuus oli osa suvun ja klaanin henkistä olemusta. Sen esittely ja jakaminen oli suuri kunnia, joka kasvatti suvun mainetta. Käytäntö, joka materialistien silmissä vaikutti tuhoamiselta, oli äärimmäisen kunniakas antamisen teko, lahja johon ei pystyttäisi vastaamaan toisella lahjalla. Johtajuus ja korkea asema oli siis sidottu omaisuuden jakamiseen, ei niinkään sen haalimiseen itselle.
Lukemista
- Marcel Mauss (1950): Lahja. Vaihdannan muodot ja periaatteet arkaaisissa yhteiskunnissa
- http://
www.thecanadianencyclopedia .com/en/article/potlatch/
