Tiedosta tarinankerrontaan

Akateemisena alana antropologia ja populaari tietokirjallisuus jakavat yhteisen kiinnostuksen tiedon tuottamiseen. Ei siis ihme, että antropologiasta hypätään toisinaan populaarin rajan yli ja päädytään kirjoittamaan asiateoksia laajemmalle yleisölle. Työkentällä-haastattelussa Tieto-Finlandia-voittaja Tapio Tamminen kertoo polveilevasta urastaan sekä palkitusta teoksestaan Kansankodin pimeämpi puoli.

Tekstin tuot­ta­mi­nen ja tari­nan­ker­ron­ta tulevat jokai­sel­le aloit­te­le­val­le ant­ro­po­lo­gil­le tutuiksi opintojen mittaan. Ei ole siis ihme, että niitä päädytään hyö­dyn­tä­mään myös työ­elä­mäs­sä. Olemme jo aiemmin AntroBlogin työ­elä­mä­toi­mi­tuk­ses­sa käsi­tel­leet jour­na­lis­tin ammattia, ja nyt aloitamme syksyn 2016 kir­jai­li­ja­tee­mal­la.


Haas­tat­te­lim­me kult­tuu­riant­ro­po­lo­gi Tapio Tammista tie­to­kir­jo­jen syn­ty­mi­sen pro­ses­sis­ta sekä tie­to­kir­jal­li­suu­den tämän­het­ki­sis­tä suun­tauk­sis­ta. Tammisen tuorein teos, Ruotsin äärioi­keis­ton ja rotuopin historiaa käsit­te­le­vä Kansankodin pimeämpi puoli (Atena 2015), pal­kit­tiin Tieto-Finlandia ‑pal­kin­nol­la 2015.

Antropologiaan Tammisen johdatti alun perin lukiossa herännyt kiin­nos­tus kehi­tys­mai­den proble­ma­tii­kan ymmär­tä­mis­tä kohtaan. Sen seu­rauk­se­na hän päätti suunnata opis­ke­le­maan kan­san­ta­lous­tie­det­tä Helsingin val­tio­tie­teel­li­seen. Oppiaineella ei kui­ten­kaan ollut aiheeseen paljoa annet­ta­vaa, joten Tamminen vaihtoi pää­ai­net­ta sosi­aa­liant­ro­po­lo­gi­aan, opis­kel­len samalla muun muassa käy­tän­nöl­lis­tä filo­so­fi­aa. Myöhemmin hän vaihtoi pää­ai­net­ta tuolloin vielä huma­nis­ti­ses­sa tie­de­kun­nas­sa olleeseen kult­tuu­riant­ro­po­lo­gi­aan, väi­tös­kir­jaan­sa ohjanneen pro­fes­so­ri Matti Sarmelan perässä. Filosofian toh­to­rik­si Tamminen väitteli 1994.


Tamminen ei omien sanojensa mukaan ole koskaan tavoi­tel­lut mitään tiettyä urapolkua. Opiskeluaikoina hän valitsi kurssinsa kiin­nos­tus­poh­jal­ta, ja kiin­nos­tus­ten­sa kautta hän on ehtinyt toimia muun muassa opet­ta­ja­na, toi­mit­ta­ja­na, radio-ohjelmien käsi­kir­joit­ta­ja­na, tutkijana, luo­mu­vil­je­li­jä­nä… mitä ikinä onkaan tullut vastaan.

Tapio Tamminen. Kuva: Antti-Aimo Koivisto

Nykyisistä pro­jek­teis­ta paistaa edelleen kiin­nos­tus kehi­tys­mai­hin, mutta var­si­nai­nen kään­ne­koh­ta tapahtui 80-luvulla Tammisen tutus­tues­sa intia­lai­seen tut­ki­ja­pa­ris­kun­taan. Ystävyys sytytti kipinän Intiaan, jonka eri puolia hin­du­na­tio­na­lis­mis­ta alku­pe­räis­kan­soi­hin Tamminen on käsi­tel­lyt kir­jois­saan, artik­ke­leis­saan ja radio-ohjel­mis­saan. Intiasta kertoo myös hänen esi­kois­teok­sen­sa, kehi­tys­maa­tut­ki­ja ja toi­mit­ta­ja Mikko Zengerin kanssa yhteis­työ­nä syntynyt Moderni Intia – ris­ti­rii­to­jen suurvalta (Vastapaino 1998). Vanhaan gra­duai­hee­seen­sa – kult­tuu­ri­seen muu­tok­seen Grönlannissa – hän ei ole enää palannut.

Miten tietokirjan kirjoittaminen eroaa akateemisesta kirjoittamisesta?

Tamminen toteaa, että kun kevyemmän tekstin tuot­ta­mi­nen on ollut aka­tee­mi­sen kir­joit­ta­mi­sen lomassa sekä harrastus että työ, hän ei ole kokenut siinä haasteita. Kielen sel­key­des­tä ei ole tullut kus­tan­nus­toi­mit­ta­jil­ta huo­mau­tuk­sia, mutta tie­to­kir­jan aihetta miet­ties­sä on otettava huomioon luki­joi­den löy­ty­mi­nen. Tamminen huomasi jo varhain, ettei Intia kiinnosta suurta suo­ma­lais­ta lukevaa yleisöä samalla tavoin kuin esi­mer­kik­si Kiina. Harva kus­tan­ta­ja on siten valmis jul­kai­se­maan maahan liittyvää yksi­tyis­koh­tai­sem­paa kir­jal­li­suut­ta.


Intia on kuitenkin osoit­tau­tu­nut hedel­mäl­li­sek­si ympä­ris­tök­si glo­baa­lien ilmiöiden tark­kai­luun. Hindunationalismilla on ollut yhteys nat­sis­miin, ja radi­kaa­lil­la isla­mis­mil­la on mer­kit­tä­viä juuria Intian nie­mi­maal­la. Arjalaisuuden kult­tuu­ris­ta ja poliit­tis­ta aate­his­to­ri­aa Tamminen käsitteli jo vuo­si­kym­me­nen takai­ses­sa teok­ses­saan Pahan viehätys – natsismin ja terrorin lähteillä (Otava 2004), mutta hänen löy­tä­män­sä mate­ri­aa­li rotu­hy­gie­nias­ta ja kan­sal­lis­so­sia­lis­mis­ta Pohjoismaissa ei ehtinyt lähes pai­no­val­mii­seen kirjaan.


Parin toi­mi­te­tun teoksen lisäksi häneltä ehti ilmestyä pakis­ta­ni­lais­ta vapaus­tais­te­li­jaa Ghaffar Khania käsit­te­le­vä Islamin aseeton soturi (Into 2011) sekä useita radio-ohjelmia ja artik­ke­lei­ta, ennen kuin Euroopan kiristyvä rasis­ti­nen ilmapiiri sai hänet työs­tä­mään pitkään muhineen aiheen omaksi kir­jak­seen. Kuten monet muutkin Tammisen teoksista, Kansankodin pimeämpi puoli syntyi sivu­pro­jek­ti­na muiden töiden lomassa, ja kus­tan­ta­jaa hän lähestyi lähes valmiin kirjan kanssa.

Kuva: Dariusz Sankowski/​Pixabay (CC0)

Satunnaisia Intian ja Ruotsin matkoja lukuun ottamatta his­to­ria­pai­not­tei­sen Kansankodin taus­ta­tut­ki­muk­seen ei sisäl­ty­nyt lainkaan kent­tä­työ­tä. Sen sijaan Tammisen hin­du­na­tio­na­lis­miin liit­ty­vis­sä pro­jek­teis­sa, kuten Ylen Radioateljee ‑ohjel­mis­sa, kenttätyö on jat­ku­vas­ti läsnä. Hän suh­tau­tuu­kin useisiin ohjel­miin­sa ant­ro­po­lo­gi­si­na doku­ment­tei­na. Intiassa Tamminen käy edelleen usein, ja kolmen vuo­si­kym­me­nen kokemus maasta on tehnyt siitä hänen koti­kent­tän­sä. Kulttuuriantropologi-nimike puo­les­taan vakiintui hänen ant­ro­po­lo­gin taustansa ja siihen sisäl­ty­vän laaja-alaisen osaamisen ilmai­se­mi­sek­si.


Ehkä sellainen yhdistävä tekijä meillä kult­tuu­riant­ro­po­lo­gia ammat­ti­ni­mik­kee­nä käyt­tä­vil­le on, että kaikki ovat enemmän tai vähemmän vapaita toi­mi­joi­ta maa­il­mal­la. Eli toimineet itse­näi­ses­ti jo pitkään”, Tamminen lisää.


Titte­lei­hin pääs­tyäm­me ajaudumme kes­kus­te­le­maan tie­to­kir­jai­li­jan nimik­kees­tä. Tamminen on huomannut sen yleis­ty­neen viime vuosina. ”Tietyllä tavalla se on liittynyt tie­to­kir­jai­li­jan statuksen paran­ta­mi­seen. Siihen, että tie­to­kir­jai­li­jat ovat kir­jai­li­joi­ta siinä missä kau­no­kir­jai­li­jat­kin.”


Arvos­tuk­sen kas­va­mi­sen lisäksi tie­to­kir­jal­li­suus itsessään on kokenut muutoksia. Suomalaisissa tie­to­kir­jois­sa on yhä enemmän näh­tä­vis­sä kau­no­kir­jal­li­suu­des­ta tuttuja tari­nan­ker­ron­nal­li­sia ele­ment­te­jä, kuten draaman kaarta, mikä on ollut globaali trendi jo jonkin aikaa. Yhdeksi varsin näkyväksi esi­mer­kik­si Tamminen mainitsee kir­jal­li­suu­den tuo­reim­man Nobel-palkinnon saaneen Svetlana Alexievichin tuotannon. Se ei ole kau­no­kir­jal­li­suut­ta perin­tei­ses­sä mielessä, vaan repor­taa­sin ja kau­no­kir­jal­li­suu­den taitavaa yhdis­tä­mis­tä.


Suoma­lai­sia ant­ro­po­lo­ge­ja on hyvin edus­tet­tu­na myös kau­no­kir­jal­li­suu­des­sa, ja rajojen häl­ve­ne­mi­nen saattaa tarjota kiehtovia mah­dol­li­suuk­sia tule­vai­suu­den kir­jai­li­joil­le. Kuinka ollakaan, myös tule­vai­suu­den tut­ki­mi­nen on kuulunut Tammisen pro­jek­tei­hin jo jonkin aikaa. Suomalaisen tule­vai­suus­tut­ki­muk­sen pioneeri, edes­men­nyt pro­fes­so­ri Pentti Malaska oli kiin­nos­tu­nut ant­ro­po­lo­gias­ta, ja hänen kauttaan Tamminen päätyi Tulevaisuuden tut­ki­muk­sen seuraan. Parhaillaan hän pää­toi­mit­taa seuran Futura ‑lehteä.

Kuva: Free-Photos/Pixabay (CC0)

[rns_​reactions]

Kirjoittaja

Eemi Nordström, VTK, on pro gradu -tutkielmaansa työstävä sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistosta. Häntä kiehtoo erityisesti ihmisen ja muiden elävien olentojen välinen vuorovaikutus.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Hilma Granqvist on yksi antropologisen kenttätyön uranuurtajista, mutta hänen tutkimuksensa jäi aikanaan vähälle huomiolle. Suomen ruotsalaisen kirjallisuuden seuran ja Suomen Lähi-Idän instituutin järjestämässä tapahtumassa sukellettiin Granqvistin äskettäin digitalisoituun kenttätyöarkistoon, joka nostaa tutkijan perinnön vihdoin sen ansaitsemaan arvoon.

Miten keravalainen nuoruus 1970- ja 1980-luvuilla liittyy 50-luvun rock ‘n’ rolliin ja Yhdysvaltojen etelävaltioiden lippuun? Lippuun yhdistyy paljon ristiriitaisia merkityksiä, joita joudutaan pohtimaan, kun lipun historiaa ja erilaisia käyttöyhteyksiä esitellään suomalaisen museon kontekstissa 2020-luvulla.