Tiedosta tarinankerrontaan

Akateemisena alana antropologia ja populaari tietokirjallisuus jakavat yhteisen kiinnostuksen tiedon tuottamiseen. Ei siis ihme, että antropologiasta hypätään toisinaan populaarin rajan yli ja päädytään kirjoittamaan asiateoksia laajemmalle yleisölle. Työkentällä-haastattelussa Tieto-Finlandia-voittaja Tapio Tamminen kertoo polveilevasta urastaan sekä palkitusta teoksestaan Kansankodin pimeämpi puoli.

Tekstin tuot­ta­mi­nen ja tari­nan­ker­ron­ta tulevat jokai­sel­le aloit­te­le­val­le ant­ro­po­lo­gil­le tutuiksi opintojen mittaan. Ei ole siis ihme, että niitä päädytään hyö­dyn­tä­mään myös työ­elä­mäs­sä. Olemme jo aiemmin AntroBlogin työ­elä­mä­toi­mi­tuk­ses­sa käsi­tel­leet jour­na­lis­tin ammattia, ja nyt aloitamme syksyn 2016 kir­jai­li­ja­tee­mal­la.


Haas­tat­te­lim­me kult­tuu­riant­ro­po­lo­gi Tapio Tammista tie­to­kir­jo­jen syn­ty­mi­sen pro­ses­sis­ta sekä tie­to­kir­jal­li­suu­den tämän­het­ki­sis­tä suun­tauk­sis­ta. Tammisen tuorein teos, Ruotsin äärioi­keis­ton ja rotuopin historiaa käsit­te­le­vä Kansankodin pimeämpi puoli (Atena 2015), pal­kit­tiin Tieto-Finlandia ‑pal­kin­nol­la 2015.

Antropologiaan Tammisen johdatti alun perin lukiossa herännyt kiin­nos­tus kehi­tys­mai­den proble­ma­tii­kan ymmär­tä­mis­tä kohtaan. Sen seu­rauk­se­na hän päätti suunnata opis­ke­le­maan kan­san­ta­lous­tie­det­tä Helsingin val­tio­tie­teel­li­seen. Oppiaineella ei kui­ten­kaan ollut aiheeseen paljoa annet­ta­vaa, joten Tamminen vaihtoi pää­ai­net­ta sosi­aa­liant­ro­po­lo­gi­aan, opis­kel­len samalla muun muassa käy­tän­nöl­lis­tä filo­so­fi­aa. Myöhemmin hän vaihtoi pää­ai­net­ta tuolloin vielä huma­nis­ti­ses­sa tie­de­kun­nas­sa olleeseen kult­tuu­riant­ro­po­lo­gi­aan, väi­tös­kir­jaan­sa ohjanneen pro­fes­so­ri Matti Sarmelan perässä. Filosofian toh­to­rik­si Tamminen väitteli 1994.


Tamminen ei omien sanojensa mukaan ole koskaan tavoi­tel­lut mitään tiettyä urapolkua. Opiskeluaikoina hän valitsi kurssinsa kiin­nos­tus­poh­jal­ta, ja kiin­nos­tus­ten­sa kautta hän on ehtinyt toimia muun muassa opet­ta­ja­na, toi­mit­ta­ja­na, radio-ohjelmien käsi­kir­joit­ta­ja­na, tutkijana, luo­mu­vil­je­li­jä­nä… mitä ikinä onkaan tullut vastaan.

Tapio Tamminen. Kuva: Antti-Aimo Koivisto

Nykyisistä pro­jek­teis­ta paistaa edelleen kiin­nos­tus kehi­tys­mai­hin, mutta var­si­nai­nen kään­ne­koh­ta tapahtui 80-luvulla Tammisen tutus­tues­sa intia­lai­seen tut­ki­ja­pa­ris­kun­taan. Ystävyys sytytti kipinän Intiaan, jonka eri puolia hin­du­na­tio­na­lis­mis­ta alku­pe­räis­kan­soi­hin Tamminen on käsi­tel­lyt kir­jois­saan, artik­ke­leis­saan ja radio-ohjel­mis­saan. Intiasta kertoo myös hänen esi­kois­teok­sen­sa, kehi­tys­maa­tut­ki­ja ja toi­mit­ta­ja Mikko Zengerin kanssa yhteis­työ­nä syntynyt Moderni Intia – ris­ti­rii­to­jen suurvalta (Vastapaino 1998). Vanhaan gra­duai­hee­seen­sa – kult­tuu­ri­seen muu­tok­seen Grönlannissa – hän ei ole enää palannut.

Miten tietokirjan kirjoittaminen eroaa akateemisesta kirjoittamisesta?

Tamminen toteaa, että kun kevyemmän tekstin tuot­ta­mi­nen on ollut aka­tee­mi­sen kir­joit­ta­mi­sen lomassa sekä harrastus että työ, hän ei ole kokenut siinä haasteita. Kielen sel­key­des­tä ei ole tullut kus­tan­nus­toi­mit­ta­jil­ta huo­mau­tuk­sia, mutta tie­to­kir­jan aihetta miet­ties­sä on otettava huomioon luki­joi­den löy­ty­mi­nen. Tamminen huomasi jo varhain, ettei Intia kiinnosta suurta suo­ma­lais­ta lukevaa yleisöä samalla tavoin kuin esi­mer­kik­si Kiina. Harva kus­tan­ta­ja on siten valmis jul­kai­se­maan maahan liittyvää yksi­tyis­koh­tai­sem­paa kir­jal­li­suut­ta.


Intia on kuitenkin osoit­tau­tu­nut hedel­mäl­li­sek­si ympä­ris­tök­si glo­baa­lien ilmiöiden tark­kai­luun. Hindunationalismilla on ollut yhteys nat­sis­miin, ja radi­kaa­lil­la isla­mis­mil­la on mer­kit­tä­viä juuria Intian nie­mi­maal­la. Arjalaisuuden kult­tuu­ris­ta ja poliit­tis­ta aate­his­to­ri­aa Tamminen käsitteli jo vuo­si­kym­me­nen takai­ses­sa teok­ses­saan Pahan viehätys – natsismin ja terrorin lähteillä (Otava 2004), mutta hänen löy­tä­män­sä mate­ri­aa­li rotu­hy­gie­nias­ta ja kan­sal­lis­so­sia­lis­mis­ta Pohjoismaissa ei ehtinyt lähes pai­no­val­mii­seen kirjaan.


Parin toi­mi­te­tun teoksen lisäksi häneltä ehti ilmestyä pakis­ta­ni­lais­ta vapaus­tais­te­li­jaa Ghaffar Khania käsit­te­le­vä Islamin aseeton soturi (Into 2011) sekä useita radio-ohjelmia ja artik­ke­lei­ta, ennen kuin Euroopan kiristyvä rasis­ti­nen ilmapiiri sai hänet työs­tä­mään pitkään muhineen aiheen omaksi kir­jak­seen. Kuten monet muutkin Tammisen teoksista, Kansankodin pimeämpi puoli syntyi sivu­pro­jek­ti­na muiden töiden lomassa, ja kus­tan­ta­jaa hän lähestyi lähes valmiin kirjan kanssa.

Kuva: Dariusz Sankowski/​Pixabay (CC0)

Satunnaisia Intian ja Ruotsin matkoja lukuun ottamatta his­to­ria­pai­not­tei­sen Kansankodin taus­ta­tut­ki­muk­seen ei sisäl­ty­nyt lainkaan kent­tä­työ­tä. Sen sijaan Tammisen hin­du­na­tio­na­lis­miin liit­ty­vis­sä pro­jek­teis­sa, kuten Ylen Radioateljee ‑ohjel­mis­sa, kenttätyö on jat­ku­vas­ti läsnä. Hän suh­tau­tuu­kin useisiin ohjel­miin­sa ant­ro­po­lo­gi­si­na doku­ment­tei­na. Intiassa Tamminen käy edelleen usein, ja kolmen vuo­si­kym­me­nen kokemus maasta on tehnyt siitä hänen koti­kent­tän­sä. Kulttuuriantropologi-nimike puo­les­taan vakiintui hänen ant­ro­po­lo­gin taustansa ja siihen sisäl­ty­vän laaja-alaisen osaamisen ilmai­se­mi­sek­si.


Ehkä sellainen yhdistävä tekijä meillä kult­tuu­riant­ro­po­lo­gia ammat­ti­ni­mik­kee­nä käyt­tä­vil­le on, että kaikki ovat enemmän tai vähemmän vapaita toi­mi­joi­ta maa­il­mal­la. Eli toimineet itse­näi­ses­ti jo pitkään”, Tamminen lisää.


Titte­lei­hin pääs­tyäm­me ajaudumme kes­kus­te­le­maan tie­to­kir­jai­li­jan nimik­kees­tä. Tamminen on huomannut sen yleis­ty­neen viime vuosina. ”Tietyllä tavalla se on liittynyt tie­to­kir­jai­li­jan statuksen paran­ta­mi­seen. Siihen, että tie­to­kir­jai­li­jat ovat kir­jai­li­joi­ta siinä missä kau­no­kir­jai­li­jat­kin.”


Arvos­tuk­sen kas­va­mi­sen lisäksi tie­to­kir­jal­li­suus itsessään on kokenut muutoksia. Suomalaisissa tie­to­kir­jois­sa on yhä enemmän näh­tä­vis­sä kau­no­kir­jal­li­suu­des­ta tuttuja tari­nan­ker­ron­nal­li­sia ele­ment­te­jä, kuten draaman kaarta, mikä on ollut globaali trendi jo jonkin aikaa. Yhdeksi varsin näkyväksi esi­mer­kik­si Tamminen mainitsee kir­jal­li­suu­den tuo­reim­man Nobel-palkinnon saaneen Svetlana Alexievichin tuotannon. Se ei ole kau­no­kir­jal­li­suut­ta perin­tei­ses­sä mielessä, vaan repor­taa­sin ja kau­no­kir­jal­li­suu­den taitavaa yhdis­tä­mis­tä.


Suoma­lai­sia ant­ro­po­lo­ge­ja on hyvin edus­tet­tu­na myös kau­no­kir­jal­li­suu­des­sa, ja rajojen häl­ve­ne­mi­nen saattaa tarjota kiehtovia mah­dol­li­suuk­sia tule­vai­suu­den kir­jai­li­joil­le. Kuinka ollakaan, myös tule­vai­suu­den tut­ki­mi­nen on kuulunut Tammisen pro­jek­tei­hin jo jonkin aikaa. Suomalaisen tule­vai­suus­tut­ki­muk­sen pioneeri, edes­men­nyt pro­fes­so­ri Pentti Malaska oli kiin­nos­tu­nut ant­ro­po­lo­gias­ta, ja hänen kauttaan Tamminen päätyi Tulevaisuuden tut­ki­muk­sen seuraan. Parhaillaan hän pää­toi­mit­taa seuran Futura ‑lehteä.

Kuva: Free-Photos/Pixabay (CC0)

Kirjoittaja

Eemi Nordström, VTK, on pro gradu -tutkielmaansa työstävä sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistosta. Häntä kiehtoo erityisesti ihmisen ja muiden elävien olentojen välinen vuorovaikutus.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Aktivisti ja yrittäjä, vuorovaikutus- ja mindfulness-kouluttaja, antropologi ja ihmislähtöinen tekijä. Elina Kauppila on kirjoittanut kasvatusoppaita kiireisille, vetänyt vuorovaikutuskursseja vanhemmille ja toimii vapaa-ajallaan ilmastotoimia vaativan Elokapina-liikkeen joukoissa. Työkentällä-haastattelussa hän kertoo urastaan hyvinvointialalla.

Maanviljelyn omaksumista pidetään käänteentekevänä hetkenä ihmiskunnan historiassa. Maanviljelykulttuurit mahdollistivat väestönkasvun ja sitä kautta niin kutsutun korkeakulttuurin kehittymisen. Mutta oliko maanviljely lopulta niin suuri keksintö? Saattoiko sen motiivina olla nälän sijasta oluen himo?