Yhdessä ruokailu ja ruoan jakaminen

Ruoka on poik­keuk­sel­li­sen voimakas sym­bo­li­nen väline, jonka avulla ihmiset ilmai­se­vat sosi­aa­li­sia iden­ti­teet­te­jään, raken­ta­vat ryhmiä ja piirtävät niiden välisiä rajoja. Miksi juuri ruoka? Miksi ruoan tar­joa­mis­ta pidetään niin vel­voit­ta­va­na, että tar­jo­tus­ta ruoasta kiel­täy­ty­mi­nen on rin­nas­tet­tu jopa sodan­ju­lis­tuk­seen? Onko ruoalla raken­net­tu sosi­aa­li­suus jollakin tavoin eri­tys­laa­tuis­ta? Nämä kysy­myk­set ohjasivat alku­ke­säs­tä ilmes­ty­neen kirjamme Ruoan kulttuuri – Antropologisia näkö­kul­mia ruoan tut­ki­muk­seen toi­mi­tus­pro­ses­sia.

Antropologinen ruokaa käsit­te­le­vä tutkimus rakentuu aja­tuk­sel­le, jonka mukaan ruoka ei koskaan ole vain ravintoa. Syötäväksi kel­puu­tet­tu ruoka ja ruo­kai­luun liittyvät tavat ovat kaik­kial­la kult­tuu­ris­ten arvo­jär­jes­tel­mien ilmaisuja. Ne ovat osia moni­mut­kai­sis­ta mate­ri­aa­li­sis­ta pro­ses­seis­ta, jotka muok­kaa­vat sosi­aa­lis­ta ja kult­tuu­ris­ta elämää.

Ruoan kulttuuri tar­kas­te­lee ruokaa ja syömistä eri­tyi­se­nä sosi­aa­li­se­na ilmiönä ja mer­ki­tyk­sel­li­se­nä inhi­mil­li­se­nä toi­min­ta­na. Kirjassa ana­ly­soi­daan ruoan val­mis­ta­mi­seen ja tuot­ta­mi­seen liittyviä käy­tän­tö­jä, raaka-aineita ja ideo­lo­gioi­ta; ruoan ilmen­tä­miä luo­kit­te­lu­ja ja sym­bo­li­sia raken­tei­ta; sekä ruoan naut­ti­mi­sen, jakamisen ja tar­joa­mi­sen ilme­ne­mis­muo­to­ja. Kirjoittajat etsivät vas­tauk­sia kysy­myk­siin­sä empii­ri­sen etno­gra­fi­sen aineiston avulla. He kertovat ruoasta ja sen mer­ki­tyk­sis­tä Afrikan, Tyynenmeren, Kaakkois-Aasian ja Latinalaisen Amerikan yhteis­kun­nis­sa.

Kuva: digital4047 /​Flickr, CC BY-ND 2.0

Esittelemällä suo­ma­lai­sis­ta poik­kea­via tapoja arvottaa ruokaa, kirja pyrkii herät­tä­mään lukijan tar­kas­te­le­maan myös omia, itsestään selvinä pitä­miäm­me ruo­kai­lu­tot­tu­muk­sia uusin silmin. Tältä osin kirja toimii joh­da­tuk­se­na ant­ro­po­lo­gi­seen tapaan tutkia yhteis­kun­nal­li­sia ja kult­tuu­ri­sia ilmiöitä vertailun avulla.

Toisaalta tahdomme kiin­nit­tää huomion ruoan ainut­laa­tui­suu­teen. Ruoassa yhdis­ty­vät ihmisen bio­lo­gi­set tarpeet ja kult­tuu­ri­nen logiikka: mate­ri­aa­li­set ja aineet­to­mat prosessit yhtä aikaa. Kirjan artik­ke­lit osoit­ta­vat, että ruoan rooli ei rajoitu ainoas­taan fyysisen kehon ja sosi­aa­li­sen persoonan ruok­ki­mi­seen. Ruoan eri­tyis­laa­tui­suus ilmenee sen kyvyssä rakentaa paitsi ihmisiä, myös niitä sosi­aa­li­sia maailmoja, joissa ihmiset elävät.

Tässä tekstissä esit­te­lem­me kysy­myk­siä, jotka yhdis­tä­vät Ruoan kult­tuu­rin artik­ke­lei­ta ja muo­dos­ta­vat kirjan punaisen langan. Samalla tahdomme astua askeleen edemmäs ja pohtia teemoja, jotka jäl­ki­kä­teen nousevat esiin. Mihin nyt tart­tui­sim­me, jos aloit­tai­sim­me urakan alusta tai ryh­tyi­sim­me toi­mit­ta­maan Ruoan kulttuuri II:sta? Mikä ruoassa näyt­täy­tyy erityisen kiin­nos­ta­va­na pitkän toi­mi­tus­pro­ses­sin päät­teek­si?

Mitä ruoka tekee?

Ruoan kult­tuu­ris­sa ruokaa tar­kas­tel­laan sosi­aa­li­sen jakamisen, hoivan ja huo­len­pi­don välineenä. Näihin viitataan kom­men­saa­li­suu­den eli yhdessä syömisen käsit­teel­lä. Ruoan ravit­se­vuus ja ihmisten ravin­non­tar­ve jäävät kirjassa sivuosaan. Lähestymme ruokaa sym­bo­li­se­na välineenä ja raken­ta­va­na eli kon­struk­tii­vi­se­na toi­min­ta­na. Sen avulla raken­ne­taan ja rajataan hen­ki­löi­tä, sosi­aa­li­sia suhteita ja ryhmiä sekä ilmais­taan kult­tuu­ri­sia arvoja. Ruokaan ank­ku­roi­tu­va kes­kus­te­lu laajenee ruo­kai­lu­ta­pah­tu­miin, ruoan yhdis­tä­mien ihmisten välisiin suh­tei­siin, kehon­ku­vaan, toisista ruoan avulla huo­leh­ti­mi­seen ja muihin ilmiöihin, joissa ruoka tuo ihmisiä yhteen.

Ruoan jakaminen ja yhdessä syöminen nähdään sekä ruo­ka­tut­ki­muk­ses­sa että laa­jem­mas­sa yhteis­kun­nal­li­ses­sa kes­kus­te­lus­sa yhtei­söl­li­syyt­tä vah­vis­ta­va­na, sosi­aa­li­sia siteitä lujit­ta­va­na moraa­li­se­na toi­min­ta­na. Molemmissa kes­kus­te­luis­sa ilmais­taan sään­nöl­li­ses­ti huolta siitä, että jaetut per­hea­te­riat katoavat päi­vit­täi­sis­tä ruo­kai­lu­tot­tu­muk­sis­ta. Tämän nähdään hei­ken­tä­vän per­he­suh­tei­ta ja johtavan epä­ter­veel­li­siin ruo­kai­lu­ta­poi­hin. Kuluneen vuoden aikana jaettuja aterioita ovat suo­si­tel­leet esi­mer­kik­si Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitos, joka näkee yhdessä ruo­kai­le­mi­sen porttina ter­veel­li­sem­piin ruo­kai­lu­tot­tu­muk­siin, sekä Suomen itse­näi­syy­den juh­la­vuo­den ”Syödään yhdessä” ­-hanke, joka pyrkii yhdessä ruokailua edis­tä­mäl­lä aikaan­saa­maan kan­sal­lis­ta yhtei­söl­li­syyt­tä ja ”herät­tä­mään henkiin uha­na­lai­sen kyläi­ly­kult­tuu­rin, kadonneet tavat ja perinteet”.

Kuva: Henti Smith /​Flickr, CC BY-NC-ND 2.0

Vieläkin ylei­sem­pää on ollut uuti­soin­ti ja mie­li­pi­de­kir­joit­te­lu, jossa hai­kail­laan kadon­nei­den tai katoavien yhteisten ate­rioi­den perään. Ruokailuun liittyvän sosi­aa­li­suu­den arvos­tuk­ses­ta ja koros­tu­mi­ses­ta kertovat myös uudet yhtei­söl­li­set ruo­kai­lu­ta­pah­tu­mat. Esimerkiksi Ravintolapäivä ja Illallinen taivaan alla kokoavat ihmisiä ruo­kai­le­maan yhdessä kau­pun­ki­ti­las­sa.

Antropologisessa ruo­ka­tut­ki­muk­ses­sa korostuu ajatus siitä, että jaetut ateriat raken­ta­vat ja lujit­ta­vat sukulais- ja per­he­si­tei­tä sekä tuottavat yhtei­söl­li­syyt­tä ja soli­daa­ri­suut­ta. Tämä oli Ruoan kult­tuu­ril­le miltei läh­tö­koh­tai­nen oletus, mutta ajatus nousee silti artik­ke­leis­ta esiin vah­vem­pa­na kuin ennakkoon arvasimme. Yksi kirjan keskeisiä huomioita on, että ruoka ei ainoas­taan kuvasta, ilmennä tai sym­bo­li­soi kuvat­tu­jen yhtei­sö­jen tärkeiksi kokemia ilmiöitä, vaan näyttelee paljon mer­kit­tä­väm­pää osaa. Ruoka myös tekee sosi­aa­li­sia maailmoja.

Tästä hyvänä esi­merk­ki­nä toimii Tuomas Tammiston Uuden Britannian men­ge­nei­tä käsit­te­le­vä luku. Tammisto näyttää, että ruoan kas­vat­ta­mi­nen, jakaminen sekä ruok­ki­mi­nen eivät ainoas­taan noudata ennalta määrättyä sään­nös­töä. Ne saattavat myös tuottaa uusia suku­lais­suh­tei­ta,. Tammiston esi­mer­kis­sä koko kyläyh­tei­sö päätyy tun­nus­ta­maan toiselta saarelta saapuneen muu­ka­lai­sen suku­lai­sek­seen, koska tulokas ruokkii kyläyh­tei­sön plan­taa­sil­la työs­ken­te­le­vää jäsentä, kuten vanhemman kuuluukin.

Kuva: Quinn Dombrowski /​Flickr, CC BY-SA 2.0

Vastaavia esi­merk­ke­jä löytyy kirjasta paljon. Niissä ruoka toimii per­he­si­tei­den vah­vis­ta­ja­na, oikean­lai­sen sosi­aa­li­sen persoonan ja arvo­val­lan lähteenä tai sosi­aa­lis­ten ryhmien muo­dos­ta­ja­na. Näiden aineet­to­mien kon­struk­tioi­den lisäksi ruoan luo­mis­voi­maa voidaan tar­kas­tel­la myös siinä, miten ruok­ki­mi­nen täyttää vatsoja, rakentaa kehoja, ja näin tekee ihmisistä yhtei­sö­jen tarjoaman huo­len­pi­don ruu­miil­lis­tu­mia. Ruoan jakamisen katsotaan raken­ta­van ja yllä­pi­tä­vän ruo­kai­li­joi­den yhteistä ainesta. Jaettu ruoka muuntuu yhtei­sek­si vereksi. Ruokkimisen kautta suku­lai­suut­ta tehdään tavalla, jossa ruoan fysio­lo­gi­set ja sosi­aa­li­set ulot­tu­vuu­det ovat erot­ta­mat­to­mia.

Esimerkiksi Janet Carsten (1997) on kuvannut, kuinka malaijien parissa saman imettäjän ruok­ki­mis­ta lapsista tulee jaetun rin­ta­mai­don kautta suku­lai­sia maidon muun­tues­sa vereksi. Myös samalla liedellä val­mis­tet­tu­jen rii­sia­te­rioi­den nähdään raken­ta­van jaettua subs­tans­sia. Carsten esittää, että tämä veren, maidon ja ruoan kautta välittyvä jaettu subs­tans­si antaa tunteille ja sanoille erityisen pai­noar­von. Tällöin ruoka ei ole vain fyysisen voiman, vaan myös emo­tio­naa­lis­ten siteiden lähde. Ruoka on samaan aikaan inhi­mil­lis­ten valin­to­jen myötä syö­mä­kel­poi­sek­si vali­koi­tu­nut­ta ”ruokaa”, aineel­lis­ta ”ravintoa”, sekä huo­len­pi­don ja tun­ne­si­tei­den raken­nusai­ne ja ilmai­su­vä­li­ne.

Kommensaalisuuden ihanne

Vaikka ruoan jakaminen näyt­täy­tyy tärkeänä yhtei­söl­li­se­nä toi­min­ta­na kaikissa etno­gra­fi­sis­sa esi­mer­keis­sä, Ruoan kulttuuri osoittaa myös että suhde kom­men­saa­li­suu­den, ruoan jakamisen ja sosi­aa­li­suu­den välillä ei ole lainkaan niin suo­ra­vii­vai­nen ja ongel­ma­ton kuin usein oletamme.

Yhdessä ruokailu ei saa aikaan kaikkien jakamaa yhtei­söl­lis­tä ihannetta, ei sen enempää kuin yhteisen pöydän ääressä ruo­kai­lu­kaan. Yhteisruokailun luoma yhtei­söl­li­syys oletetaan usein spon­taa­nin tasa-arvoi­suu­den ilmauk­sek­si, mutta se voi aivan yhtä lailla vahvistaa olemassa olevia val­ta­ra­ken­tei­ta. Idealisoidun suo­ma­lai­sen per­hea­te­rian lähempi tar­kas­te­lu voisi korostaa esi­mer­kik­si sitä, kuka istuu pöydän päässä ja kuka vähem­piar­voi­sel­la paikalla; kuka päättää mikä on kun­nol­lis­ta ruokaa ja kenellä ei asiassa ole sanan­val­taa; kuka kokkaa, koska saa poistua pöydästä, koska syödään, mitä pöydässä saa tehdä, ja niin edelleen.

Fidžiläiset juhla-ateriat näyttävät saman vielä sel­keäm­min. Pöytänä toimii suo­ra­kai­teen mallinen maahan levitetty kangas, jonka ”yläpäässä” ruo­kai­le­vat miehet ja ”alapäässä” naiset tar­joi­le­vat ruokaa. Asetelma elää siltä osin, että ”pöytää” voidaan jatkaa jos seu­ru­ee­seen liittyy uusi ruo­kai­li­ja. Seurue asettuu kuitenkin aina uudelleen niin, että ruo­kai­li­joi­den järjestys osa­puil­leen nou­dat­te­lee yleisesti tun­nus­tet­tua hie­rar­kis­ta jär­jes­tys­tä. Käytäntö osoittaa, ettei kom­men­saa­li­suus ole ympä­röi­vän todel­li­suu­den ulko­puo­lel­ta saapuva utopia. Se toteutuu aina jonkun sään­nöil­lä, kuvastaa tiettyä arvo­maa­il­maa ja uusintaa maailmaa tiettyjen ennakko-oletusten mukai­sek­si.

Kirjan kir­joit­ta­jis­ta esi­mer­kik­si Matti Eräsaaren ja Petra Aution aineistot kertovat tavasta, jolla ruoan ja sen jakamisen kautta tuotetaan ja ilmen­ne­tään hie­rar­kioi­ta ja eriar­voi­suut­ta. Varsinkin Aution analyysi tilan­teis­ta, joissa ruoasta kiel­täy­ty­mi­ses­tä tulee normi, tarjoaa uuden­lai­sen tavan tar­kas­tel­la ruoan jakamisen ja yhdessä ruokailun ihanteita.

Katja Uusihakalan ja Anu Lounelan artik­ke­lit, tar­kas­tel­tu­na rin­nak­kain, vievät kysymystä kiin­nos­ta­vaan uuteen suuntaan: kuinka kom­men­saa­li­suu­teen sisäl­ty­viä eriar­vois­ta­via piirteitä voidaan vastustaa tai vältellä.

Uusihakala analysoi entisten rho­de­sia­lais­ten braai-gril­li­juh­lia, joille tyy­pil­lis­tä on, että jokainen osal­lis­tu­ja tuo tilai­suu­teen omat ruokansa. Kyse ei ole nyyt­ti­kes­teis­tä, joissa tuodaan ruokaa yhteiseen pöytään. Tilaisuudelle tun­nuso­mais­ta on yhdessä syöminen ilman jakamista: jokainen syö omaa ruokaansa, mutta kom­men­saa­li­ses­ti, seurassa. Uusihakalan tar­kas­te­le­mas­sa siir­to­lais- tai dias­po­rayh­tei­sös­sä tämä voidaan nähdä käytännön vas­tauk­se­na vanhan kotimaan vie­rai­lu­kult­tuu­rin ja uudessa koti­maas­sa koetun talou­del­li­sen eriar­voi­suu­den ris­ti­rii­taan. Yhteisö voi jatkaa yhteisten pitojen perin­net­tä aset­ta­mat­ta kenel­le­kään sellaisia talou­del­li­sia paineita, jotka rajoit­tai­si­vat halua tai mah­dol­li­suuk­sia osal­lis­tua pitoihin.

Yhteisruokailua kylän sii­vous­päi­vän jälkeen Fidzillä. Kuva: Milla Eräsaari.

Lounelan esimerkki Jaavalta on edellä mainitun täy­del­li­nen vas­ta­koh­ta. Jaavalaisessa vie­raan­va­rai­suu­des­sa ruokaa jaetaan, mutta se syödään yksin. Jaavalla itse­hil­lin­tää ja ”eläi­mel­lis­ten” tarpeiden hil­lit­se­mis­tä arvos­te­taan korkealle. Tämän vuoksi syöminen koetaan suo­ras­taan hävet­tä­väk­si toi­min­nak­si, joka johtaa jon­ki­nas­tei­seen kasvojen mene­tyk­seen. Monissa tilan­teis­sa soveliain tapa nauttia tarjottu ruoka on tehdä se yksinään, piilossa muiden katseilta.

Siinä missä Uusihakalan kuvaamat Etelä-Afrikan ex-rho­de­sia­lai­set näkevät yhdessä syömisen arvok­kaa­na mutta karttavat ruoan jakamisen eriar­vois­ta­vaa vai­ku­tus­ta, Lounelan artik­ke­lis­sa jaa­va­lai­set näkevät vie­raan­va­rai­suu­den ja ruoan jakamisen arvok­kaa­na, mutta vält­te­le­vät yhdessä syömisen ilmen­tä­miä heik­kou­den osoi­tuk­sia. Kommensaalisuus ja jakaminen eivät toisin sanoen ole toistensa syno­nyy­me­jä, vaan saattavat ilmetä jopa toistensa vas­ta­koh­ti­na.

Tähän teemaan ant­ro­po­lo­gi­nen tut­ki­mus­kir­jal­li­suus on kiin­nit­tä­nyt yllät­tä­vän vähän huomiota. Koska aihe on aidosti kiin­nos­ta­va, haluamme tässä esittää ajatuksia siitä, miksi ja miten tällainen kysymys voisi viedä ajat­te­luam­me eteenpäin ja avata uusia näkökulma ruoan tut­ki­muk­seen.

Yhdessä syöminen, ruoan jakaminen ja arvo

Yksi tapa lähestyä kysymystä on olettaa, että ruoka toimii jon­kin­lai­sen arvon kantajana. Ruoalla on poten­ti­aa­li­nen kyky ravita ihmisiä, ja tämä saa meidät ihmiset näkemään ruoan arvok­kaa­na. Mutta kun pohditaan, miten tai missä tämä poten­ti­aa­li­nen arvo toteutuu, voidaan tehdä karkea ero ruoan syömisen ja jakamisen välillä. Toteutuuko ruoan ”tarkoitus” syöjässä itsessään vai toisessa ihmisessä? Onko ruoalla tarkoitus ravita itseä vai ruokkia toisia?

Matti Eräsaaren par­hail­laan käynnissä oleva tutkimus sivuaa tätä kysymystä fidži­läis­ten aika­kä­si­tys­ten kon­teks­tis­sa. Vuonna 2015 tehdyissä haas­tat­te­luis­sa hän keräsi mää­ri­tel­miä Fidžillä laajalti tun­ne­tuil­le ”ajan syömisen” ja ”rahan syömisen” kie­li­ku­vil­le. Yksi yleinen vastaus oli, että niin ajan kuin rahankin syöminen tar­koit­taa niiden ”haas­kaa­mis­ta”. Eräs haas­ta­tel­luis­ta ilmoitti jopa, että ”rahaa syö sellainen henkilö, jonka mielestä raha ei ole kovin tärkeätä (…) sitä vain syö hyviä asioita ja sitten – loppu!”

Tällainen puhe osoittaa selkeästi, ettei ruoankaan arvo toteudu fidži­läi­ses­sä käsi­tyk­ses­sä ensi­si­jai­ses­ti syömällä vaan toisille jakamalla. Itse syödään vain sellaista, mikä ei ole kovin tärkeätä. Fidžiläisen ruoan arvo toteutuu ihmisten ”välillä” pikemmin kuin ”sisällä”.

Samankaltainen ajatus nousee esiin vie­raan­va­rai­suut­ta käsit­te­le­väs­sä ant­ro­po­lo­gi­ses­sa kir­jal­li­suu­des­sa, jossa korostuu ruoan antelias tar­joa­mi­nen moraa­li­se­na tekona. Kuten Marcel Mauss klas­si­ses­sa lah­ja­teo­rias­saan osoittaa, ruoan tar­joa­mi­nen tuottaa vel­vol­li­suu­den vastata ante­liai­suu­teen. Tämä puo­les­taan aiheuttaa kii­tol­li­suu­den­ve­lan tunteen vas­taa­not­ta­jas­sa.

Nancy Munn (1986) esittää edelleen, että vaihdon vas­ta­vuo­roi­suu­teen liittyy voimakas ajallinen ulot­tu­vuus. Hetkellisestä ja katoa­vai­ses­ta lahjasta, ruoasta, tehdään unoh­tu­ma­ton kyt­ke­mäl­lä se tule­vai­suu­des­sa tapah­tu­vaan vas­ta­lah­jaan ja anta­mi­seen liit­ty­vään muistoon. Munnin tut­ki­mal­la Gawan saarella ruoka voidaan muuttaa maineeksi ante­liai­den tekojen myötä. Ruokaa tar­joa­mal­la raken­ne­taan siis tule­vai­suu­teen ja matkojen päähän ulottuvia sosi­aa­li­sia suhteita ja ver­kos­to­ja. Vieraanvaraisuus ja ruoan jakaminen – ja näin ollen ruoan arvo – eivät kui­ten­kaan näytä edel­lyt­tä­vän kom­men­saa­li­suut­ta.

Kuva: Milla Eräsaari

Kommensaalisuuden ja jakamisen välistä suhdetta voisi lähteä purkamaan myös toisesta näkö­kul­mas­ta, pohtien miten hoiva ja seu­ral­li­nen yhdessä syöminen ver­tau­tu­vat toisiinsa. Molemmissa ruoan jakamisen muodoissa on ilmeistä, että ruoka on väline, jonka kautta sosi­aa­li­sia siteitä muo­dos­te­taan ja vah­vis­te­taan. Näissä eri­lai­sis­sa jakamisen tavoissa aineel­li­nen ruoka näyttää kuitenkin saavan toi­sis­taan poik­kea­van arvo­la­tauk­sen.

Yhtäältä intii­meis­sä hoi­va­teois­sa, kuten imet­tä­mi­ses­sä, syöt­tä­mi­ses­sä ja ruok­ki­mi­ses­sa voidaan nähdä olevan kyse niin suku­lai­suu­den tuot­ta­mi­ses­ta jaetun subs­tans­sin kautta kuin läheisten ihmisten kasvusta ja voimasta huo­leh­ti­mi­ses­ta. Toisaalta ruokaa voidaan jakaa tavalla, jossa yhteisen ruokailun seu­ral­li­suu­des­ta tulee arvok­kaam­paa ja mer­ki­tyk­sel­li­sem­pää kuin var­si­nai­ses­ta ruoasta subs­tans­sin välit­tä­jä­nä ja kehojen raken­nusai­nee­na. Ruokailun sosi­aa­li­suu­den ja seu­ral­li­suu­den pai­not­tu­mi­nen ilmenee monissa ajan­koh­tai­sis­sa ruo­kail­miöis­sä, kuten Illallinen taivaan alla ‑tapah­tu­mis­sa. Sillä, tuleeko ruo­kai­lu­kump­pa­ni fyy­si­ses­ti ravituksi, on vähemmän mer­ki­tys­tä kuin tilanteen sosi­aa­li­sel­la jaka­mi­sel­la.

Kuva: Milla Eräsaari

Ruoan kulttuuri auttaa osaltaan hah­mot­ta­maan miten erilaisin tavoin ruoan kautta voidaan rakentaa sosi­aa­li­suut­ta. Kirjan tavoite ei ole ainoas­taan näyttää etno­gra­fis­ten esi­merk­kien avulla, kuinka erilaisia ruo­kai­luun liittyviä tapoja on olemassa. Se pyrkii myös osoit­ta­maan, miten etno­gra­fi­sen ver­tai­le­van tut­ki­muk­sen kautta voidaan laajentaa käsit­teel­lis­tä ymmär­rys­tä uni­ver­saa­leis­ta ilmiöistä, kuten kom­men­saa­li­suu­des­ta, ruoan jaka­mi­ses­ta ja sosi­aa­li­suu­des­ta.

Kirja jakaakin näiltä osin Sidney Mintzin ja Christine du Bois:n (2002) esittämän argu­men­tin, jonka mukaan ruoka on osoit­tau­tu­nut erin­omai­sek­si väli­neek­si edistää ant­ro­po­lo­gis­ta teo­reet­tis­ta kes­kus­te­lua. Paitsi ant­ro­po­lo­gian sisällä, ruoka ja syöminen ovat oival­li­sia teo­re­ti­soin­nin välineinä myös tie­tee­na­lo­jen välisissä kes­kus­te­luis­sa. Kirjan tavoit­tee­na onkin toimia avauksena laa­jem­mas­sa yhteis­kun­nal­li­ses­sa kes­kus­te­lus­sa, jossa kult­tuu­ri­sia ja sosi­aa­li­sia ilmiöitä tar­kas­tel­laan ruoan kautta.

  • Podcast-lukija: Bea Bergholm
  1. Becker, Anne E. 1995. Body, Self and Society: The View from Fiji. Philadelphia: University of Pennsylvania Press.
  2. Carsten, Janet 1997. The Heat of the Hearth: The Process of Kinship in a Malay Fishing Community. Oxford: Clarendon Press.
  3. Mauss, Marcel 1999 [1923]. Lahja: Vaihdannan muodot ja peri­aat­teet arkaa­isis­sa yhteis­kun­nis­sa. Helsinki: Tutkijaliitto.
  4. Mintz, Sidney W. & Christine M. Du Bois 2002. The Anthropology of Food and Eating. Annual Review of Anthropology 31: 99 – 119.
  5. Munn, Nancy 1986. The Fame of Gawa: A Symbolic Study of Value Transformation in a Massim (Papua New Guinea) Society. Cambridge: Cambridge University Press.
  6. Young, Michael W. 1971. Fighting with Food: Leadership, Values and Social Control in a Massim Society. Cambridge: Cambridge University Press.

Kirjoittajat

Katja Uusihakala on vuonna 2008 väitellyt antropologi. Hän on tutkinut valkoisten siirtolaisyhteisöjen muisti- ja identiteettipolitiikkaa itäisessä ja eteläisessä Afrikassa. Uusihakala on toiminut sosiaali- ja kulttuuriantropologian yliopistonlehtorina sekä tuntiopettajana Helsingin yliopistossa. Parhaillaan Katja Uusihakala työskentelee akatemiatutkijana. Hänen tutkimuksensa käsittelee brittiläistä, siirtomaa-aikaiseen Zimbabween suuntautunnut lapsisiirtolaisprojektia, jossa tarkastellaan muistia, vaikenemista, sukulaisuutta ja koloniaalisen kansalaisuuden rakentumista.


Matti Eräsaari on vuonna 2013 väitellyt antropologi, joka tutkii arvoa sen eri ilmenemismuodoissa. Parhaillaan käynnissä olevassa tutkimuksessaan Eräsaari tarkastelee aikaa arvon välikappaleena Fidžillä; aiemmin hän on kirjoittanut muun muassa muukalaisuudesta, ruoasta ja viskin symbolisesta arvosta. Matti Eräsaari työskentelee 2015–2017 Manchesterin yliopistossa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Graffitinmaalaajat miellettiin ennen usein nuorisorikollisiksi. Vaikka kyseessä on laillisuuden rajamailla liikkuva alakulttuuri, graffiti on jo kauan ollut osa taide- ja mainosmaailmaa. Viime vuosina graffiteista on tullut laajemmin hyväksytty ilmiö.

Maanviljelyn omaksumista pidetään käänteentekevänä hetkenä ihmiskunnan historiassa. Maanviljelykulttuurit mahdollistivat väestönkasvun ja sitä kautta niin kutsutun korkeakulttuurin kehittymisen. Mutta oliko maanviljely lopulta niin suuri keksintö? Saattoiko sen motiivina olla nälän sijasta oluen himo?