Antropologisen kaunokirjallisuuden monet kasvot

Tietokirjallisuuden ja antropologian yhteys on ilmeinen, mutta antropologeja löytyy myös kaunokirjallisuuden puolelta. Fiktion kirjoittaminen vaatii usein eläväisen kuvailun ja laajojen kokonaisuuksien hallintaa, jonka antropologit hallitsevat koulutuksensa kautta. Toisinaan raja näiden kahden alan välillä saattaa kuitenkin hämärtyä.

Antropologian ja kir­jal­li­suu­den yhteys saattaa kat­san­to­kan­nas­ta riippuen tuntua joko yllät­tä­väl­tä tai itses­tään­sel­väl­tä. Etenkin tie­to­kir­jal­li­suu­den ja ant­ro­po­lo­gian linkki on vahva, kuten aka­tee­mi­sil­la aloilla yleen­sä­kin. Yhtenä osoi­tuk­se­na tästä on AntroBlogin haas­tat­te­le­man kult­tuu­riant­ro­po­lo­gi Tapio Tammisen saama Tieto-Finlandia ‑palkinto teok­ses­taan Kansankodin pimeämpi puoli sekä Marjo T. Nurmisen vuonna 2008 ja Matti Sarmelan vuonna 1995 voittamat Tieto-Finlandiat. Antropologian ja proosan yhteys saattaa olla lukijalle vieraampi, vaikka ala on vai­kut­ta­nut lukuisten koti­mais­ten ja ulko­mais­ten klas­sik­ko­kir­jai­li­joi­den taustalla.


Suoma­lai­sis­sa kau­no­kir­jal­li­suu­den kär­ki­ni­mis­sä ja Finlandia-palkinnon voit­ta­jis­sa on muitakin ant­ro­po­lo­ge­ja. Vuonna 2011 Finlandian teok­sel­laan Hytti nro 6 voittanut Rosa Liksom on taus­tal­taan ant­ro­po­lo­gi, kuten on myös vuoden 2012 voittaja, Jää-teoksen kir­joit­ta­ja Ulla-Lena Lundberg. Liksom opiskeli kult­tuu­riant­ro­po­lo­gi­aa Helsingin yli­opis­tos­sa 1970-luvulla, ja Lundberg on val­mis­tu­nut Åbo Akademista 1960-luvun lop­pu­puo­lel­la.


Molempien teoksissa ant­ro­po­lo­gi­nen ote on vahvasti läsnä. Heidät tunnetaan tark­ka­nä­köi­si­nä kult­tuu­rien ja ajan­ku­vien tuot­ta­ji­na. Hytti nro 6 kertoo suku­pol­vien ja kult­tuu­rien koh­taa­mi­sis­ta Siperian halki mat­kaa­vas­sa neu­vos­to­liit­to­lai­ses­sa junassa. Jäässä taas tar­kas­tel­laan pienen ahve­nan­maa­lai­sen saa­ris­to­lai­syh­tei­sön elämää iloineen ja suruineen toisen maa­il­man­so­dan jälkeen.

Ulkomaisista kir­jai­li­jois­ta ant­ro­po­lo­ge­ja ovat muun muassa Kurt Vonnegut, kir­jal­li­suu­den Nobel-palkinnon voittaja Saul Bellow sekä Jurassic Park ‑kir­jas­taan tun­ne­tuk­si tullut, bio­lo­gi­seen ant­ro­po­lo­gi­aan eri­kois­tu­nut Michael Crichton. Etenkin Vonnegut on kom­men­toi­nut suh­det­taan ant­ro­po­lo­gi­aan vuosien varrella, vaikka hän ei koskaan suo­rit­ta­nut opin­to­jaan loppuun saakka. Tämä ei tosin ollut täysin vapaa­eh­tois­ta, sillä Vonnegutin mukaan kaikki hänen ehdot­ta­man­sa tutkielma-aiheet hylättiin Chicagon yli­opis­ton toimesta.


Tästä huo­li­mat­ta 25 vuotta myöhemmin Vonnegutin teos Kissan kehto hyväk­syt­tiin mais­te­rin­tut­kiel­mak­si sen ant­ro­po­lo­gi­sen mer­kit­tä­vyy­den vuoksi. Jälkeenpäin Vonnegut onkin koros­ta­nut, että kir­jai­li­jal­le on hänen mie­les­tään pel­käs­tään eduksi, mikäli tämä on taus­tal­taan jotain muuta kuin kir­jal­li­suu­den opis­ke­li­ja – oli kyseessä sitten ant­ro­po­lo­gi, täh­ti­tie­tei­li­jä tai lakimies.

Kuva: Nancy Field ©

Laajoista kokonaisuuksista uskottaviin yksityiskohtiin

Antropologin koulutus ei tarjoa suoraan työkaluja kir­jai­li­jak­si ryh­ty­mi­seen, vaikka alalla perin­tei­ses­ti tuotetaan paljon tekstiä opis­ke­lu­jen alusta alkaen. Antropologian ute­liai­suus ihmi­syyt­tä ja yhteis­kun­taa kohtaan sekä holis­ti­nen näkökulma toimivat kuitenkin hyvinä läh­tö­koh­ti­na myös fiktiota kir­joi­tet­taes­sa. Onhan yksi kir­jai­li­jan tär­keim­mis­tä omi­nai­suuk­sis­ta hänen kykynsä luoda sisäl­löl­li­ses­ti rikkaita ja uskot­ta­via kuvauksia maa­il­mas­ta ja sen ihmisistä, sekä punoa niistä moni­mut­kai­sia ihmis­suh­tei­den ja val­ta­pe­lien vyyhtejä.


Kuvataan teoksissa sitten yksi­näi­syyt­tä tai yhtei­söl­li­syyt­tä, sosi­aa­li­nen vuo­ro­vai­ku­tus on aina kes­kei­ses­sä osassa kau­no­kir­jal­li­sia teoksia. Kirjailijan tulee myös pystyä hah­mot­ta­maan laajoja koko­nai­suuk­sia ja saman­ai­kai­ses­ti kiin­nit­tää huomiota mitä pie­nim­piin yksi­tyis­koh­tiin, kuten myös ant­ro­po­lo­git tekevät työssään.

Kuva: Klim Sergeev/​Unsplash (CC0)

Kirjai­li­jan tulee pystyä tuot­ta­maan ant­ro­po­lo­gias­sa tiheäksi kuvauk­sek­si kutsuttua tekstiä, joka tarjoaa riittävän laajan ja yksi­tyis­koh­tai­sen kuvauksen tut­ki­muk­sen kohteena olevasta aihe­pii­ris­tä tai kult­tuu­ris­ta. Tiheän kuvauksen kautta kult­tuu­rin tavat ja mer­ki­tys­si­säl­löt tulevat ymmär­re­tyk­si myös sel­lai­sel­le lukijalle, jolla ei ole niistä aiempaa kokemusta.


Se tuo meille vierasta elämää lähem­mäk­si, kuin suu­ren­nus­la­sin läpi tar­kas­tel­len, jolloin pystymme havait­se­maan sen hie­no­va­rai­sim­mat vivahteet silkan yli­mal­kai­sen yleis­ku­van sijasta. Parhaille proo­sa­teok­sil­le onkin lei­mal­lis­ta, että ne pystyvät välit­tä­mään jonkin sellaisen oival­luk­sen, jota emme ole tulleet aja­tel­leek­si.

Mikä erottaa antropologin kirjailijasta?

On kuitenkin koros­tet­ta­va, että ant­ro­po­lo­gin kir­joit­ta­mil­la mono­gra­fioil­la ja proo­sa­kir­jal­li­suu­del­la on myös tärkeät eroa­vai­suu­ten­sa. Antropologinen tutkimus ei ole fiktiota ja toisin päin. Raja saattaa vaikuttaa joissain tapauk­sis­sa häi­ly­väi­sel­tä, kuten Kurt Vonnegutin Kissan kehdon hyväk­sy­mi­nen aka­tee­mi­sek­si tut­kiel­mak­si osoittaa.


Antro­po­lo­gil­le ei kui­ten­kaan riitä, että hän on taitava kir­joit­ta­ja, vaan kaiken aka­tee­mi­sen tut­ki­muk­sen tulee aina täyttää tietyt laa­dul­li­set kriteerit joihin proo­sa­kir­jai­li­ja taas ei ole sidottu. Fiktiota kir­joit­taes­sa tietyt tai­teel­li­set vapaudet ja faktojen venyt­tä­mi­nen saattavat olla toimivia tyy­li­kei­no­ja, mutta aka­tee­mi­sen tekstin kanssa tätä vapautta ei ole.

Kuva: Jordan Madrid/​Unsplash (CC0)

Yhtenä kes­kei­sim­mis­tä eroista voidaan pitää pyr­ki­mys­tä totuu­den­mu­kai­suu­teen. Vaikka ant­ro­po­lo­gi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa ei pyritä löytämään yhtä abso­luut­tis­ta totuutta, edel­ly­te­tään siltä vas­tuul­li­suut­ta sekä tut­ki­muk­sen kohteelle että luki­joil­le. Antropologin kohdalla tämä tar­koit­taa ennen kaikkea sitä, että teksti perustuu mah­dol­li­sim­man tarkalle kuvauk­sel­le tutkijan kerää­mäs­tä etno­gra­fi­ses­ta aineis­tos­ta, jolle hän myös pysyy uskol­li­se­na.


Aineiston perus­teel­la tutkija tekee ver­tai­le­van analyysin ant­ro­po­lo­gis­ta teoriaa apuna käyttäen. On tärkeää tuoda ekspli­siit­ti­ses­ti esiin ero fak­tu­aa­lis­ten tapah­tu­mien ja oman tulkinnan välillä, ja siten mah­dol­lis­taa lukijalle omien joh­to­pää­tös­ten vetäminen. Eettisesti val­veu­tu­nut ant­ro­po­lo­gi ei koskaan esitä asioita kau­nis­tel­len saati keksi hen­ki­löi­tä tai tapah­tu­mia päästään. Kaunokirjallisuudessa tämä sen sijaan on sallittua tai jopa toi­vot­ta­vaa.

Taiteilua faktan ja fiktion välillä

Totuudellisuuden koros­tu­mi­nen aka­tee­mi­ses­sa kir­jal­li­suu­des­sa ei kui­ten­kaan tarkoita, ettei­vät­kö ant­ro­po­lo­gian tunnetut nimet olisi hyö­dyn­tä­neet muita kir­jal­li­suu­den lajeja työssään. Esimerkiksi kuuluisan ant­ro­po­lo­gin ja yhteis­kun­ta­teo­ree­tik­ko Claude Lévi-Straussin muis­tel­ma­teos Tropiikin kasvot on ennen kaikkea mat­ka­ker­to­mus. Se ammentaa kir­joit­ta­jan kent­tä­työ­taus­tas­ta ja koke­muk­sis­ta Amazonilla, vaikka Lévi-Straussin muu tuotanto koostuu aka­tee­mi­ses­ti arvos­te­tuis­ta teoksista.


Tropiikin kasvot ei edes pyri olemaan aka­tee­mi­ses­ti var­tee­no­tet­ta­va teos, vaikka sisäl­tää­kin kir­joit­ta­jan­sa filo­so­fis­ta ja paikoin myös kriit­tis­tä pohdintaa maa­il­mas­ta. Tämä seikka ei aiheuta ris­ti­rii­taa, sillä teoksen luonne elä­mä­ker­ral­li­se­na mat­ka­ker­to­muk­se­na on avoimesti ääneen lausuttu ja siten selvä myös kirjan lukijalle.


Myös päin­vas­tai­sia esi­merk­ke­jä löytyy. Yksi näistä on ant­ro­po­lo­gi­aa Kalifornian UCLA:ssa opis­kel­leen Carlos Castanedan aka­tee­mi­se­na tie­to­kir­ja­na ilmes­ty­nyt teos Don Juanin opetukset, joka kertoo tutkijan koh­taa­mi­sis­ta mek­si­ko­lai­sen yaqui-shamaanin kanssa. Ilmestyessään teosta pidettiin lois­ta­va­na, kunnes ant­ro­po­lo­git ja muut tutkijat alkoivat kysee­na­lais­taa sen totuu­den­mu­kai­suut­ta.

Kuva: Aziz Acharki/​Unsplash (CC0)

Pian pys­tyt­tiin osoit­ta­maan, että valtaosa Castanedan etno­gra­fi­ses­ta aineis­tos­ta oli vää­ren­net­tyä ja kirjan keskiössä olevaa shamaania tuskin oli olemassa. Hänen kir­joi­tuk­si­aan on myöhemmin kutsuttu näen­näi­sant­ro­po­lo­gi­sik­si, sillä ne poh­jau­tu­vat ennen kaikkea kir­jai­li­jan hen­ki­lö­koh­tai­sil­le tun­te­muk­sil­le — aka­tee­mi­sel­ta tekstiltä edel­ly­te­tyn tosia­sial­li­suu­den sijaan.


Castanedan tapauk­ses­sa kir­jai­li­jan kou­lu­tus­taus­ta toimi teoksen sisällön oikeut­ta­ja­na kunnes sen ongel­ma­koh­dat tuotiin muiden asian­tun­ti­joi­den toimesta julki. Castaneda onnistui ylit­tä­mään kauno- ja tie­to­kir­jal­li­suu­den välisen epätarkan, mutta peri­aat­teil­taan yksi­se­lit­tei­sen rajan. Huono ant­ro­po­lo­gi voi olla hyvä kir­jai­li­ja, mutta hyvästä kir­jai­li­jas­ta ei vält­tä­mät­tä aina ole ant­ro­po­lo­gik­si.

  1. Bellow, Saul 1980: Sadekuningas. Keltainen kirjasto 163. Tammi.
  2. Castaneda, Carlos 1994: Don Juanin opetukset: Yaqui-tietäjän tie. Unio Mystica.
  3. Crichton, Michael 1992: Dinosauruspuisto. Tammi.
  4. Lèvi-Strauss, Claude 2003: Tropiikin kasvot. Loki-Kirjat.
  5. Liksom, Rosa 2011: Hytti nro 6. WSOY.
  6. Lundberg, Ulla-Lena 2012: Jää. Teos.
  7. Nurminen, Marjo T. 2008: Tiedon tyttäret. WSOY.
  8. Sarmela, Matti 1995: Suomen perin­neat­las. SKS.
  9. Tamminen, Tapio 2015: Kansankodin pimeämpi puoli. Atena.
  10. Vonnegut, Kurt 1975: Kissan kehto. Tammi.

Kirjoittaja

Niina Ahola on antropologi ja valtiotieteiden maisteri Helsingin yliopistosta. Hän toimii AntroBlogin työelämäosion toisena toimituspäällikkönä. Niinaa kiinnostavat erityisesti psykologian ja lääketieteen rajapinnassa tapahtuva antropologinen tutkimus sekä Itä-Afrikka. Gradussaan hän tarkasteli sotatraumaa Ugandassa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Suomea edustaa joukko huippuluokan viranomaisia ympäri maailmaa. Yksi heistä on Olli Ruohomäki. Niin tutkijana, kehityshankekoordinaattorina kuin rauhanvälittäjänä toiminut Ruohomäki kertoo työkentällä-haastattelussa, miten hienolta tuntuu todistaa, kun maa valitsee sodan sijaan rauhan.

Uskonto on varsin tavallinen aihe kirjallisuudessa, elokuvissa ja tv-sarjoissa, mutta suurelle yleisölle tehdyissä elektronisissa peleissä se on harvinaisempi. Miten uskontoa käsitellään peleissä sen ollessa mukana, ja miksi peliala poikkeaa tässä muista viihteen ja kulttuurin aloista?