Hevonpaskaduuneja ja freelance-zombeja

Viime vuosisadalla työn ajateltiin jäävän historiaan robottipalvelijoiden ja lentävien autojen yleistyessä, mutta toisin kävi. Luppoajan sijaan olemme antropologi David Graeberin mukaan saaneet tilalle merkityksettömiä hevonpaskaduuneja ja freelance-zombeja, jotka yrittävät parhaansa mukaan sopeutua epävarmoihin työmarkkinoihin.

Viime vuo­si­sa­dan visiot elämästä 2000-luvulla ovat osoit­tau­tu­neet pet­ty­myk­sek­si. Meillä ei edel­leen­kään ole tele­port­te­ja, robot­ti­pal­ve­li­joi­ta tai lentäviä autoja. Internetkin on vain surkea varjo siitä, mihin lähi­tu­le­vai­suu­den tek­no­lo­gian uskottiin vielä 40 vuotta sitten pystyvän.

Mielikuvituksen rajoja rikkovien apa­raat­tien ilmes­ty­mi­sen lisäksi vapaa-ajan odo­tet­tiin kasvavan, koneiden tuot­taes­sa kaiken elämiseen tar­vit­ta­van mini­maa­li­sil­la kuluilla. Silti teemme työtä entistä pitempään, entistä kiris­ty­neem­mil­lä työ­so­pi­muk­sil­la. Vastoin kaikkia odotuksia aikamme onkin poikinut uusia, mer­ki­tyk­set­tö­mil­tä tuntuvia työ­paik­ko­ja. Ne ovat kaukana vuo­si­kym­men­ten takai­sis­ta ennus­tuk­sis­ta 13 tunnin työ­vii­kois­ta. Jokin meni pieleen, ja pahasti.

Työn ant­ro­po­lo­gia on tut­ki­musa­la­na osoit­tau­tu­nut län­si­mais­sa yhä rele­van­tim­mak­si. Työn spektrin inhi­mil­lis­tä laajuutta kar­toit­ta­va Anthropology of Work Review onkin ilmes­ty­nyt jo vuodesta 1980. Globalisaation myötä palk­ka­työ­hön liittyvät ilmiöt toistavat itseään maa­il­man­laa­jui­ses­ti. Erityisesti arvon ja velan kon­sep­tien käsit­te­lys­tä tunnettu ant­ro­po­lo­gi ja aktivisti David Graeber on ollut viime vuosina näkyvillä myös työ­maa­il­man nyky­ti­lan­tee­seen liit­ty­väs­sä kes­kus­te­lus­sa. Vuonna 2013 hän herätti huomiota kir­joi­tuk­sel­laan On the Phenomenon of Bullshit Jobs, jossa hän teki tun­ne­tuk­si käsitteen niin sano­tuis­ta hevon­pas­ka­duu­neis­ta.

1900-luvun alussa visioi­tiin tule­vai­suu­des­ta, jossa koneet hoi­tai­si­vat suurimman osan töistä.

Graeberin mukaan työtaakan hel­pot­ta­mi­sen sijasta tek­no­lo­gia on ikään kuin val­jas­tet­tu keksimään meille lisää töitä. Tämä näkyy esi­mer­kik­si yri­tys­lain, hen­ki­lös­tö­hal­lin­non ja tiedotus- ja suh­de­toi­min­nan sektorien ennen­nä­ke­mät­tö­mä­nä pai­su­mi­se­na. Kasvaneet työajat ovat syn­nyt­tä­neet mata­la­palk­kai­sia pal­ve­lua­lo­ja, jotka ovat olemassa vain koska muut työt vievät muilta kaiken ajan. Sen sijaan, että jär­jes­tel­mä olisi hel­pot­ta­nut työn­te­ki­jän kes­kit­ty­mis­tä itselleen mie­lek­käi­siin toimiin, meille tarjotaan yhä laajemmin ura­va­lin­to­ja yhden­te­ke­vik­si koetuille aloille. Päädymme tekemään hevon­pas­ka­duu­nia: työtä, jolla ei ehkä ole mitään tar­koi­tus­ta.

Työn arvoa on tietenkin mah­do­ton­ta määrittää objek­tii­vi­ses­ti. Graeberin mukaan hevon­pas­ka­duu­nis­sa olen­nais­ta on sen oma­koh­tai­nen kokeminen mer­ki­tyk­set­tö­mäk­si. Milloin voimme puhua työn arvok­kuu­des­ta, jos se tuntuu täysin yhden­te­ke­väl­tä yhteis­kun­nan kannalta? Kyseessä on yksilölle valtava psy­ko­lo­gi­nen haava yhteis­kun­nas­sa, jossa työt­tö­myys nähdään sosi­aa­li­ses­ti tuo­mit­ta­va­na.

Hevonpaskaduunit eivät riipu tulo­ta­sos­ta, sillä oman toi­men­ku­van­sa eksis­ten­ti­aa­lis­ta oikeu­tus­ta pohtivia löytyy myös vaikkapa yri­tys­ju­ris­tien ja lobbarien aina vain kas­va­vis­ta armei­jois­ta sekä yli­opis­to­jen pai­su­vis­ta hallinto-orga­ni­saa­tiois­ta. Vain pientä väes­tön­osaa talou­del­li­ses­ti hyö­dyt­tä­vil­le toimille on annettu mah­dol­li­suuk­sia samalla, kun yhteis­kun­nal­li­ses­ti mer­kit­tä­vien tehtävien – kuten opet­ta­jien, sai­raan­hoi­ta­jien, julkisen lii­ken­teen kul­jet­ta­jien – arvostus ja toi­meen­tu­lo alenevat.

Voi siis sanoa, että ne joilla on työpaikka joutuvat kiris­tä­mään tahtia samalla kun muut yrittävät sopeutua pre­ka­ri­aa­tin asemaan. Sana pre­ka­ri­aat­ti syntyi 2000-luvun alussa kuvaamaan uuden ura­maa­il­man epä­var­mois­sa, keik­ka­luon­toi­sis­sa työ­suh­tees­sa toimivia. Tällainen toi­men­ku­va ei enää tarkoita ainoas­taan free­lance­rei­ta tai ruo­ka­lä­het­te­jä, vaan se ilmenee yhä laa­je­ne­vas­sa muodossa. Esimerkiksi muuan irlan­ti­lai­nen hal­pa­len­to­yh­tiö piti len­tä­ji­ään täl­lai­ses­sa por­saan­rei­kiä täynnä olevassa itsen­sä­työl­lis­tä­mis­so­pi­muk­ses­sa, vaatien heitä lentämään ter­vey­den­ti­las­ta riip­pu­mat­ta. Lentäjien kan­na­no­tot tästä aiheu­tu­viin tur­val­li­suus­ris­kei­hin johtivat uhkai­lui­hin irti­sa­no­mi­sil­la.

Kuva: Kahvi/​Pixabay (CC0)

Prekariaatti on ilmiönä uusi, eikä työ­lain­sää­dän­tö ole sopeu­tu­nut tur­vaa­maan työn­te­ki­jän oikeuksia täl­lai­ses­sa jär­jes­tel­mäs­sä. Ilmiö ulottuu myös yhä vain yri­tys­mal­li­sem­mak­si muut­tu­vaan aka­te­mi­aan, joka vaatii monia omak­su­maan itsen­sä­työl­lis­tä­jän äärim­mäi­sen epävarman välitilan — erään­lai­sen freelance-zombiuden. Entinen itse­näi­sen työn unelma muis­tut­taa­kin jo enemmän pai­na­jais­ta.

Maailmaan ilman työtä lienee vielä runsaasti aikaa, sillä uus­li­be­raa­li mark­ki­na­ta­lous ei koe sitä itselleen suo­tui­sak­si. Automatisointi on kal­liim­paa kuin pre­ka­ri­aa­tin palk­kaa­mi­nen, mutta nykyi­ses­sä jär­jes­tel­mäs­sä se voi myös pakottaa entiset työn­te­ki­jät pre­ka­ri­aat­tiin, syn­nyt­täen noi­dan­ke­hän. Jatkuva talous­kas­vun toitotus on johtanut kom­pro­mis­sei­hin työn­te­ki­jän oikeuk­sis­ta. Ilman poliit­ti­sia uudis­tuk­sia tek­no­lo­gian sovel­ta­mi­nen voikin vain kasvattaa tule­vai­suu­den työmääriä.

Internet-korttiin vedoten voi toki sanoa, että vaikka verk­ko­ym­pä­ris­tö on hel­pot­ta­nut ihmisten valvontaa, on se myös luonut parempia puitteita ver­kos­toi­tu­mi­sel­le. Kenties jatkuvan yksi­löl­li­sen työl­lis­ty­mi­sen jälkeen siir­rym­me­kin kohti yhtei­söl­li­sem­piä työ­jär­jes­tel­miä joskus hamassa tule­vai­suu­des­sa? 

Tietotekniikan val­lan­ku­mous ei hel­pot­ta­nut työoloja, mutta kenties seuraava tek­no­lo­gi­nen askel tulee tekemään niin. Muutoksen on tosin tällöin tultava yhteis­kun­nas­ta itsestään, eikä talous­e­lii­til­tä. Ironista kyllä, eniten vapaa-aikaa näyttää edelleen löytyvän oma­va­rais­ta­louk­sis­ta.

Kuva: Burst/​Pexels (CC0)

Kirjoittaja

Eemi Nordström, VTK, on pro gradu -tutkielmaansa työstävä sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistosta. Häntä kiehtoo erityisesti ihmisen ja muiden elävien olentojen välinen vuorovaikutus.

Lue myös nämä:

Maanviljelyn omaksumista pidetään käänteentekevänä hetkenä ihmiskunnan historiassa. Maanviljelykulttuurit mahdollistivat väestönkasvun ja sitä kautta niin kutsutun korkeakulttuurin kehittymisen. Mutta oliko maanviljely lopulta niin suuri keksintö? Saattoiko sen motiivina olla nälän sijasta oluen himo?

“Kansa on puhunut – pulinat pois”, totesi väistyvä pääministeri Juha Sipilä, kun eduskuntavaalien tulos selvisi Yleisradion suorassa tv-lähetyksessä. Vaalivalvojaiset on merkittävä mediatapahtuma, jonka puitteissa jännitetään poliittisen vallan vaihtumista sekä rituaali, joka kestonsa ajaksi yhdistää sekä poliittisen eliitin että tavalliset kansalaiset yhtenäiseksi kansakunnaksi.

Tasa-arvoinen peruskoulu on ollut kiistämätön osa Suomen menestystarinaa. Siitä on muodostunut kansallinen ylpeyden aihe ja vientituote. Erityisen tuen tarpeessa olevien lasten asema kouluissa on kuitenkin paljastanut järjestelmän valuviat ja tasa-arvon tuottamisessa ilmenevät sosiaaliset railot.