Jo Kafka sen tiesi

Teksti: Saara Toukolehto, VTM. Podcast-lukija: Bea Bergholm.

Jokainen on varmasti joskus ollut tilan­tees­sa, jossa byro­kraat­tis­ten kie­mu­roi­den edessä on tehnyt mieli heit­täy­tyä lattialle kuin pik­ku­lap­si, huutaa, repiä paperit silpuksi ja näyttää kieltä vir­kai­li­jal­le. Byrokratia on raastanut her­mo­jam­me ja kum­mi­tel­lut pai­na­jai­sis­sam­me jo ainakin vuo­si­sa­dan ajan. Se on löytänyt tiensä kir­jal­li­suu­den klas­si­koi­hin, tuli­sim­piin poliit­ti­siin väit­te­lyi­hin, ja se han­ka­loit­taa arkista elämäämme ehkä enemmän kuin mikään muu yksit­täi­nen häi­riö­te­ki­jä.

Byrokratia on yksi modernin maailman tun­nuso­mai­sim­mis­ta piir­teis­tä, ja jos ant­ro­po­lo­gi David Graeberia on uskominen, olemme tottuneet siihen jo siinä mit­ta­kaa­vas­sa, ettemme enää edes muista valittaa siitä yhtä kärkeästi kuin ennen.

Graeber myös muis­tut­taa, että toisin kuin monet ovat kuvi­tel­leet, byro­kra­tia ei suinkaan katoa hyvin­voin­ti­val­tion raken­tei­den pur­ka­mi­sen, yksi­tyis­tä­mi­sen tai mark­ki­noi­den vapaut­ta­mi­sen myötä. Tämä johtuu siitä, että vaikka termiä käytetään usein nega­tii­vi­ses­sa mer­ki­tyk­ses­sä viit­taa­maan vir­ka­val­taan — jonka voi­mak­kaa­seen läs­nä­oloon arkisessa pää­tök­sen­teos­sa on jopa kehitetty oma sanansa: sään­töyh­teis­kun­ta — tar­koit­taa se laajemmin ymmär­ret­ty­nä kuitenkin kaikkea sellaista sääntelyä ja pro­to­kol­laa, jonka puit­teis­sa toimintaa määrätään ja suo­ri­te­taan niin valtion toimesta kuin yksi­tyi­sel­lä­kin sek­to­ril­la. Graeberin mukaan julkisen ja yksi­tyi­sen sektorin byro­kra­tiat ovat jo niin kie­tou­tu­neet, että niiden välinen rajanveto on lähes mah­do­ton­ta.

Muun muassa orga­ni­saa­tioi­den ja käytännön poli­tii­kan ant­ro­po­lo­gias­sa on tutkittu myös byro­kra­ti­aa, byro­kraat­te­ja ja edellä mai­nit­tu­jen vai­ku­tuk­sia ihmisten elämään käytännön tasolla. Ottaen huomioon ilmiön laajuuden ja mit­ta­vuu­den, on byro­kra­tia tärkeä ant­ro­po­lo­gi­nen tut­ki­mus­koh­de, joka kietoutuu modernin yhteis­kun­nan eri­lais­ten ilmiöiden ja aspektien tut­ki­muk­seen.

On hyvin kuvaavaa, että tut­kies­sa­ni maa­han­muut­ta­jil­le jär­jes­tet­tyä kotout­ta­mis­kou­lu­tus­ta Berliinissä, suurin osa kou­lu­tuk­ses­ta kului byro­kraat­tis­ten menet­te­lyi­den selit­tä­mi­seen uusille tulok­kail­le. Maahanmuuttajan silmissä byro­kra­tia on kuin sian­sak­sak­si kir­joi­tet­tu arvoitus: ratkaise tämä niin voit jatkaa matkaasi läh­tö­ruu­dus­ta kohti “maalia” eli normaalia arkea uudessa koti­maas­sa. Jos sään­töyh­teis­kun­nas­sa eläminen ahdistaa pai­kal­li­sia ihmisiä, on ahdis­tu­nei­suus vieläkin suurempaa niiden kes­kuu­des­sa, jotka eivät puhu kieltä ja tunne jär­jes­tel­mää — joskin viras­to­maa­il­ma on kuin rin­nak­kais­to­del­li­suus meistä suu­rim­mal­le osalle vaikka kieltä puhui­sim­me­kin.

Byrokratian inhot­ta­vin puoli onkin siinä, että sen jalpixabay-5koihin tuntuvat eri­tyi­ses­ti jäävän yhteis­kun­nan huono-osai­sim­mat, kuten vanhukset, sairaat, maa­han­muut­ta­jat ja pit­kä­ai­kais­työt­tö­mät, sillä heidän toi­meen­tu­lon­sa ja asemansa yhteis­kun­nas­sa riippuu pitkälti lomak­keen­täyt­tö­ky­vyis­tä ja vir­kai­li­joi­den armol­li­suu­des­ta. Toki sään­töyh­teis­kun­ta käy myös muiden hermoille, mutta varak­kaam­mil­la on resurs­se­ja palkata avuksi byro­kra­tias­ta elantonsa saava kir­jan­pi­tä­jä tai oikeus­op­pi­nut.

Eemi Nordström kirjoitti vähän aikaa sitten niin ikään Graeberiin nojaten niin sano­tuis­ta hevonp*skaduuneista seuraavaa: “tek­no­lo­gia on ikään kuin val­jas­tet­tu keksimään meille lisää töitä. Tämä näkyy esi­mer­kik­si yri­tys­lain, hen­ki­lös­tö­hal­lin­non ja tiedotus- ja suh­de­toi­min­nan sektorien ennen­nä­ke­mät­tö­mä­nä pai­su­mi­se­na.” Suurin osa näiden sek­to­rei­den töistä on puhdasta lomak­kei­den pyö­rit­te­lyä, tulosten mit­taa­mis­ta ja tehok­kuus­ra­por­toin­tia.

Sen lisäksi että ihmiset päätyvät byro­kra­ti­saa­tion myötä tekemään työtä, jolla ei ole tar­koi­tus­ta, myös ne jotka eivät työllisty joutuvat kulut­ta­maan ener­gi­aan­sa pape­ri­hom­miin ja viras­tois­sa juok­se­mi­seen. Tämä pätee niin työt­tö­mään kuin sai­ras­lo­ma­lai­seen. Graeber huo­maut­taa­kin, että byro­kra­tia tappaa luovuuden, se täyttää pape­ri­so­dal­la sen tilan, jonka ihminen tarvitsee vapaalle ajat­te­lul­le ja visioiden toteut­ta­mi­sel­le, muovaten täten olemisen perus­tei­ta. Ihmisellä ei saa olla aikaa luovalle ajat­te­lul­le, sillä se tar­koit­tai­si, että ihminen tekee jotain väärin. Kiire ja stressi ovat normaalin ja tuottavan yksilön pysyviä olotiloja.

Banaali paha

Graeber painottaa byro­kra­ti­aa val­lan­käy­tön muotona. Sen avulla val­taa­pi­tä­vät var­mis­ta­vat, että ihmiset — niin maa­han­muut­ta­jat kuin syn­ty­pe­räi­set­kin — toimivat niin kuin heidän pitääkin; maksavat veronsa, rekis­te­röi­vät asuin­paik­kan­sa, lastensa luku­mää­rän ja suo­rit­ta­vat oppi- ja ase­vel­vol­li­suu­den — ja kuluttavat. Lomakkeilla ja haas­tat­te­luil­la myös var­mis­te­taan ihmisten puheiden toden­mu­kai­suus, ja arvioi­daan ansait­se­vat­ko he sosi­aa­lie­tuuk­sia tai muita tukia. Byrokratia on lyhyesti siis ihmisten tark­kai­lua ja luo­kit­te­lua sosi­aa­li­siin kate­go­rioi­hin, sääntöjen luomisen ja niiden toteu­tu­mi­sen val­vo­mi­sen ohella.

Pahinta byro­kra­tias­sa ei kui­ten­kaan tunnu olevan valvonta ja kontrolli. Kirjailija Franz Kafkan kuu­lui­sas­sa kuvauk­ses­sa byro­kra­tias­ta pai­na­jais­mai­sen tekee epäin­hi­mil­li­syys, vie­raan­tu­mi­nen ja per­soo­nat­to­muus. Samankaltaisesti byro­kra­ti­saa­tioon viittasi myös Hannah Arendt puhues­saan “banaa­lis­ta pahasta”. Tällä hän tarkoitti pahuuden arki­päi­väi­syyt­tä, jota toteut­ta­vat hir­viöi­den sijaan taval­li­set ihmiset. Arendtin visiossa pahuus on toi­sis­taan eris­tyk­sis­sä toimivien yksi­löi­den tekojen summa, joka on seurausta siitä, että ihmiset eivät kiinnitä huomiota siihen, mitä heidän ympä­ril­lään tapahtuu. Ihmiset vain “tot­te­le­vat sääntöjä” suuremman koko­nai­suu­den osina.

httpgratisography-com

Byrokratialla on Arendtin mukaan selkeä rooli suuren yhteis­kun­nal­li­sen pahan, kuten holo­kaus­tin, mah­dol­lis­ta­mi­ses­sa, sillä se vie­raan­nut­taa ihmiset toi­sis­taan ja kohtelee heitä kuin mitä tahansa mää­räl­li­ses­ti mitat­ta­vis­sa olevaa massaa. Byrokratia siis häivyttää yksilön moraa­li­sen vastuun ja kyvyn hahmottaa tekojensa kau­as­kan­toi­sia seu­raa­muk­sia. Se on itse­näi­sen ajattelun ja moraalin har­joit­ta­mi­sen vihol­li­nen. Kafkan kuvauk­sis­sa mer­ki­tyk­sel­li­sek­si nousee etenkin yksilön kokemus jär­jes­tel­män jär­jet­tö­myy­des­tä, omasta mer­ki­tyk­set­tö­myy­des­tä ja ihmis­kon­tak­tin puute. Molempien kuvauk­sis­sa byro­kra­tia esi­neel­lis­tää ihmiset kohdellen heitä met­ri­ta­va­ra­na. On kuitenkin muis­tet­ta­va, että jokainen jär­jes­tel­mä heijastaa aikaan ja kult­tuu­ri­pii­rin sidottuja yhteis­kun­nal­li­sia arvoja ja normeja, ja byro­kraat­ti­set todel­li­suu­det myös poik­kea­vat toi­sis­taan.

Suomessa banaali paha näkyy vaikkapa siinä, kuinka poliit­ti­sil­la pää­tök­sil­lä kon­kreet­ti­ses­ti huo­non­ne­taan tietyn ihmis­ryh­män, kuten vanhusten, opis­ke­li­joi­den tai pie­ni­tu­lois­ten lap­si­per­hei­den, olo­suh­tei­ta ilman, että kukaan yksit­täi­nen ihminen ottaa tilan­tees­ta vastuuta tai tunnustaa tekojensa moraa­li­sia seu­rauk­sia. Tukia ja hoi­to­hen­ki­lö­kun­taa vähen­tä­vät ja asiakkaan lei­pä­jo­noon ohjaavat vir­kai­li­jat tekevät vain työtä käskettyä. Yksilö hukkuu isompaan kuvioon, jossa päätöksiä tehdään mark­ki­na­ta­lou­den ehdoilla.

Eroon paperisodasta?

Byrokratian kau­heuk­sia on sur­ku­tel­tu jo 1900-luvun alun vuo­si­kym­me­nis­tä lähtien, mutta sen rooli arjes­sam­me on vain kasvanut enti­ses­tään. Miksi emme luo jär­jes­tel­mää, jossa sitä ei olisi — ainakaan samassa mit­ta­ka­vaa­vas­sa kuin nyt?

Byrokratian kasvu vaikuttaa absur­dil­ta tilan­tees­sa, jossa sen vastainen puhe on ollut olen­nai­nen osa talous­li­be­ra­lis­tis­ta poliit­tis­ta kampanjaa. Sääntelyn ja valtion viras­to­jen kaven­ta­mi­nen ja pal­ve­lui­den yksi­tyis­tä­mi­nen ovat olleet poliit­ti­sel­la agendalla niin Suomessa kuin maa­il­mal­la­kin, ja byro­kra­tia on monissa poliit­ti­sis­sa puheissa yhdis­tet­ty ennen kaikkea kom­mu­nis­miin. Neuvostoliiton hajottua kom­mu­nis­mis­ta on Euroopassa kuitenkin jäljellä enää vain muis­toe­si­nei­tä, mutta byro­kra­tia on ja pysyy.

hans-httpspixabay-comfiraastin-silppuri-murskattu-paperi-779850

Graeber toteaa, että talous­sään­te­lys­tä “vapaimmat” maat, kuten Yhdysvallat, ovat itse asiassa kaikkein byro­kraat­ti­sim­pia. Olematon valtio ja vapaat markkinat eivät siis yllättäen vähen­nä­kään pape­ri­työn määrää.

Graeberin mukaan ainakin osasyy tähän on se, että byro­kra­ti­saa­tios­ta hyötyvät vai­ku­tus­val­tai­set suu­ry­ri­tyk­set ja niiden joh­to­por­tais­sa vai­kut­ta­vat ihmiset. Vapaudesta vauh­koa­vat libe­ra­lis­tit vaativat sääntöjen ja rajoi­tus­ten pur­ka­mis­ta, mutta Graeberin mukaan kyse on dere­gu­laa­tion, eli sääntelyn lak­kaut­ta­mi­sen, sijaan re-regu­laa­tios­ta eli uudelleen sään­te­lys­tä.

Tässä kehi­tyk­ses­sä olemassa olevat, useim­mi­ten kan­sal­lis­val­tioi­den yksi­tyi­sil­le toi­mi­joil­le asettamat rajoi­tuk­set, puretaan ja korvataan uusilla, suu­ry­ri­tyk­sil­le suo­tui­sil­la sää­dök­sil­lä. Näin ollen byro­kra­tia ja täy­tet­tä­vien lomak­kei­den määrä ei suinkaan vähene vaan pahim­mil­laan jopa kasvaa. Malliesimerkkinä tästä voisi pitää yli­opis­to­jen yksi­tyis­tä­mis­ke­hi­tys­tä, mikä on johtanut vain tar­kem­paan tulos­ar­vioin­tiin ja täten myös val­von­taan ja loput­to­maan rapor­toin­ti­kier­tee­seen.

Yliopistouudistuksen ja leik­kaus­ten myötä yli­opis­to­jen hal­lin­to­hen­ki­lö­kun­taa on vähen­net­ty tun­tu­vas­ti. Nämäkin muutokset ovat saaneet perus­te­luik­seen talous­li­be­ra­lis­ti­sia hokemia joh­ta­mi­ses­ta, mark­ki­noin­nis­ta ja raskaiden raken­tei­den pur­ka­mi­ses­ta voiton mak­si­moi­mi­sek­si. Tarkemmin kat­sot­tu­na huomataan kuitenkin, että byro­kraat­tien määrän vähen­tä­mi­nen ei ole sama asia kuin byro­kra­tian vähen­tä­mi­nen. Tuloskeskeisyys päin­vas­toin useim­mi­ten vain lisää rapor­toin­nin ja seurannan määrää, ja kun ei ole enää hen­ki­lös­töä hoitamaan kaikkea pape­ri­so­taa, kaatuvat pape­ri­hom­mat tut­ki­joi­den ja muun hen­ki­lö­kun­nan harteille.

Arendtin, Kafkan ja Graeberin kiivaista kir­joi­tuk­sis­ta huo­li­mat­ta byro­kra­tia on toki myös osittain tar­peel­lis­ta — ainakin nykyi­ses­sä yhteis­kun­ta­mal­lis­sa. Byrokratian tut­ki­mi­nen onkin erityisen tärkeää sen sel­vit­tä­mi­sek­si, missä sitä tarvitaan ja missä ei, ja mihin ihmis­ryh­miin se vaikuttaa nega­tii­vi­ses­ti, ja ennen kaikkea: kuinka sitä voisi avata ja tehdä inhi­mil­li­sem­mäk­si. Muutokset byro­kra­tias­sa hei­jas­te­le­vat laajempia yhteis­kun­nal­li­sia trendejä, se avaa siis ikkunan myös yhteis­kun­nal­lis­ten ilmiöiden laa­jem­paan tar­kas­te­luun.

pixabay-7


Lisälukemista ja lähteitä:

Franz Kafka: Oikeusjuttu

Franz Kafka: Linna

Hannah Arendt: Totalitarismin synty

David Graeber: The Utopia of Rules: On Technology, Stupidity and the Secret Joys of Bureaucracy

Minna van Gerven: Sosiaalipoliittisten reformien voittajat ja häviäjät Euroopassa Työttömyysturvalain muutokset ja koh­dis­tu­mi­nen Isossa-Britanniassa, Alankomaissa ja Suomessa 1980 – 2006

Tommi Sottinen: Häränpaskahommia, Professoriblogi 12.9.2016

Katso myös: Dok: Requiem for the American Dream, YLE Areena: http://​areena​.yle​.fi/1 – 3319316

Artikkelikuva: Harald Groven (CC BY 2.0Author Franz Kafka and socio­lo­gist and founder of bureacu­racy research Max Weber

Save

Save

Save

Save

Kirjoittaja

Saara Toukolehto on AntroBlogin toimituspäällikkö. Saaran antropologisia kiinnostuksen kohteita ovat mm. maahanmuuton, arvojen, moraalin ja ”hyvän elämän” -käsitteen tutkimus integraatiopolitiikan viitekehyksessä, joiden parissa hän tekee parhaillaan väitöskirjatutkimusta Groningenin yliopistolle.

Lue myös nämä:

Vuoden 1918 sotaa on tulkittu aikalaisten toimesta eri tavoin niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Myös sodanjälkeinen historiantutkimus on tuottanut erilaisia tulkintoja. Tätä moninaisuutta selittää se, että Suomessa sodittiin samanaikaisesti monesta eri syystä: työväenluokan vapauttamiseksi kapitalismin kahleista, valtiollisen itsenäisyyden turvaamiseksi ja kotimaisia kapinallisia vastaan. Lisäksi vuoden 1918 sota oli osa ensimmäistä maailmansotaa. Miten sodan kokeneet ihmiset ovat ilmaisseet ja tulkinneet kokemuksiaan? Missä määrin kokemusten sisällöt muotoutuvat ja muuntuvat niissä prosesseissa, joissa henkilökohtaisesti koettu tapahtuma välitetään muille kerronnan avulla? Toisin sanoen, miten kokemuksia käsitellään – ilmaistaan ja tulkitaan – kun henkilökohtainen ja yksilöllinen tieto, tunne ja tulkinta asetetaan kulttuuriseen ja sosiaaliseen kontekstiin ja välitetään tietylle kohderyhmälle sanojen voimalla?