Teksti: Saara Toukolehto, VTM. Podcast-lukija: Bea Bergholm.
Jokainen on varmasti joskus ollut tilanteessa, jossa byrokraattisten kiemuroiden edessä on tehnyt mieli heittäytyä lattialle kuin pikkulapsi, huutaa, repiä paperit silpuksi ja näyttää kieltä virkailijalle. Byrokratia on raastanut hermojamme ja kummitellut painajaisissamme jo ainakin vuosisadan ajan. Se on löytänyt tiensä kirjallisuuden klassikoihin, tulisimpiin poliittisiin väittelyihin, ja se hankaloittaa arkista elämäämme ehkä enemmän kuin mikään muu yksittäinen häiriötekijä.
Byrokratia on yksi modernin maailman tunnusomaisimmista piirteistä, ja jos antropologi David Graeberia on uskominen, olemme tottuneet siihen jo siinä mittakaavassa, ettemme enää edes muista valittaa siitä yhtä kärkeästi kuin ennen.
Graeber myös muistuttaa, että toisin kuin monet ovat kuvitelleet, byrokratia ei suinkaan katoa hyvinvointivaltion rakenteiden purkamisen, yksityistämisen tai markkinoiden vapauttamisen myötä. Tämä johtuu siitä, että vaikka termiä käytetään usein negatiivisessa merkityksessä viittaamaan virkavaltaan – jonka voimakkaaseen läsnäoloon arkisessa päätöksenteossa on jopa kehitetty oma sanansa: sääntöyhteiskunta – tarkoittaa se laajemmin ymmärrettynä kuitenkin kaikkea sellaista sääntelyä ja protokollaa, jonka puitteissa toimintaa määrätään ja suoritetaan niin valtion toimesta kuin yksityiselläkin sektorilla. Graeberin mukaan julkisen ja yksityisen sektorin byrokratiat ovat jo niin kietoutuneet, että niiden välinen rajanveto on lähes mahdotonta.
Muun muassa organisaatioiden ja käytännön politiikan antropologiassa on tutkittu myös byrokratiaa, byrokraatteja ja edellä mainittujen vaikutuksia ihmisten elämään käytännön tasolla. Ottaen huomioon ilmiön laajuuden ja mittavuuden, on byrokratia tärkeä antropologinen tutkimuskohde, joka kietoutuu modernin yhteiskunnan erilaisten ilmiöiden ja aspektien tutkimukseen.
On hyvin kuvaavaa, että tutkiessani maahanmuuttajille järjestettyä kotouttamiskoulutusta Berliinissä, suurin osa koulutuksesta kului byrokraattisten menettelyiden selittämiseen uusille tulokkaille. Maahanmuuttajan silmissä byrokratia on kuin siansaksaksi kirjoitettu arvoitus: ratkaise tämä niin voit jatkaa matkaasi lähtöruudusta kohti “maalia” eli normaalia arkea uudessa kotimaassa. Jos sääntöyhteiskunnassa eläminen ahdistaa paikallisia ihmisiä, on ahdistuneisuus vieläkin suurempaa niiden keskuudessa, jotka eivät puhu kieltä ja tunne järjestelmää – joskin virastomaailma on kuin rinnakkaistodellisuus meistä suurimmalle osalle vaikka kieltä puhuisimmekin.
Byrokratian inhottavin puoli onkin siinä, että sen jal
koihin tuntuvat erityisesti jäävän yhteiskunnan huono-osaisimmat, kuten vanhukset, sairaat, maahanmuuttajat ja pitkäaikaistyöttömät, sillä heidän toimeentulonsa ja asemansa yhteiskunnassa riippuu pitkälti lomakkeentäyttökyvyistä ja virkailijoiden armollisuudesta. Toki sääntöyhteiskunta käy myös muiden hermoille, mutta varakkaammilla on resursseja palkata avuksi byrokratiasta elantonsa saava kirjanpitäjä tai oikeusoppinut.
Eemi Nordström kirjoitti vähän aikaa sitten niin ikään Graeberiin nojaten niin sanotuista hevonp*skaduuneista seuraavaa: “teknologia on ikään kuin valjastettu keksimään meille lisää töitä. Tämä näkyy esimerkiksi yrityslain, henkilöstöhallinnon ja tiedotus- ja suhdetoiminnan sektorien ennennäkemättömänä paisumisena.” Suurin osa näiden sektoreiden töistä on puhdasta lomakkeiden pyörittelyä, tulosten mittaamista ja tehokkuusraportointia.
Sen lisäksi että ihmiset päätyvät byrokratisaation myötä tekemään työtä, jolla ei ole tarkoitusta, myös ne jotka eivät työllisty joutuvat kuluttamaan energiaansa paperihommiin ja virastoissa juoksemiseen. Tämä pätee niin työttömään kuin sairaslomalaiseen. Graeber huomauttaakin, että byrokratia tappaa luovuuden, se täyttää paperisodalla sen tilan, jonka ihminen tarvitsee vapaalle ajattelulle ja visioiden toteuttamiselle, muovaten täten olemisen perusteita. Ihmisellä ei saa olla aikaa luovalle ajattelulle, sillä se tarkoittaisi, että ihminen tekee jotain väärin. Kiire ja stressi ovat normaalin ja tuottavan yksilön pysyviä olotiloja.
Banaali paha
Graeber painottaa byrokratiaa vallankäytön muotona. Sen avulla valtaapitävät varmistavat, että ihmiset – niin maahanmuuttajat kuin syntyperäisetkin – toimivat niin kuin heidän pitääkin; maksavat veronsa, rekisteröivät asuinpaikkansa, lastensa lukumäärän ja suorittavat oppi- ja asevelvollisuuden – ja kuluttavat. Lomakkeilla ja haastatteluilla myös varmistetaan ihmisten puheiden todenmukaisuus, ja arvioidaan ansaitsevatko he sosiaalietuuksia tai muita tukia. Byrokratia on lyhyesti siis ihmisten tarkkailua ja luokittelua sosiaalisiin kategorioihin, sääntöjen luomisen ja niiden toteutumisen valvomisen ohella.
Pahinta byrokratiassa ei kuitenkaan tunnu olevan valvonta ja kontrolli. Kirjailija Franz Kafkan kuuluisassa kuvauksessa byrokratiasta painajaismaisen tekee epäinhimillisyys, vieraantuminen ja persoonattomuus. Samankaltaisesti byrokratisaatioon viittasi myös Hannah Arendt puhuessaan “banaalista pahasta”. Tällä hän tarkoitti pahuuden arkipäiväisyyttä, jota toteuttavat hirviöiden sijaan tavalliset ihmiset. Arendtin visiossa pahuus on toisistaan eristyksissä toimivien yksilöiden tekojen summa, joka on seurausta siitä, että ihmiset eivät kiinnitä huomiota siihen, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Ihmiset vain “tottelevat sääntöjä” suuremman kokonaisuuden osina.
Byrokratialla on Arendtin mukaan selkeä rooli suuren yhteiskunnallisen pahan, kuten holokaustin, mahdollistamisessa, sillä se vieraannuttaa ihmiset toisistaan ja kohtelee heitä kuin mitä tahansa määrällisesti mitattavissa olevaa massaa. Byrokratia siis häivyttää yksilön moraalisen vastuun ja kyvyn hahmottaa tekojensa kauaskantoisia seuraamuksia. Se on itsenäisen ajattelun ja moraalin harjoittamisen vihollinen. Kafkan kuvauksissa merkitykselliseksi nousee etenkin yksilön kokemus järjestelmän järjettömyydestä, omasta merkityksettömyydestä ja ihmiskontaktin puute. Molempien kuvauksissa byrokratia esineellistää ihmiset kohdellen heitä metritavarana. On kuitenkin muistettava, että jokainen järjestelmä heijastaa aikaan ja kulttuuripiirin sidottuja yhteiskunnallisia arvoja ja normeja, ja byrokraattiset todellisuudet myös poikkeavat toisistaan.
Suomessa banaali paha näkyy vaikkapa siinä, kuinka poliittisilla päätöksillä konkreettisesti huononnetaan tietyn ihmisryhmän, kuten vanhusten, opiskelijoiden tai pienituloisten lapsiperheiden, olosuhteita ilman, että kukaan yksittäinen ihminen ottaa tilanteesta vastuuta tai tunnustaa tekojensa moraalisia seurauksia. Tukia ja hoitohenkilökuntaa vähentävät ja asiakkaan leipäjonoon ohjaavat virkailijat tekevät vain työtä käskettyä. Yksilö hukkuu isompaan kuvioon, jossa päätöksiä tehdään markkinatalouden ehdoilla.
Eroon paperisodasta?
Byrokratian kauheuksia on surkuteltu jo 1900-luvun alun vuosikymmenistä lähtien, mutta sen rooli arjessamme on vain kasvanut entisestään. Miksi emme luo järjestelmää, jossa sitä ei olisi – ainakaan samassa mittakavaavassa kuin nyt?
Byrokratian kasvu vaikuttaa absurdilta tilanteessa, jossa sen vastainen puhe on ollut olennainen osa talousliberalistista poliittista kampanjaa. Sääntelyn ja valtion virastojen kaventaminen ja palveluiden yksityistäminen ovat olleet poliittisella agendalla niin Suomessa kuin maailmallakin, ja byrokratia on monissa poliittisissa puheissa yhdistetty ennen kaikkea kommunismiin. Neuvostoliiton hajottua kommunismista on Euroopassa kuitenkin jäljellä enää vain muistoesineitä, mutta byrokratia on ja pysyy.
Graeber toteaa, että taloussääntelystä “vapaimmat” maat, kuten Yhdysvallat, ovat itse asiassa kaikkein byrokraattisimpia. Olematon valtio ja vapaat markkinat eivät siis yllättäen vähennäkään paperityön määrää.
Graeberin mukaan ainakin osasyy tähän on se, että byrokratisaatiosta hyötyvät vaikutusvaltaiset suuryritykset ja niiden johtoportaissa vaikuttavat ihmiset. Vapaudesta vauhkoavat liberalistit vaativat sääntöjen ja rajoitusten purkamista, mutta Graeberin mukaan kyse on deregulaation, eli sääntelyn lakkauttamisen, sijaan re-regulaatiosta eli uudelleen sääntelystä.
Tässä kehityksessä olemassa olevat, useimmiten kansallisvaltioiden yksityisille toimijoille asettamat rajoitukset, puretaan ja korvataan uusilla, suuryrityksille suotuisilla säädöksillä. Näin ollen byrokratia ja täytettävien lomakkeiden määrä ei suinkaan vähene vaan pahimmillaan jopa kasvaa. Malliesimerkkinä tästä voisi pitää yliopistojen yksityistämiskehitystä, mikä on johtanut vain tarkempaan tulosarviointiin ja täten myös valvontaan ja loputtomaan raportointikierteeseen.
Yliopistouudistuksen ja leikkausten myötä yliopistojen hallintohenkilökuntaa on vähennetty tuntuvasti. Nämäkin muutokset ovat saaneet perusteluikseen talousliberalistisia hokemia johtamisesta, markkinoinnista ja raskaiden rakenteiden purkamisesta voiton maksimoimiseksi. Tarkemmin katsottuna huomataan kuitenkin, että byrokraattien määrän vähentäminen ei ole sama asia kuin byrokratian vähentäminen. Tuloskeskeisyys päinvastoin useimmiten vain lisää raportoinnin ja seurannan määrää, ja kun ei ole enää henkilöstöä hoitamaan kaikkea paperisotaa, kaatuvat paperihommat tutkijoiden ja muun henkilökunnan harteille.
Arendtin, Kafkan ja Graeberin kiivaista kirjoituksista huolimatta byrokratia on toki myös osittain tarpeellista – ainakin nykyisessä yhteiskuntamallissa. Byrokratian tutkiminen onkin erityisen tärkeää sen selvittämiseksi, missä sitä tarvitaan ja missä ei, ja mihin ihmisryhmiin se vaikuttaa negatiivisesti, ja ennen kaikkea: kuinka sitä voisi avata ja tehdä inhimillisemmäksi. Muutokset byrokratiassa heijastelevat laajempia yhteiskunnallisia trendejä, se avaa siis ikkunan myös yhteiskunnallisten ilmiöiden laajempaan tarkasteluun.
Lisälukemista ja lähteitä:
Franz Kafka: Oikeusjuttu
Franz Kafka: Linna
Hannah Arendt: Totalitarismin synty
David Graeber: The Utopia of Rules: On Technology, Stupidity and the Secret Joys of Bureaucracy
Minna van Gerven: Sosiaalipoliittisten reformien voittajat ja häviäjät Euroopassa Työttömyysturvalain muutokset ja kohdistuminen Isossa-Britanniassa, Alankomaissa ja Suomessa 1980–2006
Tommi Sottinen: Häränpaskahommia, Professoriblogi 12.9.2016
Katso myös: Dok: Requiem for the American Dream, YLE Areena: http://areena.yle.fi/1-3319316
Artikkelikuva: Harald Groven (CC BY 2.0) Author Franz Kafka and sociologist and founder of bureacuracy research Max Weber
