Meksikon nauravat kuoleman kuvat

Meksikon kuolleiden päivät on maan tärkein vuotuinen juhla. Värikkäistä, nauravista kuoleman kuvistaan tunnettu tapahtuma on tullut viime vuosina myös suomalaisille tutuksi eräänlaisena meksikolaisena halloweenina. Mitä merkityksiä juhlalla on meksikolaisessa yhteiskunnassa?

Kuolleiden päivien esi­ko­lum­bi­aa­ni­set juuret ovat asteek­kien kuukauden mit­tai­ses­sa esi-isien juh­lin­nas­sa, jolla kun­nioi­tet­tiin myös kuol­lei­den juma­la­tar­ta. Nykyinen tapa juhlia on muo­dos­tu­nut vuo­si­sa­to­jen varrella katolisen euroop­pa­lai­sen perinteen ja Meksikon myrs­kyi­sän historian ele­men­teis­tä. Kuolleiden päivät on omistettu lähei­sil­le, mutta maan kult­tuu­ri­nen kuvasto on täynnä kuo­le­ma­viit­tauk­sia ylei­sem­mäl­lä­kin tasolla, nauravien pää­kal­lo­jen, tans­si­vien luu­ran­ko­jen ja hau­ta­jais­sym­bo­lii­kan muodossa. Lisäksi puhe­kie­les­sä on luke­mat­to­mia tapoja viitata leik­ki­sään suh­tee­seen kuoleman kanssa.

Kuulostaa hieman makaa­be­ril­ta, eikö totta? Euroopassa ja Yhdysvalloissa 1900-luku on yleisesti ottaen pro­fi­loi­tu­nut kuoleman kiel­tä­mi­sen vuo­si­sa­ta­na. Meksikossa tilanne on juuri päin­vas­tai­nen. Eräänlainen ironinen, hilpeä tut­ta­val­li­suus kuolemaa kohtaan on koko kan­sal­li­si­den­ti­tee­tin pohjana. Kyseessä ei ole natio­na­lis­mil­le ominainen romant­ti­nen ja uhrau­tu­vai­nen kuoleman ihan­noin­ti, vaan nihi­lis­ti­nen ja kevyt­mie­li­nen tut­ta­val­li­suus, jopa flirt­tai­lu vii­ka­te­mie­hen kanssa. Asenteessa on kaikuja kes­kiai­kai­ses­ta teemasta: kuolema saapuu lopulta kaikille ja saa aina viimeisen naurun.

Värikkäät, nauravat pääkallot näkyvät yhä enemmän suo­ma­lai­ses­sa katu­ku­vas­sa. Niitä on vaat­teis­sa, koriste-esineissä, julis­teis­sa, tatuoin­neis­sa, ja tietenkin mek­si­ko­lais­ten ravin­to­loi­den ja baarien kuvas­tois­sa. Myös kuol­lei­den päivä on mur­tau­tu­nut suo­ma­lai­seen tie­toi­suu­teen erään­lai­se­na mek­si­ko­lai­se­na hal­lowee­ni­na. Värikkäällä kuo­le­ma­ku­vas­tol­la on moniu­lot­tei­nen ja hieman synkkä kult­tuu­ri­his­to­ria, joka punoutuu mek­si­ko­lai­seen yhteis­kun­taan myös mar­ras­kuun alun ulko­puo­lel­la.

Kuolleiden päivät (31.10. – 2.11.) on Meksikon suurin juhla ja kuuluisin turis­ti­ta­pah­tu­ma, joka kerää vuo­sit­tain miljoonia seuraajia hau­taus­mail­la vie­tet­tä­vil­le val­vo­jai­sil­le. Haudoille ja koteihin pys­ty­te­tään muis­toalt­ta­rei­ta edes­men­neil­le lähei­sil­le. Esille asetetaan vai­na­jal­le mieluisia ruokia, mah­dol­li­ses­ti myös alkoholia ja tupakkaa, lapsille leluja ja makeisia. Juhlan aikana sielujen odotetaan palaavan naut­ti­maan elävien seurasta. Oranssit samet­ti­ruusut yhdessä suit­suk­kei­den ja kynt­ti­löi­den kanssa ohjaavat ne perille.

Erityiset juhlaan liittyvät ruoat ja esineet täyttävät kauppojen ja kojujen hyllyt jo loka­kuus­sa. Kuolleiden leipä on makeaa ja sokerista, luu­ai­heil­la koris­tel­tua. Marsipaani- ja suklaa­pää­kal­lot ja ‑arkut vaihtavat omistajaa elävien parissa. Joskus niihin on jopa koris­tel­tu saajan nimi.

Kuolleiden Päivä 2011. Kuva: Jennifer Gaillard (CC BY-NC-SA 2.0)

Kuolema kansallissymbolina

Inhimillisellä tasolla mek­si­ko­lais­ten tavat suhtautua var­si­nai­seen kuolemaan ovat saman­kal­tai­sia kuin missä tahansa muu­al­la­kin. Kuolema on tragedia, joka järkyttää yksilö- ja yhtei­sö­ta­sol­la syvästi. Meksikon tapauk­ses­sa erityinen kuo­le­ma­suh­de on sym­bo­li­nen. Kuolemaan lei­kil­li­ses­ti suh­tau­tu­mi­sen koetaan olevan mek­si­ko­lai­suu­den ytimessä, samalla tavoin kuin sisu suo­ma­lai­suu­des­sa.

Meksikon val­lan­ku­mouk­sen (1910−20) jälkeen haja­nai­sen, luok­kae­ro­jen repimän yhteis­kun­nan tunne yhtei­ses­tä tule­vai­suu­des­ta ja yhtei­sis­tä tavoit­teis­ta oli vai­val­loi­nen, ja mah­dol­li­suu­det kol­lek­tii­vi­seen toi­min­taan rajal­li­set. Tällaisessa han­ka­las­sa ilma­pii­ris­sä 1920-luvun puo­li­vä­lin intel­lek­tuel­lit, poliit­ti­set akti­vis­tit ja tai­tei­li­jat muo­toi­li­vat kuo­le­mas­ta kan­sal­li­sen symbolin. Kuoleman symbolit ja elementit olivat jo valmiiksi punou­tu­neet Meksikon valtion kult­tuu­ri­his­to­ri­aan. Ne tuli vain valjastaa val­lan­ku­mouk­sen ja uuden kan­sal­lis­val­tion käyttöön.

Mixquicin hau­taus­maal­la Meksiko Cityssä. Kuva: Emmi Huhtaniemi

Vihollisten kansakunta

Antropologi Claudio Lomnitzin mukaan Meksikon kan­sal­lis­val­tio on muo­tou­tu­nut pitkälti kuolemaan ja kuol­lei­den hal­lin­noin­tiin liit­ty­vien käy­tän­tö­jen varaan. Meksikon val­lan­ku­mous oli päätös yhdelle lukui­sis­ta väki­val­tai­sis­ta sykleistä, jotka ovat tois­tu­neet maan his­to­rias­sa ja jättäneet pysyvän jäljen kan­sal­li­si­den­ti­tee­tin sym­bo­liik­kaan.

Valtion muo­dos­tu­mi­sen taustalla oleva kuoleman historia alkaa alku­pe­räi­sa­suk­kai­den kan­san­mur­his­ta 1500-luvulla. Tästä seuraa myös mek­si­ko­lai­sen iden­ti­tee­tin syvin ris­ti­rii­ta. Meksiko on valtiona sekä kolo­ni­soi­tu että euroop­pa­lai­nen. Se on veri­vi­hol­lis­ten (kon­kis­ta­do­rien ja alku­pe­räis­kan­so­jen) yhdessä muo­dos­ta­ma kan­sa­kun­ta, jonka uhat tulevat sisäl­tä­päin. Koloniaalinen perintö tekee vaikeaksi rajan vetämisen kan­sa­kun­nan ja sen vihol­lis­ten välille.

Meksikolaiset mää­rit­te­le­vät itsensä mes­tit­seik­si (mestizo = sekoitus), val­loit­ta­jien ja val­loi­tet­tu­jen jäl­ke­läi­sik­si. Identiteetin yhdistävä tekijä on hataralla pohjalla, sillä mestizo kan­sal­li­se­na hahmona on saanut alkunsa rais­kauk­ses­ta. ”Sekoittumattomat” väestön osat eivät myöskään sisälly mestitsi-iden­ti­teet­tiin. Espanjalaisten val­loit­ta­jien jäl­ke­läi­set, kreolit, pelkäävät hyl­kää­mis­tä ulko­maa­lai­si­na euroop­pa­lai­si­na, ja alku­pe­räis­kan­sat on käy­tän­nös­sä ajettu yhteis­kun­nan mar­gi­naa­liin.

Tätä ris­ti­rii­tais­ta ja epäyh­te­näis­tä taustaa vasten tut­ta­val­li­suus kuoleman kanssa luo soli­daa­ri­suut­ta ja tasa-arvoa. Kuolemakuvaston aktii­vi­nen käyttö on erään­lais­ta taktista sovit­te­lua – perim­mäi­sen tasa-arvon tun­nus­ta­mis­ta vas­tak­kais­ten osa­puol­ten välillä.

Kuoleman hallinnointi historiassa

Kuolemalla on syväl­li­nen, kaikkia ihmisiä yhdistävä sym­bo­li­nen arvo, sen lisäksi Meksikon valtio on muo­dos­tu­nut monille kuolemaan ja kuol­lei­siin liit­ty­vil­le käy­tän­nöil­le. Valloituksen ajan kan­san­mur­his­ta lähtien Meksikoa ovat muo­kan­neet toistuvat taistelut, teloi­tuk­set ja poliit­ti­set sala­mur­hat. Yhden taistelun voittajat on usein teloi­tet­tu seu­raa­vien vapaut­ta­jien nimissä. Meksikosta tuli maailman ensim­mäi­nen itse­näis­ty­nyt siirtomaa, mutta sen sijaan että mek­si­ko­lai­nen natio­na­lis­mi olisi voi­ton­rie­muis­ta omis­tau­tu­mis­ta, se on varau­tu­nut­ta ja itse­tie­tois­ta sel­viy­ty­mis­tä.

Meksikolaisen popu­laa­ri­kult­tuu­rin juuret ovat 1700-luvun kato­li­ses­sa kuo­le­ma­kul­tis­sa, ja sille tyy­pil­li­ses­tä jaka­mi­ses­sa ja juh­li­mi­ses­sa. Vuosisadan loppuun mennessä kansan parissa juhlitut kuol­lei­den päivät sulau­tui­vat osaksi katolista perin­net­tä. Tuona aikana syntyivät kotialt­ta­ri, sielulle tar­joil­ta­vat ruoat ja lahjat, almut köyhille ja lapsille sekä juhlan makeat nimik­ko­her­kut.

1700-luvun yhteis­kun­nal­lis­ta ilma­pii­riä leimasi kado­tuk­seen jou­tu­mi­sen pelko. Kristillisen opin mukaan pelas­tuk­sen kannalta erityisen tärkeää oli almujen jakaminen vähem­pio­sai­sil­le, jolloin rik­kaam­mat antajat myös takasivat itselleen hyvän kuoleman ja lyhyemmän ajan kii­ras­tu­les­sa. Valtavien luok­kae­ro­jen maassa rik­kaim­mat eivät voineet täysin unohtaa köyhimpiä, sillä avuttoman aut­ta­mi­nen tässä elämässä toisi antajalle palkkion tuon­puo­lei­ses­sa. Tällä tavoin myös rikkaat olivat riip­pu­vai­sia köyhistä, ja kuoleman jälkeen maailman epä­oi­keu­den­mu­kai­suu­det kom­pen­soi­tai­siin. Tämä kuvasto oli niin voi­ma­kas­ta, että se ei pysynyt kirkon hal­lit­ta­vis­sa, vaan juurtui koteihin ja yhtei­söi­hin. Kuoleman pelko synnytti soli­daa­ri­suut­ta luokkien sisällä, ja sai aikaan eri­lais­ten vel­jes­kun­tien ja tuki­jär­jes­tel­mien syn­ty­mi­sen.

Koloniaalisessa Meksikossa huoli kuol­lei­den hyvin­voin­nis­ta, oikean­lai­ses­ta kuo­le­mas­ta ja tuon­puo­lei­ses­ta oli elämän keskiössä. Espanjasta itse­näis­ty­mi­sen (1821) jälkeen Meksiko kamppaili syn­ny­tys­tus­kis­sa vuo­si­sa­dan ajan, ja tänä aikana yhteis­kun­ta­muo­to muuttui tasa­val­las­ta kei­sa­ri­kun­nak­si ja lopulta dik­ta­tuu­rik­si. Keskustelu oikean­lai­ses­ta kuo­le­mas­ta muuttui ideo­lo­gi­sek­si, ja makaaberi kuvasto ja musta huumori täyttivät julkisen kes­kus­te­lun ja popu­laa­ri­kult­tuu­rin.

Kuuluisimmat luu­ran­ko­ku­vat syntyivät sano­ma­leh­ti­piir­tä­jä José Guadalupe Posadan toimesta. Hän työs­ken­te­li dik­ta­tuu­rin aikana monissa eri lehdissä ja tuli kuu­lui­sak­si osuvista satii­ri­sis­ta töistään, joiden takia monia jul­kai­su­ja lak­kau­tet­tiin.

Hän kommentoi kuvillaan teol­lis­tu­vaa Meksikoa: luok­kae­rot kasvoivat enti­ses­tään, tuotanto, maatalous, urbaanit projektit ja laitokset kasvoivat räjäh­dys­mäi­ses­ti, ja edis­tyk­sen rattaat jauhoivat tau­koa­mat­ta.

Santa Muerte. Nuevo Laredo, Meksiko. Kuva: Wikimedia CommonsNot home

Tanssiva luuranko kansan yhdistäjänä

Diktatuuri päättyi Meksikon val­lan­ku­mouk­seen 1910 – 1920. Se eteni edis­tyk­sen per­vers­sil­lä tehok­kuu­del­la: tuliaseet ja sota­jou­kot liik­kui­vat mas­soit­tain pitkin rau­ta­tei­tä, ja poliit­ti­set sala­mur­hat veivät useita pre­si­dent­te­jä, pre­si­den­tik­si pyrkiviä ja kongres­sin­jä­se­niä.

1920-luvulla sukupolvi val­lan­ku­mouk­sel­li­sia intel­lek­tuel­le­ja otti omakseen his­to­rial­li­sen kuo­le­ma­ku­vas­ton. He löysivät sen ritu­aa­li­ses­ta kuol­lei­den päivän juh­lin­nas­ta ylpeyden lähteen ja mallin moder­nis­ti­sel­le val­lan­ku­mouk­sel­le.

Kuolemakuvasto ammensi sekä asteek­kien ajoista että kato­li­ses­ta perin­tees­tä, ja toteutti näin ollen mek­si­ko­lais­ta kult­tuu­ri­sen sekoit­tu­mi­sen kaavaa, mes­tiza­jea. Posadan tanssivat luurangot tar­jo­si­vat esteet­ti­sen linkin modernin, esi­ko­lum­bi­aa­ni­sen ja popu­laa­rin taiteen välillä. Meksikon läheisyys kuoleman kanssa nähtiin sym­bo­li­ses­ti arvok­kaa­na vas­tais­ku­na kolo­nia­lis­min väki­val­lal­le, impe­ria­lis­mil­le ja kapi­ta­lis­ti­sel­le riistolle. Diego Rivera, kuuluisin aika­kau­den mek­si­ko­lai­sis­ta tai­tei­li­jois­ta, on kuvannut val­lan­ku­mouk­sen kanssa käsi kädessä saapuneen taiteen olevan ”voi­mak­kaam­pi kuin sota, kes­tä­väm­pi kuin uskonto”. Naurava ja tanssiva luuranko nousi kan­sa­kun­taa yhdis­tä­väk­si merkiksi.

Kuolleiden päivän alttari Helinä Rautavaaran museolla, 2014.

Kuoleman kuva muutoksessa

Tuttavallinen suh­tau­tu­mi­nen kuolemaan osana kan­sal­li­si­den­ti­teet­tiä kiteytyi val­lan­ku­mouk­sen jäl­kei­se­nä aikana, mutta se saa his­to­rial­li­ses­ti aina uusia muotoja. Vuosien varrella kuol­lei­den päivät ovat lin­kit­ty­neet tiukemmin poli­tiik­kaan ja kau­pal­li­suu­teen. 1960- ja 1970-luvuilla juhla hyper­na­tio­na­li­soi­tui. Sen asemaa koros­tet­tiin erityisen mek­si­ko­lai­se­na, ja se toimi vas­tais­ku­na hal­lowee­nin yleis­ty­mi­sel­le myös niillä Meksikon alueilla, joilla sitä ei aiemmin aktii­vi­ses­ti tuotu esiin. Myös Yhdysvaltojen ete­lä­osis­sa kuol­lei­den päivällä on erityinen asema lati­noi­den­ti­tee­tin vah­vis­ta­ja­na. Vuosien varrella juhlan merkitys turismin kannalta on kasvanut, ja yhteys kan­sal­li­si­den­ti­teet­tiin koros­tu­nut.

Vuosituhannen vaih­tees­sa Meksiko Cityssä nousi esiin uusi kuo­le­ma­sym­bo­lin rein­kar­naa­tio, Santa Muerte (pyhä kuolema). Hahmo esiintyy usein mor­sius­pu­vus­sa, joskus myös vii­ka­tet­ta ja maapalloa kantaen. Häntä koh­del­laan kuin katolista pyhimystä, vaikka kirkko on irti­sa­nou­tu­nut näistä käy­tän­nöis­tä. Pyhältä kuo­le­mal­ta pyydetään rahaa, rakkautta, onnea, terveyttä, ja hänelle on omistettu pyhättö Meksiko Cityn paha­mai­nei­sel­la Tepiton alueella.

Kultti on saanut alkunsa yhteis­kun­nan mar­gi­naa­lis­ta huu­me­kar­tel­lien ja kor­rup­toi­tu­nei­den poliisien parista, mutta nykyään seuraajia arvioi­daan olevan miljoonia Meksikossa ja Yhdysvaltojen ete­lä­osis­sa. Valtavirtaistumisen myötä monet yhteis­kun­nan lail­li­ses­sa mar­gi­naa­lis­sa olevat ovat löytäneet Santa Muerten: luu­ran­ko­hah­mo on myös seksuaali- ja suku­puo­li­vä­hem­mis­tö­jen suojelija.

Huumesodan alettua 2006 Meksikon hallinto on käynyt mie­li­val­tai­sem­mak­si ja väkivalta lisään­ty­nyt. Lomnitzin mukaan kultin suosion kasvu ja ala­maa­il­mas­ta jul­ki­suu­teen nousu hei­jas­te­le­vat val­tio­val­taa kohtaan tunnetun kun­nioi­tuk­sen rapau­tu­mis­ta. Pyhän kuoleman nousu yksin­val­ti­aak­si merkitsee valtion menet­tä­neen his­to­rial­li­sen valtansa kuoleman hal­lin­noi­mi­ses­sa.

Kuolleiden päivien aikana visu­aa­li­nen kuo­le­ma­ku­vas­to on run­saim­mil­laan. Muistojuhla on myös turis­tis­pek­taak­ke­li, jossa Meksikon kan­sal­li­si­den­ti­teet­ti nousee ylpeästi huomion kes­ki­pis­teek­si. Kaikkein näky­vim­mäs­sä ja yltä­kyl­läi­sim­mäs­sä muo­dos­saan nauravat pääkallot ovat soke­ri­si­na herkkuina, jotka täyttävät myy­mä­löi­den ja lei­po­moi­den seiniä metri toisensa jälkeen, ja kuol­lei­den juhla onkin aisteille makea ja miel­lyt­tä­vä. Aistielämysten ja juhlinnan äärellä tulevat yhteen perheet ja edes­men­neet suku­pol­vet, sekä Meksikon nykyhetki ja historia.

  • Podcast-lukija: Sanna Rauhala
  • Artikkelikuva: Calaveras Oaxaquena by Mexican political print­ma­ker and engraver, Jose Guadalupe Posada (1852−1913). (CC BY 2.0).
  • Stanley Brandes: Skulls to the Living, Bread to the Dead – the Day of the Dead in Mexico and Beyond. Blackwell 2006.
  • Claudio Lomnitz: Death and the Idea of Mexico. Zone 2008.

[rns_​reactions]

Kirjoittaja

Emmi Huhtaniemi, VTM, on sosiaali- ja kulttuuriantropologi Helsingin yliopistosta. Hän tarkasteli pro gradu -työssään maya-kalenterin loppuun liittynyttä uushenkisyyttä Meksikossa rituaalin ja magian näkökulmista. Emmiä kiinnostavat erityisesti inhimillisen kokemuksen rakentuminen ja tietoisuuden antropologia.

Lue myös nämä:

Lopettaako Libanonin "lokakuun vallankumous" sisällissodan, joka loppui 30 vuotta sitten? Lokakuussa 2019 kansa lähti Libanonissa kaduille vaatimaan loppua korruptiolle, sosiaalista oikeudenmukaisuutta sekä uusia vaaleja. Ennen kaikkea vallankumoukselliset vaativat maan uskonkuntien väliselle vallanjaolle perustuvan järjestelmän kaatamista.

Luurankohahmot ovat ilmenneet erilaisissa muodoissa meksikolaisessa symboliikassa kansallisvaltion historian aikana. Hahmot ovat erityisen esillä Kuolleiden päivän juhlinnassa, joka on iloista ja edesmenneitä kunnioittavaa. Populaarikulttuurin nauravaan luurankoon suhtaudutaan leikillisesti kuin vanhaan ystävään.