Teksti: Miia Halme-Tuomisaari, VTT, dosentti. Podcast-lukija: Bea Bergholm.
Tämä on kaksiosaisen artikkelin ensimmäinen osa. Toinen osa löytyy täältä.
‘Mehän tiedämme tuloksen!’ Ryntään puhelimelleni ja alan googlata. Aamupöpperöinen perhe katsoo kysyvästi. Yhdysvaltain vaalitulos. Se on selvinnyt kuudelta aamulla Suomen aikaa.
Tuijotan ruutua epäuskoisena. Clinton 204, Trump 247. Osavaltio toisensa perään on mennyt Trumpille – myös Yhdysvaltain luoteiskulmassa, minkä kaikki olettivat olevan Clintonin. Sivun alareuna vahvistaa karun todennäköisyyden: Trump voittaa 95 prosentin varmuudella.
Varoittivathan gallupit meitä tästä – eikä kerta ole ensimmäinen, kun Yhdysvaltain vaalitulos horjuttaa uskoa ihmiskuntaan. Silti lopputulos tuntuu liian surrealistiselta, epätodennäköiseltä, pelottavalta.
Tuo valkoisen miehen arroganssin ruumillistuma, tuo seksistinen imbesilli, sotahullu narsisti, patologinen valehtelija – uusi presidentti maailman vaikutusvaltaisimpaan valtioon?!!
Brexitin jälkeen vuosi 2016 tuntui jo painajaiselta. Voisimmeko tässä kohtaa vain yhdessä teeskennellä, ettei tätä kaikkea koskaan tapahtunut?
Kuva: Flickr-käyttäjä jirotrom, CC BY-ND-NC 2.0
Donald Trumpin vaalivoitto vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaaleissa jäänee historiaan merkittävänä sukupolvikokemuksena. ’Missä olit, kun kuulit, että Kennedyä oli ammuttu, että Prinsessa Diana oli kuollut, että WTC-torneihin oli hyökätty’? Kaikki kysymyksiä, joihin tiettyjen ikäluokkien edustajilla on automaattinen vastaus. Samoin lienee tulevaisuudessa Brexitin ja Trumpin vaalivoiton suhteen.
Tutkijat ovat sanoneet paljon tavasta, jolla tietyt merkitykselliset kokemukset yhdistävät meitä ajasta ja paikasta riippumatta. Tai täsmällisemmin yhdistävät meitä, jotka jaamme tietyn saman kuvitellun todellisuuden, kutsutaan sitä sitten ideologiaksi tai kulttuuripiiriksi.
Yhdysvaltain vaalituloksen kohdalla kollektiivisen tunnereaktion voimakkuutta vahvistaa kiistatta pettymys ja pelko. Pettymys siihen, että hiljainen enemmistö on katsonut läpi sormiensa hänen ala-arvoista käyttäytymistään. Että he sittenkin ovat halunneet valita johtajakseen valkoisen miehen ennemmin kuin (valkoisen) naisen – miehen, jolla on ilmiselvä oikeus olla sekä seksisti, rasisti että egomaanikko, ja hän on silti sovelias maailman vaikutusvaltaisimman valtion päämieheksi.
Pelkoja ei liene tarpeen eritellä – Trumpin letkautukset massakarkotuksista ja ydinaseen käytöstä selittävät itse itsensä.
Vaalituloksesta on kirjoitettu niin paljon taidokkaita analyysejä, että merkityksellisten lisä-äänien tarjoaminen tuntuu haastavalta. Ja kuitenkin antropologisesti asiaa voidaan tarkastella toisin, tietenkin. Tässä viittaan tapaan, jolla analysoimme vaalituloksen herättämiä reaktioita. Ennen kaikkea viittaan johtopäätöksiin, joita voisimme – ja meidän kenties tulisi – tästä vetää: demokratiasta hallintajärjestelmänä sekä ’ihmiskunnan hienoimpana hallinnollisena saavutuksena’.
Sosiaalinen media ankkuroi pohdinnan oivasti. Tänä aamuna feedit olivat ennakoitavasti täynnä kauhistunutta epäuskoa, kirvelevää pettymystä, tyrmistystä, suoranaista kauhua. Näitä seurasi muutamassa tunnissa häkellyttävä analyysipuheenvuorojen virta, jossa vaalitulosta on pyritty ymmärtämään eri näkökannoilta. Maaseutujen kouluttamattomien väestönosien vieraantuminen koulutetuista kaupunkilaisista sekä kaupunkilaisten tulevaisuudenvisioista toistuu säännönmukaisesti.
Samalla reaktiot ovat jo nyt saaneet humoristisia piirteitä – uutinen Kanadan maahanmuuttoviraston sivujen kaatumisesta on näistä ensimmäisiä. Somessa kiertävät myös videot hashtagilla #DrunkDonaldTrump sekä meemit ja gifit hänen voittonsa aiheuttamista reaktioista – joita molempia jaoin myös itse.
Humoristiset sävyt ovat tärkeitä, sillä ne kertovat erään hallinnollista jatkumoa tukevan elementin aktivoitumisesta. ’Presidenttimme saattaa olla hullu ja narri – mutta hän on silti meidän presidenttimme.’ Mitä kulta-aikoja poliittiselle satiirille tulevat vuodet lupaavatkaan! Kuka vielä luuli, ettei George W:n aikakautta voisi ylittää!
Toisin sanoen huumori, nauru kyynelten läpi, kertoo askeleesta joka seuraa alun tyrmistystä. Vaalitulos tullaan hyväksymään ilman merkittäviä haasteita. Vaalit olivat kiistatta rehdit. Ne täyttivät kaikki demokraattisen hallintajärjestelmän tärkeimmät piirteet: avoimen mahdollisuuden hakeutua ehdokkaaksi, julkisen kampanjoinnin, kansan tahdon ilmaisun vaalipäivänä äänestysuurnilla.
Olkoonkin, että kansa oli tässä kohtaa legendaarisen jakautunut. Tästäkin huolimatta meidän roolimme on hyväksyä ja kunnioittaa demokraattisen prosessin tulosta.
Onko asia lopulta näin? Kuinka pitkälle kollektiivisen uskollisuutemme tällaisia mielivaltaisuuksia tuottaviin järjestelmiin täytyy ulottua – missä kohtaa olisi tarpeen vetää johtopäätökset, viheltää peli poikki ja irtaantua massoista, oli niiden tahto mikä tahansa? Näistä pohdinnoista jatkamme huomenna!
Lue artikkelin seuraava osa tästä.
