Trump: Ei voi olla totta! 2/​2

Teksti: Miia Halme-Tuomisaari, VTT, dosentti. 

Tämä on toinen osa kak­sio­sais­ta artik­ke­lia, jonka ensim­mäi­nen osa löytyy täältä.

Lopetin eilisen kir­joi­tuk­se­ni kysy­myk­seen siitä, kuinka pitkälle uskol­li­suu­tem­me tällaisia mie­li­val­tai­suuk­sia — kuten Trumpin vaa­li­voit­toa — tuot­ta­viin jär­jes­tel­miin tulee ulottua? Missä kohtaa meidän olisi tarpeen vetää joh­to­pää­tök­set ja viheltää peli poikki? Kysymys nostaa esiin klassisia demo­kra­tian toi­mi­vuu­teen liittyviä ongelmia. Kun demo­kra­ti­aan vaaditaan yksin­ker­tais­ta mää­räe­nem­mis­töä — 51 pro­sent­tia — luodaan käy­tän­nös­sä aina enem­mis­tön dik­ta­tuu­ria.

Tosin Yhdysvaltain pre­si­den­tin­vaa­leis­sa­han tämä yksin­ker­tai­nen malli ei päde, koska pre­si­dent­ti valitaan moni­mut­kai­ses­ti valit­si­ja­mies­ten enem­mis­töl­lä. Toisin sanoen Hillary Clintonin äänes­tä­jät muo­dos­ti­vat näissä vaaleissa mää­räe­nem­mis­tön, mutta valit­si­ja­jär­jes­tel­män kautta voitto meni Trumpille.

Eikö meillä ole keinoja haastaa tätä? Mitä vähem­mis­töön jääneet Clintonin äänes­tä­jät voisivat tässä kohtaa tehdä? Monet heistä ovat syvästi huo­lis­saan Trumpin pre­si­dent­ti­kau­den seu­rauk­sis­ta — ja aiheesta. Ovatko he yksin­ker­tai­ses­ti voi­mat­to­mia vaa­li­tu­lok­sen edessä?

Itse heitin someen yhden avauksen. Trumpin valin­nal­le olisi peri­aat­tees­sa yllät­tä­vän helppo vas­ta­lää­ke. Häntä vas­tus­ta­vat osa­val­tiot voisivat yksin­ker­tai­ses­ti erota Yhdysvaltain liit­to­val­tios­ta ja perustaa uuden valtion – ’Amerikan Yhdysvaltion’.

Kansainvälisoikeudellisesti tälle on olemassa selkeä tekninen termi: secession, irtaan­tu­mi­nen. Ainoa juri­di­ses­sa mielessä vaa­dit­ta­va lisäaskel on, että riittävän moni muu suvereeni valtio tunnistaa uuden val­tiol­li­sen toimijan. Näin Trump pysyisi valittuna pre­si­dent­ti­nä. Kuitenkin hänen faktinen valta-asemansa murenisi, kun valtio hänen allaan jakau­tui­si.

Irtisanoutuminen olisi tietenkin käy­tän­nös­sä mah­do­ton­ta luke­mat­to­mis­ta syistä. On kuitenkin tärkeää huomata, että jo val­lit­se­van kan­sain­vä­li­sen oikeuden normiston mukaan aitoja vaih­toeh­to­ja on olemassa.

606px-eugene_delacroix_-_la_liberte_guidant_le_peuple

Eugène Delacroix, “La liberté guidant le peuple”. Vapaus johtaa kansaa Ranskan val­lan­ku­mous­ta esit­tä­väs­sä maa­lauk­ses­sa. 1830.

Ne oikeat ‘oikea’ ja ‘väärä’

Erilaisista vaih­toeh­dois­ta demo­kraat­tis­ten jär­jes­tel­mien tuot­ta­miin epä­koh­tiin on viime vuosina kes­kus­tel­tu yllät­tä­vän vähän. Tai suoremmin: liian vähän. Syytä kes­kus­te­luun olisi ollut. Nationalistisen popu­lis­min nousua on seurattu sekä Euroopan eri puolilla että nyt Pohjois-Amerikassa. Olemme joutuneet todis­ta­maan EU:n häpeäl­lis­tä siir­to­lais­po­li­tiik­kaa. Näemme omin silmin fasis­tis­ten ja auto­ri­tää­ris­ten hal­lin­to­piir­tei­den vah­vis­tu­mi­sen – viha­pu­heen, mie­li­val­tai­sen julkisen väki­val­lan.

Ihmisten ranta-asuihin puututaan, kuten tänä kesänä Ranskassa. Samaten Ranskassa on syntynyt laki­muu­to­seh­do­tuk­sia, joilla kan­sa­lai­suu­den käsitettä muutetaan mie­li­val­tai­sem­paan suuntaan. Näin siis yhdessä ihmi­soi­keuk­sien idean syn­ty­val­tiois­ta.

Sveitsissä saatiin muutama vuosi sitten todistaa kan­sa­nää­nes­tys­tä, joka kannatti mos­kei­joi­den raken­ta­mis­kiel­toa. Tämä, kuten moni muukin demo­kraat­ti­sen vaalin tulos, on kiintoisa: se muodostaa suoran ris­ti­rii­dan val­lit­se­vien ihmi­soi­keus­nor­mien välille. Näin demo­kraat­ti­nen hal­lin­to­jär­jes­tel­mä haastaa ihmi­soi­keus­nor­mit, joiden tarkoitus on luoda val­tioi­den sisälle tietyt kaikkia koskevat mini­mis­tan­dar­dit.

Ihmisoikeusnormeilla voidaan vel­voit­taa valtioita pidät­täy­ty­mään toi­mi­mas­ta mie­li­val­tai­sil­la tavoilla yksilöitä kohtaan. Ne eivät kui­ten­kaan sisällä sisäisiä ’check-up’ ‑jär­jes­tel­miä, joilla voidaan hillitä enem­mis­tön mie­li­val­tai­sia päätöksiä sekä niistä seuraavia julkisen vallan toimia.

5017778581_b86302bc0b_z

Kuva: L is for Loesje, Flickr-käyttäjä DorkyMum, CC BY-NC-ND 2.0

Tämä herättää kysy­myk­sen: kun todel­li­suus tuottaa demo­kraat­ti­sen vaali- ja hal­lin­ta­jär­jes­tel­män seu­rauk­se­na tois­tu­vas­ti näin karuja lop­pu­tu­lok­sia, miksi edelleen puo­lus­tam­me demo­kra­ti­aa jär­jes­tel­mä­nä?

Minkälainen oikeutus mie­li­val­tai­sel­le toi­min­nal­le se on, että enemmistö tiettynä päivänä sattuu ilmai­se­maan kol­lek­tii­vi­sen mie­li­pi­teen­sä tietyn vaa­li­li­puk­kee­seen raa­pus­te­tun numeron kautta? Mikä merkitys ’enem­mis­töl­lä’ yli­pää­tään on? Miksi annamme enem­mis­tön satun­nai­sen mie­li­pi­teen sivuuttaa kaiken sen, minkä tiedämme olevan oikein ja väärin?

On nimittäin harhaa ajatella, etteikö joissain kohdin näin voisi sanoa. On väärin, että rans­ka­lai­set aseis­tau­tu­neet poliisit vaativat uhkaa­vas­ti käyt­täy­tyen taval­lis­ta per­hee­näi­tiä riisumaan vaat­tei­taan jul­ki­sel­la uima­ran­nal­la. Perheenäidin uskon­nol­la ei ole tässä kohtaa mitään mer­ki­tys­tä.

Rationaalisuuden illuusio

Tämänkaltaisia kysy­myk­siä on yleensä esitetty nime­no­maan yli­opis­to­väen parissa. Kenties ei ole sattumaa, että viime aikoina yli­opis­to­jen auto­no­mi­aa vastaan on hyökätty tois­tu­vas­ti. Turkissa auto­ri­tää­ri­nen valta suuntasi kesällä toimensa suoraan tut­ki­joi­hin, äly­mys­töön sekä oikeus­lai­tok­seen. Vertaus toiseen maa­il­man­so­taan on kiistaton.

Suomessa ja Länsi-Euroopassa hyök­käyk­set yli­opis­to­ja kohtaan ovat olleet ver­ho­tum­pia, pukeutuen neo­li­be­raa­lei­hin tehokkuus- ja erin­omai­suus­viit­toi­hin, loput­to­maan rahan­ha­kuun sekä rapor­toin­tei­hin. Lopputulos tai pyrkimys on silti poh­jim­mil­taan sama: kaventaa kriit­tis­ten äänten auto­no­mi­aa ja jopa vaientaa ne kokonaan.

Saattaa tuntua kau­kai­sel­ta puhua yli­opis­to­jen kas­va­neis­ta rapor­toin­ti­pai­neis­ta Yhdysvaltain pre­si­den­tin­vaa­lien tulosta käsit­te­le­väs­sä kir­joi­tuk­ses­sa. Molemmat kuitenkin kumpuavat samasta ytimestä. Kyse on pää­tök­sen­te­ko­pro­ses­seis­ta ja hal­lin­ta­me­ka­nis­meis­ta, jotka saavat legi­ti­maa­tion­sa eli hyväk­syt­tä­vyy­ten­sä hallinnan kohteiden osal­lis­tu­mi­ses­ta — toki näen­näi­ses­tä sel­lai­ses­ta.

Trumpin valinnan kohdalla osal­li­suu­den legi­ti­maa­tio kumpuaa demo­kraat­ti­ses­ta vaa­li­jär­jes­tel­mäs­tä itsestään. Yhdysvaltain vaa­li­jär­jes­tel­mää pidetään sekä maan sisällä että maa­il­man­laa­jui­ses­ti maailman, tai kenties koko ihmis­kun­nan, parhaana ja hie­nos­tu­neim­pa­na hal­lin­ta­jär­jes­tel­mä­nä. Se nähdään osal­lis­ta­van pää­tök­sen­teon huippuna, jota parempaa jär­jes­tel­mää emme kaikesta kri­tii­kis­tä huo­li­mat­ta ole kyenneet koko his­to­riam­me saatossa keksimään.

Demokraattisen vaa­li­jär­jes­tel­män vahva ideo­lo­gi­nen asema puo­les­taan kumpuaa suoraan valis­tuk­sen ajan ide­aa­leis­ta ja yksi­lö­kä­si­tyk­sis­tä. Niiden seu­rauk­se­na yksilö nähdään auto­no­mi­se­na, ratio­naa­li­se­na ja kyvyk­kää­nä toimijana, jolla on aina parhaat edel­ly­tyk­set tehdä hyvin infor­moi­tu­ja, itseään ja toisiaan koskevia päätöksiä. Samalla tällainen yksilö nähdään ihmis­kun­nan ’evo­luu­tion’ mer­ki­tyk­sel­li­sim­pä­nä lop­pu­tu­lok­se­na.

Todellisuudessa tämä kaikki on puhdasta illuusio­ta. Ihmiset eivät ole ratio­naa­li­sia toi­mi­joi­ta. Meillä ei ole kykyä tehdä ratio­naa­li­sia ja läpi­ko­tai­sin har­kit­tu­ja päätöksiä omaa itseämme kos­ke­vis­sa asioissa, saati koko maailman nykyi­syyt­tä ja tule­vai­suut­ta kos­ke­vis­sa asioissa.

Ja kuin kir­sik­ka­na kakussa: vaikka yksilöt olisivat ratio­naa­li­sia toi­mi­joi­ta, nyky­päi­vän val­tio­ra­ken­teet nojaavat niin mut­kik­kai­siin hallinto-juri­di­siin raken­tei­siin, ettei niitä rea­lis­ti­ses­ti kukaan pysty ottamaan haltuun. Oli kaikki tieto niiden toi­min­nas­ta näen­näi­ses­ti saa­ta­vil­la tai ei.

Loppupeleissä ratio­na­li­teet­ti näyttelee vain pientä roolia vaa­li­tais­te­luis­sa, kuten luke­mat­to­mat tutkijat ovat osoit­ta­neet. Äänestäjien huomiota kiin­ni­te­tään yhä enemmän affek­tii­vis­ten ele­ment­tien eli tun­ne­reak­tioi­den sekä ei-tie­dos­tet­tu­jen viestien avulla. Tämän seu­rauk­se­na Yhdysvaltain vaa­li­kan­di­daat­tien jokaisen esiin­ty­mi­sen jokainen yksi­tyis­koh­ta on viimeistä piirtoa myöden hiottu.

Lopputulos on usein yllät­tä­vän­kin tehokas. Kuten juuri näimme, ei tällaisia vaaleja jär­kiar­gu­men­tein voiteta.

Median välit­tä­mien ’näen­näis­fak­to­jen’ lii­al­li­nen seu­raa­mi­nen on kuitenkin hyvin hai­tal­lis­ta. Se voimistaa demo­kraat­ti­sen hal­lin­ta­jär­jes­tel­män keskeistä piirrettä: se kiin­nit­tää kol­lek­tii­vi­sen huomiomme kar­ne­vaa­liin nimeltä ’vaalit’ pii­lot­taen samalla taakseen asiat, joita saman­ai­kai­ses­ti tapahtuu oikeasti. Kuten lukuisat val­lan­tut­ki­jat Foucault’sta Gramsciin ovat osoit­ta­neet, vallan int­res­seis­sä on aina piiloutua. Varjoista käsin asioihin voi vaikuttaa mer­kit­tä­väs­ti enemmän kuin valo­kii­las­sa. Kukaan ei tiedä, mitä piilossa tapahtuu, eikä tällöin kukaan voi sitä myöskään estää.

Big Man’ ja demokraattinen autoritäärisyys

Kaikki edellä sanottu on tavallaan rau­hoit­ta­vaa. Kenties on lopulta niin, että koska Yhdysvaltain demo­kra­tia on pitkälti kuvit­teel­lis­ta — ver­rat­tu­na ideaaliin — myöskään maan pre­si­den­tin valta ei ole niin suurta kuin juuri nyt pelkäämme.

Trump on vaa­li­kam­pan­jas­saan puhkunut egois­tis­ta uhoa. Tämä on herät­tä­nyt kol­lek­tii­vis­ta inhoa ja kau­his­tus­ta. Samalla olemme sivuut­ta­neet sen, kuinka riip­pu­vai­nen Trump — jokaisen muun polii­ti­kon tavoin — tulee olemaan Yhdysvaltain poliit­ti­ses­ta eliitistä: yri­tys­joh­ta­jis­ta ja koko siitä moni­nai­ses­ta toi­mi­joi­den vyyhdistä, joka int­res­se­jään edis­täes­sään mieluusti piiloutuu valo­kii­lal­ta.

Toki Trump on pelottava ja vas­ten­mie­li­nen pre­si­dent­ti. Mutta onko hän sit­ten­kään niin vai­ku­tus­val­tai­nen kuin tällä hetkellä maa­lail­laan? Onko kukaan yksit­täi­nen toimija, oli hänen posi­tion­sa mikä vain? Tässä kohtaa ant­ro­po­lo­gian runsas katalogi erilaisia hal­lin­ta­mal­le­ja tarjoaa oival­li­sia ver­taus­koh­tia. Yhden Trumpin ja demo­kraat­ti­ses­ti valit­tu­jen polii­tik­ko­jen valtaa koros­ta­van vas­tauk­sen tarjoaa vertaus aiemmassa AntroBlogin Kulttuurishokki-pos­tauk­ses­sa käsi­tel­tyyn mela­ne­sia­lai­seen Big Man –hahmoon.

25977579392_70f33cd24b_o

Kuva: Flickr-käyttäjä DonkeyHotey, CC BY 2.0

Termi viittaa henkilöön, joka hakeutuu joh­toa­se­miin yhteisen edun tavoit­te­lua vakuu­tel­len. Käytännössä hän toimii omien int­res­sien­sä pön­kit­tä­mi­sek­si. Kuten ant­ro­po­lo­gi Paul Stoller totesi, hahmosta on helppoa nähdä ilme­ne­mis­muo­to­ja poli­tii­kas­ta maailman eri puolilla – kiistatta myös Trumpissa. On häm­mäs­tyt­tä­vää, kuinka suosittu Big Manin hahmo ’kansan’ kes­kuu­des­sa usein on.

Kun yhdis­te­tään kaikki edellä sanottu, nähdään, kuinka demo­kraat­ti­nen vaa­li­jär­jes­tel­mä saattaa jopa ede­saut­taa tie­tyn­lais­ta auto­ri­tää­ri­syyt­tä. Ikään kuin ihmisillä, irra­tio­naa­lis­ta kyllä, olisi ainakin ajoittain tie­tyn­lai­nen halu saada itselleen vahva johtaja. Kenties ‘massat’ aidosti kuvit­te­le­vat, etteivät auto­ri­tää­ri­sen johtajan mie­li­val­tai­set toimet ulotu heihin – kuu­lu­vat­han he ’samojen’ heimoon; ’meihin’, jotka yhdessä erot­tau­tu­vat ’heistä’.

Yksi Trumpin kampanjan menes­tyk­sek­käim­piä piirteitä on kiistatta se, kuinka vero­suun­nit­te­lul­la ja ‑kierrolla sekä Yhdysvaltain työl­li­syyt­tä kan­sain­vä­li­sil­lä lii­ke­toi­mil­laan rapaut­ta­nut mil­jar­döö­ri on saanut luotua vapaa­mark­ki­nois­ta kärsineen työ­väes­tön edus­ta­jil­le vai­ku­tel­man yhteen­kuu­lu­vuu­des­ta. 

Kenties Yhdysvaltain taka­ku­jil­la on sittenkin riittävän monta aikuista pik­ku­poi­kaa, jotka haluai­si­vat fan­t­asiois­saan matkustaa limusii­neil­la, perustaa lois­to­ho­tel­le­ja ja tarttua kauniita naisia p******a, kuten eräs Trumpin legen­daa­ri­sis­ta let­kauk­sis­ta kuului. Vaalitulokset osoit­ta­vat, että Trumpin kannatus on ollut vahvinta nime­no­maan kou­lut­ta­mat­to­mien val­kois­ten miesten parissa. Mitä ant­ro­po­lo­gi­sia kysy­myk­siä tämä kaikki herät­te­lee­kään!

logo_9_november_-_int-_day_against_fascism_and_antisemitismBig Man ‑näkö­kul­mas­ta käsin Trumpin valinta on kuitenkin aidosti pelottava. Se voimistaa toisen maa­il­man­so­dan, fasismin ja natsismin ana­lo­gioi­ta. Mikä puo­les­taan nostaa taas esiin kysy­myk­sen: missä kohtaa meidän on syytä viheltää peli poikki? Missä kohtaa on aika todeta, että demo­kraat­ti­set mää­räe­nem­mis­töl­lä tehdyt päätökset ovat yksin­ker­tai­ses­ti liian usein ’väärin’? Kysymys on erityisen aiheel­li­nen tänä aika­kau­te­na, jossa enem­mis­tön mie­li­val­ta yhdistyy aikaamme lei­maa­vaan neo­li­be­raa­liin, juri­di­soi­tu­nee­seen hal­lin­to­kult­tuu­riin sekä kapi­ta­lis­ti­seen ideo­lo­gi­aan ja kasvavaan rasismiin.

Ei yksin­ker­tai­ses­ti ole mah­dol­lis­ta pysyä uskol­li­si­na demo­kra­tial­le ja sen legi­ti­moi­mil­le ins­ti­tuu­tioil­le ja päät­tä­jil­le ilman, että samalla on osaltaan vastuussa niiden väärästä toi­min­nas­ta. Tämä tar­koit­taa myös, että sitou­tu­mi­nen oikeus­val­tion ideaaliin ei muuta vääriä päätöksiä oikeiksi. Klassista argu­ment­tia käyt­tääk­se­ni: nat­si­hal­lin­non vir­ka­mies­ten moraa­lis­ta vastuuta ei millään tavalla poista se, että jär­jes­tel­mä kenties oli juri­di­ses­ti moit­tee­ton ja he toimivat vain vir­ka­vel­voit­tei­den­sa mukai­ses­ti.

Aikamme herättää kiistatta tällaisia ajatuksia.

Vai sittenkin kulissijohtaja?

Antropologisista vallan ja hallinnan ana­lyy­seis­ta löytyy huo­mat­ta­vas­ti rau­hoit­ta­vam­pi vaih­toeh­to: Pierre Clastresin klassinen analyysi nimeltä ’Yhteiskunta valtiota vastaan’.

Clastresin analyysin ytimessä on tapa, jolla yhteisö hie­no­vi­rei­sin keinoin mitätöi viral­li­sis­sa tai näkyvissä päällikkö- tai joh­toa­se­mis­sa olevien vai­ku­tus­val­lan. Yhteisö tavallaan tekee näkyvät joh­to­po­si­tiot hil­jai­sel­la vas­ta­rin­nal­la tyhjiksi. Clastresin ajatuksia voi soveltaa demo­kra­tian ana­lyy­siin ja Trumpin vaa­li­voit­toon kahdella tavalla. Toisaalta se tarjoaa näkö­kul­man siihen, kuinka valtion hir­mu­val­ta täl­lai­sis­sa vaa­li­voit­toa seu­ran­neis­sa hetkissä muuttuu näkyväksi. Toisaalta se tarjoaa väylän pohtia sitä, onko Trumpin valinta sit­ten­kään aivan niin mer­ki­tyk­sel­lis­tä.

On loh­dul­lis­ta ajatella, että kenties Clastersin havainnot vallan hie­no­vi­rei­syy­des­tä pätevät myös Yhdysvaltain pre­si­den­tin positioon. Huolimatta aseman suuresta hen­ki­lö­koh­tai­ses­ta vallasta, se on kuitenkin vain yksi osanen paljon laajempia ja mut­kik­kaam­pia hal­lin­ta­ra­ken­tei­ta ja vai­kut­ta­mi­sen kenttiä, kuten jo edellä pohdin. Kenties nämä rakenteet ja kentät yhdessä, hie­no­vi­rei­ses­ti lopulta ‘tyh­jen­tä­vät’ myös pre­si­den­tin todel­lis­ta valtaa.

face-654122_640

Tämä nostaa kuitenkin esiin uusia huo­le­nai­hei­ta. Voidaan tietää, minkä niminen, näköinen ja oloinen henkilö valitaan demo­kraat­ti­sil­la vaaleilla tiettyyn asemaan. Ei voida tietää, min­kä­lais­ta valtaa nämä henkilöt käyttävät osana mut­kik­kai­ta poliit­ti­sia koneis­to­ja — ketkä tai mitkä muut toimijat taustalla vai­kut­ta­vat. Ei myöskään koskaan täs­mäl­li­ses­ti tiedetä, keitä näihin mut­kik­kai­siin vai­ku­tus­ket­jui­hin piiloutuu, ja kuinka heidän vai­ku­tus­val­tan­sa rea­li­soi­tuu.

Maailman tilaa seu­raa­mal­la voidaan päätellä, ettei kulissien takainen kuva ole kaunis. Sieltä paljastuu yksi­tyi­sen pääoman maa­il­man­laa­jui­sen kumu­loi­tu­mi­sen voi­mis­tu­mi­nen, ympä­ris­tön kiihtyvä tuhou­tu­mi­nen ja ihmisten kasvava globaali eriar­vois­tu­mi­nen.

Faktisesti tiedämme tästä kaikesta kuitenkin hyvin vähän. Samoin kuin niistä syistä, miksi massat äänes­tä­vät tiettyä ehdokasta tiettynä päivänä tietyllä äänes­tys­lo­mak­keen numerolla.

Hyvä puoli tässä ske­naa­rios­sa on, ettei Trump kenties sit­ten­kään ole suurin vaara, jota maailma on koskaan nähnyt. Oli Yhdysvalloista mitä mieltä vain, tähän voi ainakin luottaa: maan lobbarit ovat ammat­ti­tai­dos­saan maailman huippua. Tämä ei tosin edel­leen­kään vahvista ajatusta, jonka mukaan Yhdysvallat miltään osin edustaisi ihmis­kun­nan ’evo­luu­tion’ korkeinta tasoa.

Ja Summa Summarum…

Nähtäväksi jää, mikä Trumpin val­ta­kau­den perintö lopulta on. Itse sijoit­tai­sin tur­val­li­sin mielin rahani siihen, että poliit­ti­nen satiiri nousee hyvin­voi­vak­si ja kan­nat­ta­vak­si ammat­ti­kun­nak­si Yhdysvalloissa. Ja koska nauru on kiistatta tärkeä vas­ta­rin­nan väline, tämä ei ole aivan vähä­pä­töis­tä. Kotimaisia työ­paik­ko­ja­kin tämä luo!

Aivan varmasti nämä vaalit kuitenkin vah­vis­ta­vat, jälleen kerran, seuraavaa: ajatus aidosti toi­mi­vas­ta demo­kraat­ti­ses­ta yhteis­kun­nas­ta on hou­kut­te­le­va ideaali, mutta kuitenkin myytti. Valistuksen ajan ajatus yksilöstä ratio­naa­li­se­na pää­tök­sen­te­ki­jä­nä tietyn yksi­se­lit­tei­sen his­to­rial­li­sen ’evo­luu­tion’ tuloksena on samoin hou­kut­te­le­va ajatus, mutta ei tosi.

Ihmiset eivät tee itseään koskevia päätöksiä ratio­naa­li­ses­ti ajatellen – edes vaa­li­uur­nil­la. Vai pystyykö joku osoit­ta­maan, että Trumpin äänes­tä­jät ovat aidosti olleet tietoisia kaikista pää­tök­sen­sä seu­rauk­sis­ta? Tai tienneet, miksi he ovat antaneet äänensä hänelle, kaikkien hänen tem­paus­ten­sa jälkeen?

Ja lopuksi: demo­kraat­ti­nen vaali- ja hal­lin­ta­jär­jes­tel­mä eivät ole ihmis­kun­nan pit­käl­li­sen evo­luu­tion hienoin ja hie­nos­tu­nein saavutus.

Tästä kaikesta meitä seuraavat neljä vuotta muis­tut­taa maailman vai­ku­tus­val­tai­sim­mas­sa posi­tios­sa – kansan tahdolla – valkoisen miehen arro­gans­sin ruu­miil­lis­tu­ma, sek­sis­ti­nen imbesilli, sotahullu narsisti ja pato­lo­gi­nen valeh­te­li­ja.

Siinähän sitten taas seli­te­tään tätä kaikkea jäl­ki­pol­vil­le.

Kirjoittaja

Miia Halme-Tuomisaari on sosiaali- ja kulttuuriantropologian dosentti Jyväskylän yliopistossa ja kansainvälisen oikeuden dosentti Turun yliopistossa. Hän on parhaillaan yliopistotutkijana Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa, jossa hän kirjoittaa kirjaa YK:n ihmisoikeusvalvonnasta. Lisäksi hän on toinen antropologiaan keskittyneen kansainvälisen Allegra Lab -verkkojulkaisun perustajista sekä Euroopan antropologisen seuran EASAn hallituksen jäsen.

Lue myös nämä:

Jokainen Tohmajärven kunnanvaltuutettu saa 10 000 euroa käytettäväksi miten haluavat, kunhan käyttökohde on kunnan strategian mukainen. Suomessa kyse on omaperäisestä poliittisesta aloitteesta, mutta esimerkiksi Indonesiassa sekä kansanedustajilla että useiden kuntien valtuutetuilla on käytössään vastaavanlaiset rahasummat, joita kutsutaan "kansalaisten toiveiden pyydystämisrahastoiksi".

“Kansa on puhunut – pulinat pois”, totesi väistyvä pääministeri Juha Sipilä, kun eduskuntavaalien tulos selvisi Yleisradion suorassa tv-lähetyksessä. Vaalivalvojaiset on merkittävä mediatapahtuma, jonka puitteissa jännitetään poliittisen vallan vaihtumista sekä rituaali, joka kestonsa ajaksi yhdistää sekä poliittisen eliitin että tavalliset kansalaiset yhtenäiseksi kansakunnaksi.