Teksti: Miia Halme-Tuomisaari, VTT, dosentti.
Tämä on toinen osa kaksiosaista artikkelia, jonka ensimmäinen osa löytyy täältä.
Lopetin eilisen kirjoitukseni kysymykseen siitä, kuinka pitkälle uskollisuutemme tällaisia mielivaltaisuuksia – kuten Trumpin vaalivoittoa – tuottaviin järjestelmiin tulee ulottua? Missä kohtaa meidän olisi tarpeen vetää johtopäätökset ja viheltää peli poikki? Kysymys nostaa esiin klassisia demokratian toimivuuteen liittyviä ongelmia. Kun demokratiaan vaaditaan yksinkertaista määräenemmistöä — 51 prosenttia — luodaan käytännössä aina enemmistön diktatuuria.
Tosin Yhdysvaltain presidentinvaaleissahan tämä yksinkertainen malli ei päde, koska presidentti valitaan monimutkaisesti valitsijamiesten enemmistöllä. Toisin sanoen Hillary Clintonin äänestäjät muodostivat näissä vaaleissa määräenemmistön, mutta valitsijajärjestelmän kautta voitto meni Trumpille.
Eikö meillä ole keinoja haastaa tätä? Mitä vähemmistöön jääneet Clintonin äänestäjät voisivat tässä kohtaa tehdä? Monet heistä ovat syvästi huolissaan Trumpin presidenttikauden seurauksista – ja aiheesta. Ovatko he yksinkertaisesti voimattomia vaalituloksen edessä?
Itse heitin someen yhden avauksen. Trumpin valinnalle olisi periaatteessa yllättävän helppo vastalääke. Häntä vastustavat osavaltiot voisivat yksinkertaisesti erota Yhdysvaltain liittovaltiosta ja perustaa uuden valtion – ’Amerikan Yhdysvaltion’.
Kansainvälisoikeudellisesti tälle on olemassa selkeä tekninen termi: secession, irtaantuminen. Ainoa juridisessa mielessä vaadittava lisäaskel on, että riittävän moni muu suvereeni valtio tunnistaa uuden valtiollisen toimijan. Näin Trump pysyisi valittuna presidenttinä. Kuitenkin hänen faktinen valta-asemansa murenisi, kun valtio hänen allaan jakautuisi.
Irtisanoutuminen olisi tietenkin käytännössä mahdotonta lukemattomista syistä. On kuitenkin tärkeää huomata, että jo vallitsevan kansainvälisen oikeuden normiston mukaan aitoja vaihtoehtoja on olemassa.
Eugène Delacroix, “La liberté guidant le peuple”. Vapaus johtaa kansaa Ranskan vallankumousta esittävässä maalauksessa. 1830.
Ne oikeat ‘oikea’ ja ‘väärä’
Erilaisista vaihtoehdoista demokraattisten järjestelmien tuottamiin epäkohtiin on viime vuosina keskusteltu yllättävän vähän. Tai suoremmin: liian vähän. Syytä keskusteluun olisi ollut. Nationalistisen populismin nousua on seurattu sekä Euroopan eri puolilla että nyt Pohjois-Amerikassa. Olemme joutuneet todistamaan EU:n häpeällistä siirtolaispolitiikkaa. Näemme omin silmin fasististen ja autoritääristen hallintopiirteiden vahvistumisen – vihapuheen, mielivaltaisen julkisen väkivallan.
Ihmisten ranta-asuihin puututaan, kuten tänä kesänä Ranskassa. Samaten Ranskassa on syntynyt lakimuutosehdotuksia, joilla kansalaisuuden käsitettä muutetaan mielivaltaisempaan suuntaan. Näin siis yhdessä ihmisoikeuksien idean syntyvaltioista.
Sveitsissä saatiin muutama vuosi sitten todistaa kansanäänestystä, joka kannatti moskeijoiden rakentamiskieltoa. Tämä, kuten moni muukin demokraattisen vaalin tulos, on kiintoisa: se muodostaa suoran ristiriidan vallitsevien ihmisoikeusnormien välille. Näin demokraattinen hallintojärjestelmä haastaa ihmisoikeusnormit, joiden tarkoitus on luoda valtioiden sisälle tietyt kaikkia koskevat minimistandardit.
Ihmisoikeusnormeilla voidaan velvoittaa valtioita pidättäytymään toimimasta mielivaltaisilla tavoilla yksilöitä kohtaan. Ne eivät kuitenkaan sisällä sisäisiä ’check-up’ -järjestelmiä, joilla voidaan hillitä enemmistön mielivaltaisia päätöksiä sekä niistä seuraavia julkisen vallan toimia.
Kuva: L is for Loesje, Flickr-käyttäjä DorkyMum, CC BY-NC-ND 2.0
Tämä herättää kysymyksen: kun todellisuus tuottaa demokraattisen vaali- ja hallintajärjestelmän seurauksena toistuvasti näin karuja lopputuloksia, miksi edelleen puolustamme demokratiaa järjestelmänä?
Minkälainen oikeutus mielivaltaiselle toiminnalle se on, että enemmistö tiettynä päivänä sattuu ilmaisemaan kollektiivisen mielipiteensä tietyn vaalilipukkeeseen raapustetun numeron kautta? Mikä merkitys ’enemmistöllä’ ylipäätään on? Miksi annamme enemmistön satunnaisen mielipiteen sivuuttaa kaiken sen, minkä tiedämme olevan oikein ja väärin?
On nimittäin harhaa ajatella, etteikö joissain kohdin näin voisi sanoa. On väärin, että ranskalaiset aseistautuneet poliisit vaativat uhkaavasti käyttäytyen tavallista perheenäitiä riisumaan vaatteitaan julkisella uimarannalla. Perheenäidin uskonnolla ei ole tässä kohtaa mitään merkitystä.
Rationaalisuuden illuusio
Tämänkaltaisia kysymyksiä on yleensä esitetty nimenomaan yliopistoväen parissa. Kenties ei ole sattumaa, että viime aikoina yliopistojen autonomiaa vastaan on hyökätty toistuvasti. Turkissa autoritäärinen valta suuntasi kesällä toimensa suoraan tutkijoihin, älymystöön sekä oikeuslaitokseen. Vertaus toiseen maailmansotaan on kiistaton.
Suomessa ja Länsi-Euroopassa hyökkäykset yliopistoja kohtaan ovat olleet verhotumpia, pukeutuen neoliberaaleihin tehokkuus- ja erinomaisuusviittoihin, loputtomaan rahanhakuun sekä raportointeihin. Lopputulos tai pyrkimys on silti pohjimmiltaan sama: kaventaa kriittisten äänten autonomiaa ja jopa vaientaa ne kokonaan.
Saattaa tuntua kaukaiselta puhua yliopistojen kasvaneista raportointipaineista Yhdysvaltain presidentinvaalien tulosta käsittelevässä kirjoituksessa. Molemmat kuitenkin kumpuavat samasta ytimestä. Kyse on päätöksentekoprosesseista ja hallintamekanismeista, jotka saavat legitimaationsa eli hyväksyttävyytensä hallinnan kohteiden osallistumisesta – toki näennäisestä sellaisesta.
Trumpin valinnan kohdalla osallisuuden legitimaatio kumpuaa demokraattisesta vaalijärjestelmästä itsestään. Yhdysvaltain vaalijärjestelmää pidetään sekä maan sisällä että maailmanlaajuisesti maailman, tai kenties koko ihmiskunnan, parhaana ja hienostuneimpana hallintajärjestelmänä. Se nähdään osallistavan päätöksenteon huippuna, jota parempaa järjestelmää emme kaikesta kritiikistä huolimatta ole kyenneet koko historiamme saatossa keksimään.
Demokraattisen vaalijärjestelmän vahva ideologinen asema puolestaan kumpuaa suoraan valistuksen ajan ideaaleista ja yksilökäsityksistä. Niiden seurauksena yksilö nähdään autonomisena, rationaalisena ja kyvykkäänä toimijana, jolla on aina parhaat edellytykset tehdä hyvin informoituja, itseään ja toisiaan koskevia päätöksiä. Samalla tällainen yksilö nähdään ihmiskunnan ’evoluution’ merkityksellisimpänä lopputuloksena.
Todellisuudessa tämä kaikki on puhdasta illuusiota. Ihmiset eivät ole rationaalisia toimijoita. Meillä ei ole kykyä tehdä rationaalisia ja läpikotaisin harkittuja päätöksiä omaa itseämme koskevissa asioissa, saati koko maailman nykyisyyttä ja tulevaisuutta koskevissa asioissa.
Kuva: VOTE, Richard Schatzberger, CC BY-SA 2.0
Ja kuin kirsikkana kakussa: vaikka yksilöt olisivat rationaalisia toimijoita, nykypäivän valtiorakenteet nojaavat niin mutkikkaisiin hallinto-juridisiin rakenteisiin, ettei niitä realistisesti kukaan pysty ottamaan haltuun. Oli kaikki tieto niiden toiminnasta näennäisesti saatavilla tai ei.
Loppupeleissä rationaliteetti näyttelee vain pientä roolia vaalitaisteluissa, kuten lukemattomat tutkijat ovat osoittaneet. Äänestäjien huomiota kiinnitetään yhä enemmän affektiivisten elementtien eli tunnereaktioiden sekä ei-tiedostettujen viestien avulla. Tämän seurauksena Yhdysvaltain vaalikandidaattien jokaisen esiintymisen jokainen yksityiskohta on viimeistä piirtoa myöden hiottu.
Lopputulos on usein yllättävänkin tehokas. Kuten juuri näimme, ei tällaisia vaaleja järkiargumentein voiteta.
Median välittämien ’näennäisfaktojen’ liiallinen seuraaminen on kuitenkin hyvin haitallista. Se voimistaa demokraattisen hallintajärjestelmän keskeistä piirrettä: se kiinnittää kollektiivisen huomiomme karnevaaliin nimeltä ’vaalit’ piilottaen samalla taakseen asiat, joita samanaikaisesti tapahtuu oikeasti. Kuten lukuisat vallantutkijat Foucault’sta Gramsciin ovat osoittaneet, vallan intresseissä on aina piiloutua. Varjoista käsin asioihin voi vaikuttaa merkittävästi enemmän kuin valokiilassa. Kukaan ei tiedä, mitä piilossa tapahtuu, eikä tällöin kukaan voi sitä myöskään estää.
‘Big Man’ ja demokraattinen autoritäärisyys
Kaikki edellä sanottu on tavallaan rauhoittavaa. Kenties on lopulta niin, että koska Yhdysvaltain demokratia on pitkälti kuvitteellista – verrattuna ideaaliin – myöskään maan presidentin valta ei ole niin suurta kuin juuri nyt pelkäämme.
Trump on vaalikampanjassaan puhkunut egoistista uhoa. Tämä on herättänyt kollektiivista inhoa ja kauhistusta. Samalla olemme sivuuttaneet sen, kuinka riippuvainen Trump – jokaisen muun poliitikon tavoin – tulee olemaan Yhdysvaltain poliittisesta eliitistä: yritysjohtajista ja koko siitä moninaisesta toimijoiden vyyhdistä, joka intressejään edistäessään mieluusti piiloutuu valokiilalta.
Toki Trump on pelottava ja vastenmielinen presidentti. Mutta onko hän sittenkään niin vaikutusvaltainen kuin tällä hetkellä maalaillaan? Onko kukaan yksittäinen toimija, oli hänen positionsa mikä vain? Tässä kohtaa antropologian runsas katalogi erilaisia hallintamalleja tarjoaa oivallisia vertauskohtia. Yhden Trumpin ja demokraattisesti valittujen poliitikkojen valtaa korostavan vastauksen tarjoaa vertaus aiemmassa AntroBlogin Kulttuurishokki-postauksessa käsiteltyyn melanesialaiseen Big Man –hahmoon.
Kuva: Flickr-käyttäjä DonkeyHotey, CC BY 2.0
Termi viittaa henkilöön, joka hakeutuu johtoasemiin yhteisen edun tavoittelua vakuutellen. Käytännössä hän toimii omien intressiensä pönkittämiseksi. Kuten antropologi Paul Stoller totesi, hahmosta on helppoa nähdä ilmenemismuotoja politiikasta maailman eri puolilla – kiistatta myös Trumpissa. On hämmästyttävää, kuinka suosittu Big Manin hahmo ’kansan’ keskuudessa usein on.
Kun yhdistetään kaikki edellä sanottu, nähdään, kuinka demokraattinen vaalijärjestelmä saattaa jopa edesauttaa tietynlaista autoritäärisyyttä. Ikään kuin ihmisillä, irrationaalista kyllä, olisi ainakin ajoittain tietynlainen halu saada itselleen vahva johtaja. Kenties ‘massat’ aidosti kuvittelevat, etteivät autoritäärisen johtajan mielivaltaiset toimet ulotu heihin – kuuluvathan he ’samojen’ heimoon; ’meihin’, jotka yhdessä erottautuvat ’heistä’.
Yksi Trumpin kampanjan menestyksekkäimpiä piirteitä on kiistatta se, kuinka verosuunnittelulla ja -kierrolla sekä Yhdysvaltain työllisyyttä kansainvälisillä liiketoimillaan rapauttanut miljardööri on saanut luotua vapaamarkkinoista kärsineen työväestön edustajille vaikutelman yhteenkuuluvuudesta.
Kenties Yhdysvaltain takakujilla on sittenkin riittävän monta aikuista pikkupoikaa, jotka haluaisivat fantasioissaan matkustaa limusiineilla, perustaa loistohotelleja ja tarttua kauniita naisia p******a, kuten eräs Trumpin legendaarisista letkauksista kuului. Vaalitulokset osoittavat, että Trumpin kannatus on ollut vahvinta nimenomaan kouluttamattomien valkoisten miesten parissa. Mitä antropologisia kysymyksiä tämä kaikki herätteleekään!
Big Man -näkökulmasta käsin Trumpin valinta on kuitenkin aidosti pelottava. Se voimistaa toisen maailmansodan, fasismin ja natsismin analogioita. Mikä puolestaan nostaa taas esiin kysymyksen: missä kohtaa meidän on syytä viheltää peli poikki? Missä kohtaa on aika todeta, että demokraattiset määräenemmistöllä tehdyt päätökset ovat yksinkertaisesti liian usein ’väärin’? Kysymys on erityisen aiheellinen tänä aikakautena, jossa enemmistön mielivalta yhdistyy aikaamme leimaavaan neoliberaaliin, juridisoituneeseen hallintokulttuuriin sekä kapitalistiseen ideologiaan ja kasvavaan rasismiin.
Ei yksinkertaisesti ole mahdollista pysyä uskollisina demokratialle ja sen legitimoimille instituutioille ja päättäjille ilman, että samalla on osaltaan vastuussa niiden väärästä toiminnasta. Tämä tarkoittaa myös, että sitoutuminen oikeusvaltion ideaaliin ei muuta vääriä päätöksiä oikeiksi. Klassista argumenttia käyttääkseni: natsihallinnon virkamiesten moraalista vastuuta ei millään tavalla poista se, että järjestelmä kenties oli juridisesti moitteeton ja he toimivat vain virkavelvoitteidensa mukaisesti.
Aikamme herättää kiistatta tällaisia ajatuksia.
Vai sittenkin kulissijohtaja?
Antropologisista vallan ja hallinnan analyyseista löytyy huomattavasti rauhoittavampi vaihtoehto: Pierre Clastresin klassinen analyysi nimeltä ’Yhteiskunta valtiota vastaan’.
Clastresin analyysin ytimessä on tapa, jolla yhteisö hienovireisin keinoin mitätöi virallisissa tai näkyvissä päällikkö- tai johtoasemissa olevien vaikutusvallan. Yhteisö tavallaan tekee näkyvät johtopositiot hiljaisella vastarinnalla tyhjiksi. Clastresin ajatuksia voi soveltaa demokratian analyysiin ja Trumpin vaalivoittoon kahdella tavalla. Toisaalta se tarjoaa näkökulman siihen, kuinka valtion hirmuvalta tällaisissa vaalivoittoa seuranneissa hetkissä muuttuu näkyväksi. Toisaalta se tarjoaa väylän pohtia sitä, onko Trumpin valinta sittenkään aivan niin merkityksellistä.
On lohdullista ajatella, että kenties Clastersin havainnot vallan hienovireisyydestä pätevät myös Yhdysvaltain presidentin positioon. Huolimatta aseman suuresta henkilökohtaisesta vallasta, se on kuitenkin vain yksi osanen paljon laajempia ja mutkikkaampia hallintarakenteita ja vaikuttamisen kenttiä, kuten jo edellä pohdin. Kenties nämä rakenteet ja kentät yhdessä, hienovireisesti lopulta ‘tyhjentävät’ myös presidentin todellista valtaa.
Tämä nostaa kuitenkin esiin uusia huolenaiheita. Voidaan tietää, minkä niminen, näköinen ja oloinen henkilö valitaan demokraattisilla vaaleilla tiettyyn asemaan. Ei voida tietää, minkälaista valtaa nämä henkilöt käyttävät osana mutkikkaita poliittisia koneistoja – ketkä tai mitkä muut toimijat taustalla vaikuttavat. Ei myöskään koskaan täsmällisesti tiedetä, keitä näihin mutkikkaisiin vaikutusketjuihin piiloutuu, ja kuinka heidän vaikutusvaltansa realisoituu.
Maailman tilaa seuraamalla voidaan päätellä, ettei kulissien takainen kuva ole kaunis. Sieltä paljastuu yksityisen pääoman maailmanlaajuisen kumuloitumisen voimistuminen, ympäristön kiihtyvä tuhoutuminen ja ihmisten kasvava globaali eriarvoistuminen.
Faktisesti tiedämme tästä kaikesta kuitenkin hyvin vähän. Samoin kuin niistä syistä, miksi massat äänestävät tiettyä ehdokasta tiettynä päivänä tietyllä äänestyslomakkeen numerolla.
Hyvä puoli tässä skenaariossa on, ettei Trump kenties sittenkään ole suurin vaara, jota maailma on koskaan nähnyt. Oli Yhdysvalloista mitä mieltä vain, tähän voi ainakin luottaa: maan lobbarit ovat ammattitaidossaan maailman huippua. Tämä ei tosin edelleenkään vahvista ajatusta, jonka mukaan Yhdysvallat miltään osin edustaisi ihmiskunnan ’evoluution’ korkeinta tasoa.
Ja Summa Summarum…
Nähtäväksi jää, mikä Trumpin valtakauden perintö lopulta on. Itse sijoittaisin turvallisin mielin rahani siihen, että poliittinen satiiri nousee hyvinvoivaksi ja kannattavaksi ammattikunnaksi Yhdysvalloissa. Ja koska nauru on kiistatta tärkeä vastarinnan väline, tämä ei ole aivan vähäpätöistä. Kotimaisia työpaikkojakin tämä luo!
Aivan varmasti nämä vaalit kuitenkin vahvistavat, jälleen kerran, seuraavaa: ajatus aidosti toimivasta demokraattisesta yhteiskunnasta on houkutteleva ideaali, mutta kuitenkin myytti. Valistuksen ajan ajatus yksilöstä rationaalisena päätöksentekijänä tietyn yksiselitteisen historiallisen ’evoluution’ tuloksena on samoin houkutteleva ajatus, mutta ei tosi.
Ihmiset eivät tee itseään koskevia päätöksiä rationaalisesti ajatellen – edes vaaliuurnilla. Vai pystyykö joku osoittamaan, että Trumpin äänestäjät ovat aidosti olleet tietoisia kaikista päätöksensä seurauksista? Tai tienneet, miksi he ovat antaneet äänensä hänelle, kaikkien hänen tempaustensa jälkeen?
Ja lopuksi: demokraattinen vaali- ja hallintajärjestelmä eivät ole ihmiskunnan pitkällisen evoluution hienoin ja hienostunein saavutus.
Tästä kaikesta meitä seuraavat neljä vuotta muistuttaa maailman vaikutusvaltaisimmassa positiossa – kansan tahdolla – valkoisen miehen arroganssin ruumiillistuma, seksistinen imbesilli, sotahullu narsisti ja patologinen valehtelija.
Siinähän sitten taas selitetään tätä kaikkea jälkipolville.
