Kulttuuritulkeista kansalaisjärjestöihin

Teksti: Eemi Nordström. Podcast-lukija: Sanna Rauhala.

Koska ant­ro­po­lo­gien tut­ki­mus­koh­teet ovat perin­tei­ses­ti sijain­neet ”kaukana kotoa”, on alan edustajia ymmär­ret­tä­väs­ti päätynyt työs­ken­te­le­mään myös niin sanotussa glo­baa­lis­sa etelässä kehi­ty­syh­teis­työn parissa. Antropologialla onkin yhtey­ten­sä kehi­tys­maa­tut­ki­muk­sen tie­tee­na­laan, ja AntroBlogissa olemme aiheen tiimoilta käsi­tel­leet muun muassa kehi­ty­syh­teis­työn muuttuvaa käsitettä sekä haas­ta­tel­leet suo­ma­lai­sen kehi­tys­maa­tut­ki­muk­sen pioneeria, pro­fes­so­ri Marja-Liisa Swantzia. Työelämätoimituksen tämän­ker­tais­ta kehi­ty­syh­teis­työn teemaa varten haas­tat­te­lim­me ant­ro­po­lo­gi Upu Leppästä Suomen Lähetysseurasta, ja tässä tekstissä teemme lyhyen kat­sauk­sen ant­ro­po­lo­gien ja kehi­tys­toi­mi­joi­den yhteis­työ­tä koskevaan kes­kus­te­luun haas­tei­neen ja mah­dol­li­suuk­si­neen.

Kehitysyhteistyössä ant­ro­po­lo­git joutuvat jat­ku­vas­ti painimaan sel­lais­ten kysy­mys­ten kanssa kuten, kuinka varmistaa, ettei tut­ki­mus­tie­toa käytetä tut­kit­ta­vaa yhteisöä vastaan, ja kuinka paljon kehi­ty­sor­ga­ni­saat­to­rei­den mene­tel­miin voi ottaa kantaa. Kehitysyhteistyön alkuai­koi­na ant­ro­po­lo­ge­ja vär­vät­tiin yleensä mukaan vasta kun kehi­tys­pro­jek­ti ei toi­mi­nut­kaan niin kuin piti.

640px-guinea_pigs_at_market_in_ecuador

Marsuja ecua­do­ri­lai­sel­la torilla. Kuva: Chris Feser (CC BY 2.0)

Eräs tunnettu tapaus on Maailmanpankin rahoit­ta­ma ja Ecuadorin maa­ta­lous­mi­nis­te­riön toi­meen­pa­ne­ma projekti 1980-luvun alussa, jonka tar­koi­tuk­se­na oli tehostaa marsujen kas­va­tus­ta ihmis­ra­vin­nok­si Ecuadorin ylän­kö­alueil­la antamalla pai­kal­li­sil­le kas­va­tuk­seen tar­koi­tet­tu­ja mar­su­häk­ke­jä ja laa­du­kas­ta eläin­re­hua. Pitkällä aika­vä­lil­lä tämän aja­tel­tiin paran­ta­van pai­kal­lis­ten pro­teii­nin­saan­tia sekä antavan varsinkin naisille lisä­tu­lo­ja marsujen myy­mi­ses­tä.

Ylängön asukkaat eivät kui­ten­kaan osoit­ta­neet kiin­nos­tus­ta häkki-inno­vaa­tioon, joten minis­te­riö lähetti Eduardo Archettin johtaman ant­ro­po­lo­gi­sen tut­ki­mus­ryh­män kar­toit­ta­maan ”projektin epä­on­nis­tu­mi­seen joh­ta­nei­ta kult­tuu­ril­li­sia syitä”. Kenttätyön aikana tut­ki­joil­le selvisi, että marsuilla oli runsaasti ritu­aa­li­sia ja sym­bo­li­sia mer­ki­tyk­siä Ecuadorin ylän­kö­alu­een asuk­kai­den kes­kuu­des­sa, ja jyr­si­jöi­den lihaa syötiin lähinnä juh­la­ti­lai­suuk­sis­sa. Pääasiallisina pro­teii­nin­läh­tei­nä toi­mi­vat­kin val­kuai­sai­ne­pi­toi­set kasvikset sekä sianliha. Marsuhäkkien menekki oli siis heikkoa, koska niille ei ollut tarvetta: pro­jek­ti­koor­di­naa­tios­ta oli kokonaan jäänyt puut­tu­maan kes­kus­te­lu itse pai­kal­li­syh­tei­sö­jen kanssa.

Aikaa on kuitenkin kulunut, ja vas­taa­vis­ta pro­jek­teis­ta on yhä enemmän otettu opiksi suh­tau­tu­mal­la pai­kal­lis­kon­teks­tiin vaka­vam­min esi­mer­kik­si kent­tä­työn mer­ki­tys­tä koros­ta­mal­la. Maailmanpankkikin ehti kasvattaa työl­lis­tä­mien­sä ant­ro­po­lo­gien ja sosio­lo­gien määrää vuosien 1974 ja 1995 välillä yhdestä yli 50:een. Silti alkuai­ko­jen han­ka­luu­det nostavat silloin tällöin päätään, sillä laa­dul­li­sen tut­ki­muk­sen sovit­ta­mi­nen pääosin mää­räl­li­seen aineis­toon nojaavien kehi­tys­toi­mi­joi­den suun­ni­tel­miin on yhä ongel­mal­lis­ta.

world-bank

Maailmanpankin päämaja Washington D.C:ssä. Kuva: Anders Sandberg (CC BY 2.0)

Kehitysmaatutkija Robert Chambers onkin luetellut neljä pää­asial­lis­ta haastetta, jotka yhteis­kun­ta­tie­tei­li­jät kohtaavat kehi­tys­pro­jek­teis­sa: nämä ovat (1.) yhteis­kun­nal­lis­ten ulot­tu­vuuk­sien käsit­te­lyyn suh­tau­tu­mi­nen tois­si­jai­se­na, (2.) alempien tulo­luok­kien haas­teel­li­sem­pi lähes­tyt­tä­vyys, (3.) yhteis­kun­ta­tie­teel­lis­ten mene­tel­mien tuo­tan­to­te­hok­kuu­den kri­ti­soin­ti ja (4.) ulko­puo­li­sil­le toi­mi­joil­le kes­kit­ty­nyt valta tiedon han­kin­nas­sa, hal­lus­sa­pi­dos­sa ja ana­ly­soin­nis­sa.

Antropologien kasvanut kysyntä kehi­ty­syh­teis­työs­sä yhdessä näiden neljän kiis­ta­koh­teen kanssa on aiheut­ta­nut kär­käs­tä­kin kes­kus­te­lua myös tie­tee­na­lan sisällä. Kehitysantropologiseen kes­kus­te­luun onkin muo­dos­tu­nut kaksi kiis­te­le­vää kou­lu­kun­taa, joiden väliset erot näyttävät olevan – ironista kyllä – pääosin kult­tuu­ri­poh­jai­sia.

Ensimmäinen on kehi­tyk­sen käsitettä ja kehi­ty­syh­teis­työ­tä tutkiva kou­lu­kun­ta, joka tunnetaan englan­nik­si nimellä anth­ro­po­lo­gy of deve­lop­ment. Toinen taas on kehi­ty­syh­teis­työs­sä itsessään toimivien ant­ro­po­lo­gien deve­lop­ment anth­ro­po­lo­gy. Nimien yhte­ne­väi­syys kertoo jo itsessään jok­seen­kin kei­no­te­koi­ses­ta kah­tia­jaos­ta, mutta karkeasti ilmais­tu­na edellinen ryhmä profiloi itseään aka­tee­mi­ses­ti suun­tau­tu­va­na. He kri­ti­soi­vat kehi­ty­syh­teis­työs­sä toimivia kol­le­goi­taan löyhästä teo­ria­poh­jas­ta, tut­ki­muse­tiik­kan­sa väi­te­tys­tä neu­vo­tel­ta­vuu­des­ta sekä kehi­tys­jär­jes­tel­män osana toi­mi­mi­ses­ta ilman, että siinä piileviä val­ta­ra­ken­tei­ta tar­kas­tel­tai­siin kriit­ti­ses­ti.

Jälkimmäinen kou­lu­kun­ta puo­les­taan korostaa tekevänsä posi­tii­vis­ta muutosta pai­kal­li­syh­tei­söis­sä arvos­tel­len kehi­tyk­sen tut­ki­joi­ta eli­tis­ti­ses­tä suh­tau­tu­mi­ses­ta ja tut­ki­mus­tie­don pitä­mi­ses­tä yli­opis­to­maa­il­man sisällä. Etnografinen kenttätyö on tässä yksi kes­kei­sim­piä kiis­ta­ka­pu­loi­ta, sillä aka­tee­mi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa vaa­dit­ta­va, vähintään useita kuukausia kestävä kenttätyö ei ole useim­mis­sa kehi­tys­pro­jek­teis­sa mah­dol­lis­ta. Vastaavasti kehi­ty­syh­teis­työn toi­mi­mi­nen tiukoissa aika­ra­jois­sa voi lisätä häti­köi­ty­jen joh­to­pää­tös­ten riskiä.

Toisaalta tut­ki­muk­sen käsit­teel­lä tar­koi­te­taan eri asioita eri toi­mi­joi­den kes­kuu­des­sa: tut­ki­joi­den ja kan­sa­lais­jär­jes­tö­jen yhteis­työs­tä luennoiva Duncan Green esi­mer­kik­si kuvailee kehi­tys­pro­jek­teis­sa tavoi­tel­ta­vaa tietoa erään­lai­sek­si todis­tei­siin poh­jau­tu­vak­si ker­to­muk­sek­si, jonka ympärille projektia raken­ne­taan. Tällaisessa kon­teks­tis­sa aka­tee­mi­nen ”tietoa tiedon vuoksi” -lähes­ty­mis­ta­pa voi kehi­tys­toi­mi­joi­den mielestä keskittyä liikaa yksi­tyis­koh­tiin koko­nais­ku­van sijasta.

Oli kanta mikä hyvänsä, ant­ro­po­lo­gien on mah­do­ton­ta eris­täy­tyä pois kehi­tys­kes­kus­te­lus­ta, sillä tut­ki­muk­sia voidaan joka tapauk­ses­sa käyttää kehi­tys­pro­jek­tien aineis­to­na. Tämä tar­koit­taa sitä, että tutkijan on tie­dos­tet­ta­va mah­dol­li­nen vai­ku­tuk­sen­sa tut­kit­ta­vaan yhteisöön entistä laa­jem­mis­sa mit­ta­kaa­vois­sa. Toisaalta kes­kus­te­luun vaikuttaa olen­nai­ses­ti myös kehi­tys­toi­mi­joi­den suh­tau­tu­mi­nen ant­ro­po­lo­gei­hin yksi­no­maan kult­tuu­ri­kon­sult­tei­na, aivan kuten Ecuadorin mar­su­pro­jek­tis­sa. Tällainen toi­min­ta­ta­pa, jossa suun­ni­tel­mat tehdään etukäteen valmiissa ryhmissä, ja vasta sitten asetetaan tut­ki­joi­den arvioi­ta­vak­si herättää ymmär­ret­tä­väs­ti molem­min­puo­lis­ta tur­hau­tu­mis­ta.

img_3704helmiraisanen

Kuva: Helmi Räisänen

Ihanteellinen läh­tö­koh­ta olisikin ottaa etno­gra­fi­nen kenttätyö mukaan jo suun­nit­te­lu­vai­hees­sa, mikä ede­saut­tai­si kes­kus­te­lua tut­ki­joi­den, koor­di­naat­to­rei­den sekä ennen kaikkea pai­kal­li­syh­tei­sö­jen välillä.

Siinä missä ant­ro­po­lo­git ovat pal­jas­ta­neet pro­jek­ti­koor­di­naat­to­reil­ta huo­maa­mat­ta jääneitä kult­tuu­ri­si­don­nai­sia raken­tei­ta pai­kal­lis­ta­sol­la, voisi ant­ro­po­lo­geil­la olla nyt aika suunnata kat­set­taan yhä enemmän kan­sain­vä­lis­ten kehi­tys­toi­mi­joi­hin itsessään poten­ti­aa­li­si­na tut­ki­mus­koh­tei­na. Paikallistasolla toimivien tut­ki­joi­den on puo­les­taan muis­tet­ta­va, että tut­ki­muk­sen helpompi saatavuus ja lähes­tyt­tä­vyys on jo itsessään vai­ku­tus­kei­no.


Lähteet

Archetti, Eduardo P. 1987. An Anthropological Perspective on Cultural Change and Development: A case study from the highlands of Ecuador. Teoksessa P. Geschière & Bernard Schlemmer (toim.). Terrains et pers­pec­ti­ves. Pariisi: Orstom

Chambers, Robert 1991. Shortcut and Participatory Methods for Gaining Social Information for Projects. Teoksessa M. M. Cernea (toim.). Putting People First: Sociological variables in rural deve­lop­ment. 2nd edition. New York: Oxford University Press for the World Bank.

Green, Duncan 19.10.2016. Academics and NGOs can work together in part­ners­hip but must do so earlier and with genuine knowledge exchange. London School of Economics Impact Blog

O’Driscoll, Emma 2009. Applying the ʻUncom­for­table Science’: The role of anth­ro­po­lo­gy in deve­lop­ment. Durham Anthropology Journal (PDF)

Paiement, Jason Jacques 2007. Anthropology and Development. NAPA Bulletin 27

Artikkelikuva: Émile Friant: La Discussion politique (1889)

Kirjoittaja

Eemi Nordström on kandidaatintutkielmaansa viimeistelevä sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistolta ja Väki-lehden toinen päätoimittaja vuonna 2016. Häntä kiehtovat muiden muassa historiallisten tapahtumien poliittinen haltuunotto, eläinten luokittelu eri kulttuureissa, Keski-Amerikka ja avaruusantropologia.

Lue myös nämä:

Peliala on maailmanlaajuinen miljardibisnes, eikä kasvulle näy loppua. Tietokone- ja konsolipelien lisäksi mobiilipelit kasvattavat suosiotaan jatkuvasti. Kansainvälisellä tasolla huippupelaajat pääsevät turnauksissa miljoona-ansioille. Miten antropologinen osaaminen näkyy pelialalla? Miten sinne päädytään? Työelämätoimituksen haastattelussa erityisesti mobiilipelien parissa työskennellyt Ari-Matti Piippo.