Kulttuuritulkeista kansalaisjärjestöihin

Teksti: Eemi Nordström. Podcast-lukija: Sanna Rauhala.

Koska ant­ro­po­lo­gien tut­ki­mus­koh­teet ovat perin­tei­ses­ti sijain­neet ”kaukana kotoa”, on alan edustajia ymmär­ret­tä­väs­ti päätynyt työs­ken­te­le­mään myös niin sanotussa glo­baa­lis­sa etelässä kehi­ty­syh­teis­työn parissa. Antropologialla onkin yhtey­ten­sä kehi­tys­maa­tut­ki­muk­sen tie­tee­na­laan, ja AntroBlogissa olemme aiheen tiimoilta käsi­tel­leet muun muassa kehi­ty­syh­teis­työn muuttuvaa käsitettä sekä haas­ta­tel­leet suo­ma­lai­sen kehi­tys­maa­tut­ki­muk­sen pioneeria, pro­fes­so­ri Marja-Liisa Swantzia. Työelämätoimituksen tämän­ker­tais­ta kehi­ty­syh­teis­työn teemaa varten haas­tat­te­lim­me ant­ro­po­lo­gi Upu Leppästä Suomen Lähetysseurasta, ja tässä tekstissä teemme lyhyen kat­sauk­sen ant­ro­po­lo­gien ja kehi­tys­toi­mi­joi­den yhteis­työ­tä koskevaan kes­kus­te­luun haas­tei­neen ja mah­dol­li­suuk­si­neen.

Kehitysyhteistyössä ant­ro­po­lo­git joutuvat jat­ku­vas­ti painimaan sel­lais­ten kysy­mys­ten kanssa kuten, kuinka varmistaa, ettei tut­ki­mus­tie­toa käytetä tut­kit­ta­vaa yhteisöä vastaan, ja kuinka paljon kehi­ty­sor­ga­ni­saat­to­rei­den mene­tel­miin voi ottaa kantaa. Kehitysyhteistyön alkuai­koi­na ant­ro­po­lo­ge­ja vär­vät­tiin yleensä mukaan vasta kun kehi­tys­pro­jek­ti ei toi­mi­nut­kaan niin kuin piti.

640px-guinea_pigs_at_market_in_ecuador

Marsuja ecua­do­ri­lai­sel­la torilla. Kuva: Chris Feser (CC BY 2.0)

Eräs tunnettu tapaus on Maailmanpankin rahoit­ta­ma ja Ecuadorin maa­ta­lous­mi­nis­te­riön toi­meen­pa­ne­ma projekti 1980-luvun alussa, jonka tar­koi­tuk­se­na oli tehostaa marsujen kas­va­tus­ta ihmis­ra­vin­nok­si Ecuadorin ylän­kö­alueil­la antamalla pai­kal­li­sil­le kas­va­tuk­seen tar­koi­tet­tu­ja mar­su­häk­ke­jä ja laa­du­kas­ta eläin­re­hua. Pitkällä aika­vä­lil­lä tämän aja­tel­tiin paran­ta­van pai­kal­lis­ten pro­teii­nin­saan­tia sekä antavan varsinkin naisille lisä­tu­lo­ja marsujen myy­mi­ses­tä.

Ylängön asukkaat eivät kui­ten­kaan osoit­ta­neet kiin­nos­tus­ta häkki-inno­vaa­tioon, joten minis­te­riö lähetti Eduardo Archettin johtaman ant­ro­po­lo­gi­sen tut­ki­mus­ryh­män kar­toit­ta­maan ”projektin epä­on­nis­tu­mi­seen joh­ta­nei­ta kult­tuu­ril­li­sia syitä”. Kenttätyön aikana tut­ki­joil­le selvisi, että marsuilla oli runsaasti ritu­aa­li­sia ja sym­bo­li­sia mer­ki­tyk­siä Ecuadorin ylän­kö­alu­een asuk­kai­den kes­kuu­des­sa, ja jyr­si­jöi­den lihaa syötiin lähinnä juh­la­ti­lai­suuk­sis­sa. Pääasiallisina pro­teii­nin­läh­tei­nä toi­mi­vat­kin val­kuai­sai­ne­pi­toi­set kasvikset sekä sianliha. Marsuhäkkien menekki oli siis heikkoa, koska niille ei ollut tarvetta: pro­jek­ti­koor­di­naa­tios­ta oli kokonaan jäänyt puut­tu­maan kes­kus­te­lu itse pai­kal­li­syh­tei­sö­jen kanssa.

Aikaa on kuitenkin kulunut, ja vas­taa­vis­ta pro­jek­teis­ta on yhä enemmän otettu opiksi suh­tau­tu­mal­la pai­kal­lis­kon­teks­tiin vaka­vam­min esi­mer­kik­si kent­tä­työn mer­ki­tys­tä koros­ta­mal­la. Maailmanpankkikin ehti kasvattaa työl­lis­tä­mien­sä ant­ro­po­lo­gien ja sosio­lo­gien määrää vuosien 1974 ja 1995 välillä yhdestä yli 50:een. Silti alkuai­ko­jen han­ka­luu­det nostavat silloin tällöin päätään, sillä laa­dul­li­sen tut­ki­muk­sen sovit­ta­mi­nen pääosin mää­räl­li­seen aineis­toon nojaavien kehi­tys­toi­mi­joi­den suun­ni­tel­miin on yhä ongel­mal­lis­ta.

world-bank

Maailmanpankin päämaja Washington D.C:ssä. Kuva: Anders Sandberg (CC BY 2.0)

Kehitysmaatutkija Robert Chambers onkin luetellut neljä pää­asial­lis­ta haastetta, jotka yhteis­kun­ta­tie­tei­li­jät kohtaavat kehi­tys­pro­jek­teis­sa: nämä ovat (1.) yhteis­kun­nal­lis­ten ulot­tu­vuuk­sien käsit­te­lyyn suh­tau­tu­mi­nen tois­si­jai­se­na, (2.) alempien tulo­luok­kien haas­teel­li­sem­pi lähes­tyt­tä­vyys, (3.) yhteis­kun­ta­tie­teel­lis­ten mene­tel­mien tuo­tan­to­te­hok­kuu­den kri­ti­soin­ti ja (4.) ulko­puo­li­sil­le toi­mi­joil­le kes­kit­ty­nyt valta tiedon han­kin­nas­sa, hal­lus­sa­pi­dos­sa ja ana­ly­soin­nis­sa.

Antropologien kasvanut kysyntä kehi­ty­syh­teis­työs­sä yhdessä näiden neljän kiis­ta­koh­teen kanssa on aiheut­ta­nut kär­käs­tä­kin kes­kus­te­lua myös tie­tee­na­lan sisällä. Kehitysantropologiseen kes­kus­te­luun onkin muo­dos­tu­nut kaksi kiis­te­le­vää kou­lu­kun­taa, joiden väliset erot näyttävät olevan – ironista kyllä – pääosin kult­tuu­ri­poh­jai­sia.

Ensimmäinen on kehi­tyk­sen käsitettä ja kehi­ty­syh­teis­työ­tä tutkiva kou­lu­kun­ta, joka tunnetaan englan­nik­si nimellä anth­ro­po­lo­gy of deve­lop­ment. Toinen taas on kehi­ty­syh­teis­työs­sä itsessään toimivien ant­ro­po­lo­gien deve­lop­ment anth­ro­po­lo­gy. Nimien yhte­ne­väi­syys kertoo jo itsessään jok­seen­kin kei­no­te­koi­ses­ta kah­tia­jaos­ta, mutta karkeasti ilmais­tu­na edellinen ryhmä profiloi itseään aka­tee­mi­ses­ti suun­tau­tu­va­na. He kri­ti­soi­vat kehi­ty­syh­teis­työs­sä toimivia kol­le­goi­taan löyhästä teo­ria­poh­jas­ta, tut­ki­muse­tiik­kan­sa väi­te­tys­tä neu­vo­tel­ta­vuu­des­ta sekä kehi­tys­jär­jes­tel­män osana toi­mi­mi­ses­ta ilman, että siinä piileviä val­ta­ra­ken­tei­ta tar­kas­tel­tai­siin kriit­ti­ses­ti.

Jälkimmäinen kou­lu­kun­ta puo­les­taan korostaa tekevänsä posi­tii­vis­ta muutosta pai­kal­li­syh­tei­söis­sä arvos­tel­len kehi­tyk­sen tut­ki­joi­ta eli­tis­ti­ses­tä suh­tau­tu­mi­ses­ta ja tut­ki­mus­tie­don pitä­mi­ses­tä yli­opis­to­maa­il­man sisällä. Etnografinen kenttätyö on tässä yksi kes­kei­sim­piä kiis­ta­ka­pu­loi­ta, sillä aka­tee­mi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa vaa­dit­ta­va, vähintään useita kuukausia kestävä kenttätyö ei ole useim­mis­sa kehi­tys­pro­jek­teis­sa mah­dol­lis­ta. Vastaavasti kehi­ty­syh­teis­työn toi­mi­mi­nen tiukoissa aika­ra­jois­sa voi lisätä häti­köi­ty­jen joh­to­pää­tös­ten riskiä.

Toisaalta tut­ki­muk­sen käsit­teel­lä tar­koi­te­taan eri asioita eri toi­mi­joi­den kes­kuu­des­sa: tut­ki­joi­den ja kan­sa­lais­jär­jes­tö­jen yhteis­työs­tä luennoiva Duncan Green esi­mer­kik­si kuvailee kehi­tys­pro­jek­teis­sa tavoi­tel­ta­vaa tietoa erään­lai­sek­si todis­tei­siin poh­jau­tu­vak­si ker­to­muk­sek­si, jonka ympärille projektia raken­ne­taan. Tällaisessa kon­teks­tis­sa aka­tee­mi­nen ”tietoa tiedon vuoksi” -lähes­ty­mis­ta­pa voi kehi­tys­toi­mi­joi­den mielestä keskittyä liikaa yksi­tyis­koh­tiin koko­nais­ku­van sijasta.

Oli kanta mikä hyvänsä, ant­ro­po­lo­gien on mah­do­ton­ta eris­täy­tyä pois kehi­tys­kes­kus­te­lus­ta, sillä tut­ki­muk­sia voidaan joka tapauk­ses­sa käyttää kehi­tys­pro­jek­tien aineis­to­na. Tämä tar­koit­taa sitä, että tutkijan on tie­dos­tet­ta­va mah­dol­li­nen vai­ku­tuk­sen­sa tut­kit­ta­vaan yhteisöön entistä laa­jem­mis­sa mit­ta­kaa­vois­sa. Toisaalta kes­kus­te­luun vaikuttaa olen­nai­ses­ti myös kehi­tys­toi­mi­joi­den suh­tau­tu­mi­nen ant­ro­po­lo­gei­hin yksi­no­maan kult­tuu­ri­kon­sult­tei­na, aivan kuten Ecuadorin mar­su­pro­jek­tis­sa. Tällainen toi­min­ta­ta­pa, jossa suun­ni­tel­mat tehdään etukäteen valmiissa ryhmissä, ja vasta sitten asetetaan tut­ki­joi­den arvioi­ta­vak­si herättää ymmär­ret­tä­väs­ti molem­min­puo­lis­ta tur­hau­tu­mis­ta.

img_3704helmiraisanen

Kuva: Helmi Räisänen

Ihanteellinen läh­tö­koh­ta olisikin ottaa etno­gra­fi­nen kenttätyö mukaan jo suun­nit­te­lu­vai­hees­sa, mikä ede­saut­tai­si kes­kus­te­lua tut­ki­joi­den, koor­di­naat­to­rei­den sekä ennen kaikkea pai­kal­li­syh­tei­sö­jen välillä.

Siinä missä ant­ro­po­lo­git ovat pal­jas­ta­neet pro­jek­ti­koor­di­naat­to­reil­ta huo­maa­mat­ta jääneitä kult­tuu­ri­si­don­nai­sia raken­tei­ta pai­kal­lis­ta­sol­la, voisi ant­ro­po­lo­geil­la olla nyt aika suunnata kat­set­taan yhä enemmän kan­sain­vä­lis­ten kehi­tys­toi­mi­joi­hin itsessään poten­ti­aa­li­si­na tut­ki­mus­koh­tei­na. Paikallistasolla toimivien tut­ki­joi­den on puo­les­taan muis­tet­ta­va, että tut­ki­muk­sen helpompi saatavuus ja lähes­tyt­tä­vyys on jo itsessään vai­ku­tus­kei­no.


Lähteet

Archetti, Eduardo P. 1987. An Anthropological Perspective on Cultural Change and Development: A case study from the highlands of Ecuador. Teoksessa P. Geschière & Bernard Schlemmer (toim.). Terrains et pers­pec­ti­ves. Pariisi: Orstom

Chambers, Robert 1991. Shortcut and Participatory Methods for Gaining Social Information for Projects. Teoksessa M. M. Cernea (toim.). Putting People First: Sociological variables in rural deve­lop­ment. 2nd edition. New York: Oxford University Press for the World Bank.

Green, Duncan 19.10.2016. Academics and NGOs can work together in part­ners­hip but must do so earlier and with genuine knowledge exchange. London School of Economics Impact Blog

O’Driscoll, Emma 2009. Applying the ʻUncomfortable Science’: The role of anth­ro­po­lo­gy in deve­lop­ment. Durham Anthropology Journal (PDF)

Paiement, Jason Jacques 2007. Anthropology and Development. NAPA Bulletin 27

Artikkelikuva: Émile Friant: La Discussion politique (1889)

Kirjoittaja

Eemi Nordström, VTK, on pro gradu -tutkielmaansa työstävä sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistosta. Häntä kiehtoo erityisesti ihmisen ja muiden elävien olentojen välinen vuorovaikutus.

Lue myös nämä:

Tanssi liittyy ihmisten välisiin kokoontumisiin ja monenlaiseen sosiaaliseen toimintaan, mikä tekee siitä mielenkiintoisen elementin kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme. Jokaisessa kontekstissa tanssi saa erilaisia sosiaalisia merkityksiä, joita liikkeisiin ja yhdessä tanssimiseen liittyvät normistot ilmentävät. Tanssiantropologia tutkii tanssia juuri tästä näkökulmasta. Haastattelussa Oulun ammattikorkeakoulussa työskentelevä tanssintutkimuksen dosentti Petri Hoppu.

Taide ei sanonnan mukaan tunne rajoja – vaan taitaapa tuntea sittenkin. Suomessa kulttuuripolitiikalla ohjataan luovan kentän mahdollisuuksia tarjota taide- ja kulttuurikokemuksia. Ilman valtion, kuntien ja apurahoja myöntävien instituutioiden rahoitusta taide-elämykset jäisivät ehkä kokematta. Kulttuuripolitiikan rakenteita, ongelmia ja kehityskohtia tutkitaan muun muassa Cuporella, joka on kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus. Kävimme haastattelemassa Cuporen projektitutkijaa ja antropologi Sirene Karria ja kysyimme, millaisten kysymysten kanssa kulttuuripolitiikan tutkimuksessa painitaan.

Lapsen syntymässä on aina kyse yhteiskunnallisesti merkittävästä hetkestä, sillä perheet muodostavat yhteiskunnan perustan. Oli kyseessä suurperheen äiti tai vapaaehtoisesti lapseton, vaikuttaa lasten saaminen meidän kaikkien elämään joko suoraan tai välillisesti. Samalla synnytys itsessään on nykyisin pitkälle medikalisoitu tapahtuma, joka sijoittuu pääasiassa sairaalan seinien sisälle piiloon katseilta. Ulkopuolisella on siihen hyvin vähän kosketuspintaa ennen omakohtaista kokemusta. Lähdimme ottamaan selvää, miltä lastensaanti ja suomalainen synnytyskulttuuri näyttäytyvät ammattilaisen silmin. Elämän ensihetkistä kertomassa kätilö, doula ja antropologi Johanna Sarlio-Nieminen.