Kuinka keskustella suon kanssa

Teksti: Maija Lassila, VTMPodcast-lukija: Sanna Rauhala.

Soidensuojeluohjelmaan ja Natura-ver­kos­toon kuuluva Viiankiaapa on erityinen paikka. Pohjois-Suomen suu­rim­piin kuuluva märkä suo on keidas monille har­vi­nai­sil­le lajeille. Kasvit ja kukat menes­ty­vät suolla moni­muo­toi­ses­ti, sillä ne saavat mine­raa­li­pi­toi­ses­ta vedestä ja maasta paljon ravin­tei­ta. Linnuille suo on tärkeä pesi­mä­alue koko Suomen mit­ta­kaa­vas­sa. Myös karhu, ilves ja muut eläimet liikkuvat suolla. Viiankiaapa on moni­la­ji­nen ympäristö, missä pai­kal­li­nen kult­tuu­ri­his­to­ria esi­mer­kik­si hei­nän­teon, kalas­tuk­sen, met­säs­tyk­sen, poron­hoi­don ja muiden toimien ja kul­ke­mis­ten kautta asettuu rin­nak­kain suon eliöiden ja vuo­den­kier­ron kanssa.

Suon aarre

Sodankylän lähellä sijait­se­van Viiankiaapa-suon alta on löydetty Euroopan suu­rim­mak­si arvioitu mal­mie­siin­ty­mä. Kuparia, nikkeliä, platinaa ja kultaa sisäl­tä­vän esiin­ty­män rajoja ei vielä tunneta. Se ulottuu ainakin läheisen Kersilön kylän seudulle ja kau­em­mak­si­kin. Anglo American –yhtiö tekee alueella mal­mi­net­sin­tää. Koska var­si­nai­nen mal­mi­net­sin­tä­lu­pa ja koe­kai­rauk­set ovat vali­tus­ten vuoksi odot­ta­neet, yhtiö on kes­kit­ty­nyt muun muassa bio­lo­gi­siin ja muihin geo­lo­gi­siin tut­ki­muk­siin. Kaivos on Sodankylässä työ­paik­ko­jen vuoksi odotettu ja toivottu asia.

suo4

Kuva: videos­till teoksesta Sakatti (2016), tekijä: Maija Lassila

Omassa tut­ki­muk­ses­sa­ni tutkin, millaisia tule­vai­suu­den maisemia kai­vos­hank­keet tuovat pai­kal­li­ses­ti, ja millaisia sosi­aa­li­sia vai­ku­tuk­sia mal­mi­net­sin­näl­lä ja kai­vos­sun­ni­tel­mil­la on jo alku­vai­hees­sa, kun kaivoksen tulo ei vielä ole varmaa. Vietin kesän 2016 etno­gra­fi­ses­sa kent­tä­työs­sä Sodankylässä, ja Viiankiaapa oli tut­ki­muk­se­ni pää­roo­lis­sa.

Kasvava kes­ki­luok­ka kuluttaa yhä enemmän, ja siksi luon­non­va­ro­jen hyväk­si­käyt­tö kiihtyy. Alueet, jotka ennen olivat syrjäisiä maa­il­man­ta­lou­den toi­min­nal­le, muuttuvat nyt globaalin kapi­ta­lis­min kannalta tärkeiksi alueiksi, joiden resurs­seis­ta moni­kan­sal­li­set yhtiöt kil­pai­le­vat. Suo näyt­täy­tyy tutkijan mielessä paikkana, missä maan päällä olevan lisäksi mer­kit­tä­vää on se, mitä maan alla on. Tietoisuus arvok­kais­ta mine­raa­leis­ta suon alla nostaa Viiankiaavan paikkana uuden­lai­sel­le tasolle ja ohjaa ajattelua kohti ympä­ris­tön mah­dol­lis­ta täy­del­lis­tä muutosta, jos kaivos raken­ne­taan 10 – 15 vuoden päästä, kuten on arvioitu.

Keskityn tässä kir­joi­tuk­ses­sa avaamaan tapoja, joilla lähestyin itse suota, mine­raa­li­ri­kas­ta paikkaa, tut­ki­muk­se­ni infor­mant­ti­na. Lopulta kuval­li­sel­la lähes­ty­mi­sel­lä suohon oli tärkeä osa tule­vai­suu­del­taan epävarman paikan ymmär­tä­mi­ses­sä.

Kulkemisia suolla ja sen lähiympäristössä

Viiankiaapa kesä-hei­nä­kuus­sa on ris­ti­rii­tai­nen kokemus. Mäkärä‑, paarma‑, ja hyt­tys­pil­vet ympä­röi­vät kulkijaa heti pit­kos­pui­den alusta lähtien. Jos pit­kos­puil­ta poikkeaa, vastassa on märkä ja hyllyvä tur­ve­pat­ja. Sen voi kuvitella jatkuvan loput­to­miin jalkojen alla. Ei voi lähteä suoraan sinne, minne nenä näyttää, sillä kul­ke­mi­nen ei ole saman­lais­ta kuin vankalla maalla. Etelästä tulijalle suolla kul­ke­mi­nen on epävarmaa ja vierasta, välillä epä­mu­ka­vaa. Pitkospuut kattavat suo­a­lu­ees­ta vain murto-osan.

suo6

Ilmakkiaapa, Lappi. Kuva: HappyTellus (CC BY-NC-ND 2.0)

Kenttätyössä otin tavoit­teek­se­ni kulkea suolla ja sen lähi­seu­dul­la eri­lais­ten ihmisten kanssa ja suu­rim­mak­si osaksi myös kuvata nämä hetket. Kaivosyhtiön teknikot veivät katsomaan koe­kai­raus­paik­ko­ja, missä mal­mi­näyt­tei­tä on talvella nostettu kal­lio­pe­räs­tä satojen metrien syvyy­des­tä. Kairauksesta merkkinä ovat puna­päi­set puukepit ja niiden alla oleva suljettu kai­ran­rei­kä. Kairauksessa menee päiviä, sillä se on hidasta työtä. Työtä tehdään vuoroissa yötä päivää. Nyt ihmisen toi­min­nas­ta muis­tut­ti­vat vain nämä sään­nöl­li­sen väli­mat­kan päässä toi­sis­taan sijait­se­vat kepit eri­lai­sis­sa paikoissa, märässä hei­ni­kos­sa tai kui­vem­mas­sa metsässä suon laidalla. Suo on mitä eri­lai­sim­pien mal­mi­net­sin­tä­tut­ki­mus­ten ja myös bio­lo­gis­ten kar­toi­tus­ten kohteena, joiden tehtävänä on selvittää, voisiko Natura-alueelle löytää korvaavaa aluetta muualta.

Sain tilai­suu­den tark­kail­la geologien tut­ki­mus­työ­tä, kun kuljin heidän kanssaan Viiankiaavan lähiym­pä­ris­tön metsissä. Geologien näkemys aika­kausien pituuteen on avartava. Geologeille mil­joo­nat­kaan vuodet eivät ole pitkiä aikoja. Puhutaan tapah­tu­mis­ta mil­jar­dien vuosien takaa, kun sula ja osin sul­fi­di­pi­toi­nen magma nousi maan sisästä ja muodosti arvok­kai­ta kivi­la­je­ja Keski-Lapin niin kut­su­tul­le vih­reä­ki­vi­vyö­hyk­keel­le.

Toisen näkö­kul­man samaan ympä­ris­töön sain keväällä syn­ty­nei­den vasojen kor­va­mer­kin­näs­sä. Vietin valoisan yön Viiankiaavan laidalla met­säi­sel­lä alueella ja seurasin mer­kin­tä­ta­pah­tu­man eri vaiheita porojen kokoa­mi­ses­ta vasojen las­ke­mi­seen, katseluun ja itse mer­kin­tään. Poromiehet pitivät käsissään listoja, joiden avulla vasan numero ja sille kuuluva kor­va­merk­ki lai­tet­tiin muistiin. Nämä porot kulkevat koko vuoden vapaana Viiankiaavalla ja löytävät ravintoa tal­vel­la­kin puiden rungoilta tai pystyyn jääneistä korsista. ”Kun poro voi hyvin, me voimme hyvin”, poromies Olli totesi minulle.

suo2

Kuva: videos­till teoksesta Sakatti (2016), tekijä: Maija Lassila

Jonain päivänä kii­pe­sim­me alueelta kotoisin olevan nuoren naisen kanssa suon tähys­tys­tor­niin. Hän kertoi suon mer­ki­tyk­ses­tä hänelle, lap­suu­des­taan vie­rei­ses­sä Kersilön kylässä, omasta iden­ti­tee­tis­tään ja juu­ris­taan tässä paikassa. Hänen mummonsa oli tehnyt suolla heinää ja hänen perheensä muutkin jäsenet tunsivat suon ja reitit siellä hyvin, talvella ja kesällä.

Tapaamiset suon kanssa

Maalasin ja piirsin suolla pieniä kuvia. Vietin aina noin kolme tuntia ker­ral­laan ja vain katsoin maata jalkojeni juuressa, jotakin satun­nais­ta yksi­tyis­koh­taa tai väriyh­dis­tel­mää. Tumman veden pinnalla kelluvaa suokaasua, mädän­ty­viä lehtiä, vaa­lean­pu­nai­sia kukkia, tie­tä­mät­tä mitä ne olivat. Olin yksinäni hil­jai­suu­des­sa ja vain maalasin. Näiden kah­den­kes­kis­ten suon kanssa ”tapaa­mis­te­ni” jälkeen oloni oli vir­kis­ty­nyt ja rau­hal­li­nen. Ympärillä levit­täy­ty­vä avaruus, hitaasti liikkuvat pilvet, ja lähenevä ukkonen tai paahtava kes­ki­päi­vän aurinko sekä tiheä ääni­mai­se­ma saivat minut tuntemaan, että jat­ku­vas­ti tapahtuu, että en sit­ten­kään ole suolla yksin. Suosta muodostui nopeasti paikka, jonne mie­lel­lä­ni menin tutus­tuak­se­ni siihen yhä paremmin.

suo1

Maalauksia Viiankiaapa-suolta kesältä 2016, kuva: Maija Lassila

Lopulta oli tärkeää, että itse suo tal­len­tui­si myös videolle. Emme kui­ten­kaan halunneet kuvata maisemaa perin­tei­sel­lä tavalla, vaan kes­ki­tyim­me kuvaamaan aivan maan ja turpeen tun­tu­mas­sa tai suon päällä olevan veden alla. Kun myöhemmin illalla kävimme läpi kuvaa­maam­me mate­ri­aa­lia, löytyi taas aivan uusi ymmärrys. Kamera oli tal­len­ta­nut veden alla hitaasti pyör­tei­le­viä tur­ve­hiuk­ka­sia tai pieniä eliöitä omiksi eläviksi uni­ver­su­meik­seen. Kuvaamamme suon mik­ros­koop­pi­nen vede­na­lai­nen maailma rinnastuu aja­tuk­sis­sa­ni suon päällä oleviin tapah­tu­miin, suureen kuvioon, jossa ihmisten odo­tuk­sil­la, tule­vai­suu­del­la ja maa­pal­lol­la on kaikella osansa.

Kenttätyön kannalta oli tärkeää, että suo näyt­täy­tyi monen­lai­ses­sa valossa, suhteessa eri ihmisiin ja myös ilman muita ihmisiä. Videokuvaaminen, nau­hoit­ta­mi­nen ja maa­laa­mi­nen olivat tapoja, joilla suon tapah­tu­mat ja elä­mäl­tään tiheä maisema tal­len­tui­vat muistiin. Audiovisuaalisten ja kuva­tai­teel­lis­ten lähes­ty­mis­ten kautta ajat­te­luun ja ymmär­ryk­seen tuli oma ulot­tu­vuu­ten­sa. Kuvallinen ajattelu ja paikan kat­so­mi­nen kent­tä­työs­sä kuvien kautta avasi erilaisia yhteyksiä kuin tekstiin perustuva aineiston hankinta. Kun pohdin, miten kuvaisin paikkaa ja millaisia asioita paikassa katson, tulin samalla koh­dan­neek­si omat ole­tuk­se­ni ja ali­ta­jui­set aja­tus­pol­ku­ni paikan ymmär­tä­mi­sen suhteen.

suo10

Kuva: Theophilos Papadopoulos (CC BY-NC-ND 2.0)


Lue lisää visuaalisesta etnografiasta ja kuvallisen ajattelun ja tieteen suhteesta

Karen O’Rourke 2013. Walking and Mapping: Artists as Cartographers. Cambridge, Massachusetts: The MIT Press. Kirja nyky­tai­tei­li­joi­den tavoista käyttää kävelyä ja karttojen tekemistä tiedon ja taiteen luomisen tapoina.

Contemporary Art and Anthropology 2005. Toimittaneet Arn Schneider ja Christopher Wright. Berg Publishers. Kirjassa käsi­tel­lään nyky­tai­teen esit­tä­mis­ta­po­jen ja ant­ro­po­lo­gi­sen tut­ki­muk­sen ris­teys­koh­tia sekä etno­gra­fi­sen tut­ki­muk­sen vaih­toeh­toi­sia tapoja.

Schneider ja Wright ovat toi­mit­ta­neet myös kirjan Between Art and Anthropology. Contemporary Ethnographic Practice. 2010. Berg Publishers.  Siinä käsi­tel­lään tut­ki­joi­den ja tai­tei­li­joi­den saman­kal­tai­suuk­sia ant­ro­po­lo­gian kent­tä­työn käsitteen kautta.

Experimental Film and Anthropology. 2014. Bloomsbury. Toimittaneet Arnd Scheinder ja Caterina Pasqualino. Kirjassa esi­merk­ke­jä kokeel­li­sen elokuvan ja ant­ro­po­lo­gian aloilta.

Tutkimusyhteenliittymä Forensic Architecture Lontoon Goldsmithin yli­opis­tos­sa ottaa läh­tö­koh­dak­seen ark­ki­teh­tuu­rin ja raken­ne­tun ympä­ris­tön maailman konflik­tien ja huma­ni­taa­ris­ten kriisien tut­ki­muk­ses­sa ja ihmi­soi­keus­louk­kaus­ten esiin­tuo­mi­ses­sa. FA analysoi ja luo todis­tusai­neis­toa eri puolilla maailmaa tapah­tu­vien konflik­tien syistä ja vas­tuul­li­sis­ta tilal­li­sen analyysin sekä tuot­ta­mien­sa 3D-mal­lin­nos­ten ja inte­rak­tii­vis­ten karttojen kautta. Tiimiin kuuluu eri alojen tut­ki­joi­ta, ark­ki­teh­te­ja, suun­nit­te­li­joi­ta ja elo­ku­van­te­ki­jöi­tä.

Art Lab Gnesta Tukholman lähellä on kehit­tä­nyt projektin Swamp Storytelling. Siinä eri alojen tutkijat ja tai­tei­li­jat tutkivat ympä­ris­töä ja kes­kus­te­le­vat ympä­ris­tö­on­gel­mis­ta luo­dak­seen uusia ver­kos­to­ja, tutkimus-ja tie­don­tuot­ta­mis­ta­po­ja.

Artikkelikuva: Hirvisuo. Kuva: Juho Holmi (CC BY-ND 2.0)

Kirjoittaja

Maija Lassila tekee väitöskirjaa Helsingin yliopiston poliittisten, yhteiskunnallisten ja taloudellisten muutosten tohtoriohjelmassa.

Lue myös nämä:

Tuhkaus, arkussa maahan, pakastekuivaus vai kenties korppikotkien ruoaksi? Viimeiselle matkalle lähtemiseen on ympäri maailman paljon erilaisia vaihtoehtoja, ja tällä hetkellä yhä suurempi osa ihmisistä tuntuu pohtivan hautaustapojen ympäristöystävällisyyttä. Ekologisuuden lisäksi hautaukseen liittyvät usein kysymykset arvosta, yksilön tahdosta ja yhteiskunnallisesta muutoksesta.

Millainen on suomalaisten suhde puihin? Ihmisen ja puun lajienvälinen suhde on tutkimusaiheena monimuotoinen ja ansaitsee tarkastelun niin biologian, kulttuurin kuin taiteenkin kannalta. Ihmisen suhteessa puihin on mukana vielä neljäs taso - tunteet.

Muovipussi on noussut tuhoisan kulutuskulttuurin symboliksi. Ekologiselta jalanjäljeltään se on kuitenkin varsin kevyt, ja Pohjoismaissa muovipussit eivät toimivan jätehuollon vuoksi ole ympäristöuhka. Niiden kieltämisen voi nähdä pyrkimyksenä hallita mittavaa katastrofia symbolisen uhrauksen kautta.