Yliopisto on muutoksen tilassa. Koulutusleikkaukset ja tutkintouudistukset ovat aiheuttaneet painetta yliopistoille, joka on heijastunut myös antropologian opetukseen. Suomen Antropologinen Seura järjesti avoimen keskustelutilaisuuden alan nykytilasta ja tulevaisuudesta, johon otti osaa professoreita Suomen kaikista antropologiaa oppiaineena tarjoavista yliopistoista.
Yliopistomaailma on kohdannut viime vuosina monia muutoksia. Henkilökuntaa on irtisanottu ja määrärahoja leikattu. Oppiaineet yhdistyvät uusiksi kokonaisuuksiksi, mikä saattaa tuntua sekavalta tai jopa uhkaavalta. Näiden mullistusten keskellä on joskus pakko pysähtyä hengähtämään ja pohtimaan, millaisena tulevaisuus yliopistoille näyttäytyy. Mitä nämä uudistukset käytännössä tarkoittavat? Millaisia muutoksia leikkausten seurauksena on jo jouduttu tekemään, ja miten ne ovat vaikuttaneet antropologiaan yliopistoissa sekä henkilöstön että opiskelijoiden kannalta?
Suomen Antropologinen Seura yhteistyössä Tampereen antropologian oppiaineen kanssa kutsui joulukuussa 2016 koolle paneelin, jonka tarkoitus oli keskustella antropologian nykytilasta sekä tulevaisuuden mahdollisuuksista. Otsikolla “Anthropology at Finnish universities: Hopes, fears and visions” järjestettyyn keskustelutilaisuuteen osallistuivat Helsingin yliopiston professori Sarah Green, Oulun yliopiston professori Hannu Heikkinen, Itä-Suomen yliopiston luennoitsija Taina Kinnunen, Jyväskylän yliopiston professori Sirpa Tenhunen sekä Tampereen yliopiston professori Laura Huttunen. Yhdessä paikalle kerääntyneiden kuuntelijoiden kanssa panelistit toivat esille näkemyksiään siitä, mitä on tehtävissä tieteenalan aseman parantamiseksi ja vahvistamiseksi aikana, jolloin epävarmuus tuntuu joskus määrittävältä tekijältä.
Ollako vai eikö olla – antropologian identiteettikriisi
Iso pyörä pyörii paitsi Helsingin yliopistossa, myös muualla Suomessa – vaikkakin aina hieman eri nimellä. Suureksi kysymykseksi keskustelussa nousikin se, miten oppiaineiden yhdistäminen suuremmiksi kokonaisuuksiksi vaikuttaa antropologian identiteettiin. Syksyllä 2017 Helsingissä sosiaali- ja kulttuuriantropologia tulee muodostamaan yhdessä kehitysmaatutkimuksen, poliittisen historian sekä talous- ja sosiaalihistorian kanssa yhteiskunnallisen muutoksen koulutusohjelman.
Professori Green kertoo olevansa huolestunut siitä, miten onnistumme tekemään tehokasta yhteistyötä muiden, suurempien oppiaineiden kanssa ilman, että antropologian oma ääni hukkuu niiden alle. Mihin toimenpiteisiin tulisi ryhtyä tämän ehkäisemiseksi? Prosessi on hyvä aloittaa heti uusien ja potentiaalisten opiskelijoiden perehdyttämisestä.
Greenin mukaan digitaalinen näkyvyys ja sen nostaminen ovat avainasemassa. Yliopistojen tulisi panostaa siihen, että hakumoottorin käytöllä esille nousevat välittömästi tulokset, joissa kerrotaan mitä antropologia on ja ketkä sitä tekevät. Mitä selkeämmän kuvan alalle hakeutumista harkitsevat opiskelijat saavat heti alusta alkaen, sitä todennäköisemmin oppiaine pysyy heidän muistissaan myös erikoistumisvaiheessa.
Jyväskylän yliopistossa on jo pyritty nostamaan uusien opiskelijoiden mielenkiintoa työelämätarinoiden myötä. Professori Tenhunen kertoo, että yliopiston internetsivuille lisätty alumnitoiminnan sivu on lisännyt hakijoiden määrää ja poikinut positiivista palautetta. Sivuilla entiset opiskelijat kertovat työllistymisestään, ja listalta löytyykin esimerkkejä aina asiakaskoordinaattorista lähetystöneuvokseen. Esimerkeillä pyritään murtamaan myyttiä siitä, että antropologiaa opiskelemalla työllistyminen olisi vaikeaa tai kapea-alaista, ja nostamaan samalla oppiaineen imagoa opiskelijoiden silmissä.Muutosten ja leikkausten tuomat haasteet vaikuttavat opetuksen ja opiskelijoiden lisäksi myös henkilökunnan tutkimustyöhön. Jatkuvasti kasvava paperityön ja byrokratian määrä vie aikaa tutkijoilta, kun tukihenkilökuntaa irtisanotaan tai heidän työaikojaan supistetaan. Heikkinen Oulun yliopistosta mainitsee yhdeksi suurimmista haasteista sen, miten vaikeaa on löytää aikaa tehdä kansainvälisesti tunnustettua tutkimustyötä, kun suuri osa ajasta kuluu jo pelkästään apurahahakemuksiin.
Miten estää henkilökunnan turhautuminen ja loppuunpalaminen tilanteessa, jossa opiskelijoita on jo valmiiksi paljon resursseihin nähden?
Kaikki panelistit ovat yhtä mieltä siitä, että yliopistojen välistä yhteistyötä on lisättävä. Harva on aktiivisesti selvillä siitä, mitä opintoja muualla Suomessa tarjotaan tai mitkä ovat kulloinkin tärkeimpiä paikallisia tutkimusalueita. Green huomauttaa, että esimerkiksi Iso-Britanniassa on saavutettu selkeitä tuloksia siten, että eri yliopistojen laitosten johtajat (Heads of Department) pitävät yllä jatkuvaa kommunikointia ja vankkaa yhteistyötä.
Samankaltaista toimintaa voisi edistää myös Suomessa – mutta miten?
Esiin nousevat muun muassa jaetut, sisäiset blogialustat, yhteiset paneelit konferensseissa sekä mahdolliset internetpohjaiset erikoistumiskurssit, joista myös opiskelijat hyötyisivät. Suomalaisten yliopistojen lisäksi myös pohjoismainen yhteistyö on vielä lapsenkengissään. Lisäämällä kanssakäymistä ja tehostamalla tiedonjakoa varmistettaisiin se, etteivät hyvät ideat jäisi haudatuksi vain yhteen Suomen kolkkaan.
Kuinka selvitä muutosten tuomista haasteista?
Myös professori Heikkinen jakaa Greenin huolenaiheen antropologian identiteetin säilymisestä. Jatkuvat organisaatiomuutokset tuottavat hämmennystä ja päänvaivaa paitsi henkilökunnalle myös opiskelijoille. Oulun yliopiston suunnitelmat yhdistää eri aineopintoja ovat muuttuneet useampia kertoja. Miten tahansa suunnitelmat tulevatkin toteutumaan, tulee raja antropologian ja muiden oppiaineiden välillä säilyttää. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kursseja voisi toteuttaa monitieteellisesti ja yhteistyössä muiden kanssa, vaan sitä, että kysymysten lähestymistavoissa pidetään yllä antropologisia menetelmiä.
Lukuisten oppiaineiden yhdistäminen saman ohjelman alle on ollut haasteellista myös Itä-Suomen yliopistolle, kertoo puolestaan Taina Kinnunen. Heillä antropologia on osa kulttuurintutkimuksen koulutusohjelmaa, jonka erikoistumisaloihin kuuluvat muun muassa taiteensosiologia, sukupuolentutkimus ja mediakulttuuri. Myös Kinnusen mukaan monitieteisyys on voimaa, mutta ilman riittävää panostusta se voi johtaa kokonaisuuksiin, jotka ovat pahimmassa tapauksessa sekavia sekä luennoitsijoille että opiskelijoille.
Kysymykset siitä, miten opiskelijat saataisiin sitoutumaan ja identifioitumaan tutkimusalaan, ovat vahvana myös keskustelua seuraavan yleisön mielessä. Tampereen yliopiston opiskelijaedustaja jakaa kokemuksensa siitä, miten antropologista ryhmäidentiteettiä on ollut vaikeaa löytää, kun ihmisiä ja kursseja on vain vähän. Vaikka yritystä henkilökunnan ja tarjonnan kasvattamiseen on, eivät resurssit silti tunnu riittävän. Jos opiskelijoiden sitoutumisen taso on yhteydessä siihen, kuinka paljon resursseja kullakin yliopistolla on käytettävissään, aiheuttaako se automaattisesti suuria eroja eri paikkakunnilla opiskelevien välille? Entä mitä tapahtuu, jos leikkauksille ei näy loppua? Haasteet eivät ole vain materiaalisia, vaan vaikuttavat koko antropologiyhteisöön ja sen ylläpitämiseen.Professori Huttunen Tampereen yliopistosta on huolissaan siitä, että vaikka kurssit ovat opiskelijoiden keskuudessa suosittuja, vain harva kuitenkaan erikoistuu valmistumaan juuri antropologiasta. Johtuuko tämä oletetuista työllisyysnäkymistä, vai onko mukana suurempia taustatekijöitä?
Yksi mahdollinen syy tälle on se, että antropologialle tunnuksenomainen etnografia nähdään vaivalloisena tutkimusmetodina, joka etäännyttää niitä opiskelijoita, jotka tavoittelevat nopeaa valmistumista. Toiset oppiaineet saattavat tarjota helpompia ja suoraviivaisempia tutkimustapoja. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Työllistymiskysymystä pohdittaessa on nostettava esiin se, että etnografisen tutkimuksen kysyntä eri tehtävissä on jatkuvassa nousussa. Näennäinen vaivalloisuus johtaa tuloksiin, joita pelkät laskennalliset menetelmät eivät riitä kuvaamaan.
Etnografia ei kuitenkaan ole ainoa asia, joka erottaa antropologian muista oppiaineista, muistuttaa Green. Aivan yhtä tärkeää, ellei tärkeämpää, on se, miten oppia katsomaan maailmaa ja ajattelemaan eri tavalla. Haasteeksi muodostuu, miten tämän ajattelutavan hyödyllisyys saadaan puettua sanoiksi ja selitettyä siten, että myös tutkimusalaan perehtymättömät ymmärtävät sen tuoman edun.
Vaikka useiden eri oppiaineiden yhdistyminen on haaste sekä identiteetin säilyttämisen että metodologisten syiden kannalta, tuo yhteistyö ja monitieteellisyys mukanaan myös mahdollisuuksia. Soveltavan antropologian kysyntä on kasvussa, eikä yliopistojen yhteistyötä kaupallisten tahojen kanssa tutkimusprojektien merkeissä nähdä automaattisesti tutkimuseettiseltä kannalta epäilyttävänä. Tutkimuspiirin laajeneminen luo tulevaisuuden antropologeille uusia mahdollisuuksia myös yrityskentällä.
Kohti kirkasta tulevaisuutta
Kaikista uhkakuvista ja haasteista huolimatta antropologian tähti ei ole laskemassa. Itä-Suomen yliopistossa se on sivuaineista suosituimpia, eivätkä kaikki halukkaat mahdu tarjolla oleville kursseille mukaan. Etnografisen metodin ja alan taitajien suosion jatkuva kasvu työelämässä johtaa toivottavasti jo pian siihen, että perusteltu huoli opintojen jälkeisestä työllistymisestä lakkaa olemasta määrittävä piirre alalle hakeutumisesta päättäessä.
Suosion nousu näkyy konkreettisesti myös Jyväskylän yliopistossa, missä etnologian oppiaineen ja hakukohteen nimi muuttuu keväällä 2017 etnologiaksi ja antropologiaksi. Antropologian selkeä esiintuonti nimellisesti on merkki muutoksesta, jonka myös laitosten johtajat ovat havainneet.
Samanlaista kehitystä on havaittu muun muassa Amsterdamin Vrije Universiteitissa, jossa oppiaineen nimi on vaihdettu ja fokusoitu kulttuuriantropologiasta ja ei-länsimaisten yhteiskuntien sosiologiasta sosiaali- ja kulttuuriantropologiaksi. Sovelletun antropologian, kuten esimerkiksi design-antropologian lisääminen on ollut Jyväskylässä vahvasti esillä, ja keskustelua on käyty tietoisesti juuri yhteiskunnallisesti työllistävämmästä suunnasta.Yliopistojen erikoistuminen ja tutkimusalueet saattavat poiketa toisistaan paljonkin. Tulevaisuutta ja vaikuttamismahdollisuuksia pohtiessa on yhteistyön vahvistaminen siis ensiarvoisen tärkeää. Aktiivisella kommunikoinnilla ja näkyvyyden kasvattamisella luodaan vankka pohja, jonka päälle rakentaa antropologista identiteettiä paitsi tutkimuksessa, myös heti opintojen alusta lähtien.
Vahvempi yhteistyö vastaa osaltaan myös Taina Kinnusen esittämään kysymykseen: miten pysyä paremmin perillä siitä, miten ja missä antropologeja tarvitaan? Varmistamalla, että eri laitokset ovat tietoisia toistensa vahvuuksista, on reagoiminen yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja ajankohtaisiin tapahtumiin helpompaa. Juuri nyt pinnalla ovat erityisesti maahanmuutto sekä rajakysymykset. Miten antropologian tuomaa osaamista ja perspektiiviä voitaisiin käyttää entistä vahvemmin hyödyksi päivän polttavissa aiheissa?
Yhdestä asiasta kaikkien osallistujien on helppoa olla samaa mieltä: tieteenalalla on paljon annettavaa. Samalla kun oppiaineiden rajoja järjestellään uusiksi yliopistojen sisällä, myös globaalit rajat muuttavat muotoaan ja liikkuvuus kasvaa. Maailma ei pysähdy. Jos antropologian nykypäivän sovelluksiin ja näkyvyyden kasvattamiseen suhtauduttaisiin yhtä suurella intohimolla kuin näiden muutosten tutkimiseen, saattaisi orastava identiteettikriisikin olla pian vain kaukainen muisto.
Toimitus
- Podcast-lukija: Bea Bergholm
- Artikkelikuva: Matthew Garrett/Flickr (CC BY 2.0)