Onko normaalia olla mielisairas?

Teksti: Tuomas Vesterinen, FMPodcast-lukija: Bruno Gronow.

Harmittaa. Istun met­ro­ju­nas­sa New Yorkissa ja huomaan, että olen jälleen hukannut lippuni, ja että kuljin juuri oman pysäkkini ohi. Katsahdan ylös junan seinään ja huomaan mainoksen, joka sopii tilanteeseeni. 

Metro

Kuva: Tuomas Vesterinen

Oletko hukannut mat­ka­lip­pusi, jälleen? Kuljitko pysäkkisi ohi, jälleen? Tunnetko itsesi levot­to­mak­si, jälleen?” (Kyllä, kyllä ja vähem­mäs­tä­kin!) Kysymysten jälkeen kyltissä lukee: “ADHD voi olla aikui­sel­la­kin.” Tämän jälkeen on lää­ke­fir­man inter­ne­to­soi­te. Ja minä kun luulin unoh­ta­mis­ta nor­maa­lik­si! Mainos herättää kysy­myk­sen siitä, miten normaalin ja pato­lo­gi­sen raja vedetään. Tarkastelen tätä kirjoituksessani.

2000-luvun alussa tehdyn tut­ki­muk­sen mukaan lähes puolella ame­rik­ka­lai­sis­ta on elämänsä aikana mie­len­ter­veys­häi­riö. 1980-luvun alussa vas­taa­van­lai­sen tut­ki­muk­sen mukaan häiriö oli kol­mas­osal­la väestöstä. Ovatko mie­li­sai­rau­det siis todella lisään­ty­neet, tai niiden diag­no­soin­nit paran­tu­neet? Vai voisiko olla, ettemme tiedä mitä häiriöt ylipäänsä ovat, ja miten niitä voisi tunnistaa?

Vielä 1970-luvulla häiriöitä diag­no­soi­tiin harvemmin, mutta nykyistä epä­mää­räi­sem­min perustein. Tätä kuvastaa koe, jonka psykologi David Rosenhan julkaisi vuonna 1973 Science -lehdessä. Hän lähetti näyt­te­li­jöi­tä psy­kiat­ri­siin sai­raa­loi­hin ympäri Yhdysvaltoja kertomaan tois­tu­vas­ti kuu­le­mas­taan äänestä, thudista. Kaikki näyt­te­li­jät otettiin osastolle ja mää­rät­tiin psyy­ke­lää­ki­tyk­sel­le. Ja vaikka he eivät enää rapor­toi­neet äänestä ja käyt­täy­tyi­vät muutenkin nor­maa­lis­ti, heitä ei päästetty pois. Tilannetta vain pahensi, jos he kertoivat aluksi näy­tel­leen­sä. Jotkut päätyivät olemaan sai­raa­las­sa pari kuukauttakin.

Kun Rosenhan lopulta paljasti kokeen, eräs mie­li­sai­raa­la pyysi häntä lähet­tä­mään lisää näyt­te­li­jöi­tä, osoit­taak­seen tun­nis­ta­van­sa heidät. Parin kuukauden jälkeen sairaala ilmoitti ylpeästi pal­jas­ta­neen­sa 41 näyt­te­li­jää. Rosenhan vastasi, ettei ollut lähet­tä­nyt yhtäkään.

370H

Kuva: Gratisography​.com

Tällaisista ongel­mis­ta johtuen mie­len­ter­veys­häi­riöi­tä ruvettiin 1980-luvun alusta lähtien mää­rit­te­le­mään Yhdysvaltain psy­kiat­riyh­dis­tyk­sen jul­kai­se­mas­sa Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders (DSM) -luo­kit­te­lu­raa­ma­tus­sa oireiden perus­teel­la. Vastaava mää­rit­te­ly on käytössä nykyään myös kan­sain­vä­li­ses­sä luo­kit­te­lu­ma­nu­aa­lis­sa (The International Classification of Diseases, ICD). Tämä on yhte­näis­tä­nyt diag­no­soin­tia: samat oireet mää­ri­tel­lään samalla tavalla eri sai­raa­lois­sa ja eri hen­ki­löi­den kohdalla.

Toisaalta oire­mää­ri­tel­mät ovat sat­tu­man­va­rai­sen tiukkoja ja alttiita muu­tok­sil­le, jotka eivät perustu tut­ki­mus­tu­lok­siin. Esimerkiksi ADHD mää­ri­tel­lään uudessa DSM-5 -manu­aa­lis­sa siten, että jos mää­ri­tel­män oireista kuusi jatkuu vähintään puoli vuotta, on kyseessä ADHD. Aiemman manuaalin kokoa­mi­seen osal­lis­tu­nut psykologi Renee Garfinkel on kertonut ant­ro­po­lo­gi James Daviesille, kuinka erästä oiretta ei sisäl­ly­tet­ty tiettyyn häi­riö­mää­ri­tel­mään, kun selvisi, että kokouk­seen osal­lis­tu­neel­la tut­ki­jal­la oli tuo käytösoire.

Not-Sure-If-ADHD

Mielenterveyshäiriöiden diag­no­soin­ti on vaikeaa, koska emme tiedä häi­riöi­den aiheut­ta­jia. Nykypsykiatriaa hallitsee silti vahva uskomus siihen, että häiriöt ovat bio­lo­gi­sia aivo­sai­rauk­sia. Koska bio­lo­gi­sia syitä ei kui­ten­kaan ole löydetty, on päädytty oire­mää­ri­tel­miin, jotka ovat tehneet monesta ennen nor­maa­lis­ta ilmiöstä pato­lo­gi­sen. Tämän seu­rauk­se­na yhä useam­mal­la diag­no­soi­daan mielenterveyshäiriö.

Mielenterveyshäiriön määrittely

DSM-5 mää­rit­te­lee mie­len­ter­veys­häi­riön toi­min­ta­häi­riö­nä (dys­func­tion), joka tyy­pil­li­ses­ti ilmenee ahdis­tuk­se­na ja sosi­aa­li­se­na kyvyt­tö­myy­te­nä. Toimintahäiriön uskotaan nykyp­sy­kiat­rias­sa olevan aivo­pe­räi­nen, esi­mer­kik­si aivo­ke­mian epä­ta­sa­pai­noon liittyvä. Ahdistuksella ja kyvyt­tö­myy­del­lä puo­les­taan tar­koi­te­taan toi­min­ta­häi­riön aiheut­ta­maa haittaa yksilölle ja hänen läheisilleen.

Toimintahäiriöön vetoa­mal­la halutaan välttää pelkän poik­kea­vuu­den lei­maa­mis­ta sai­rau­dek­si. Esimerkiksi homo­sek­su­aa­li­suus luo­ki­tel­tiin mie­li­sai­rau­dek­si vielä 1970-luvulla. Ääriesimerkki on 1800-luvun mie­li­sai­raus dra­pe­to­ma­nia, joka mää­ri­tel­män mukaan riivasi kar­kaa­maan pyrkiviä orjia. Vaikka molemmat on katsottu aikanaan hai­tal­li­sik­si, ei niiden taustalta löydy bio­lo­gi­sia toimintahäiriöitä.

Intuitiivisuudestaan huo­li­mat­ta toi­min­ta­häi­ri­öön perus­tu­vis­sa sairauden mää­ri­tel­mis­sä on peri­aat­teel­li­nen ongelma. Vaikka bio­lo­gi­sia aiheut­ta­jia joskus löy­det­täi­siin, niiden toi­min­ta­häi­riök­si mää­rit­te­le­mi­nen näyttäisi silti olevan jossain määrin arvosidonnaista.

mental-health-1420801_1280Filosofi Christopher Boorse on antanut sai­rau­del­le yleisesti käytetyn bio­lo­gi­sen mää­ri­tel­män. Sen mukaan sairaus on toi­min­ta­häi­riö, joka laskee yksilön normaalia laji­tyy­pil­lis­tä toi­min­ta­ky­kyä säilyä hengissä ja lisääntyä. Määritelmän suuri ongelma liittyy siihen, että ihmisten normaali toi­min­ta­ky­ky vaihtelee huo­mat­ta­vas­ti. Se, miten variaatio voi­tai­siin ottaa mää­ri­tel­mäs­sä huomioon, riippuu arvovalinnoista.

Evoluutiosta ei myöskään ole apua mie­len­ter­veys­häi­riön mää­rit­te­lys­sä. Populaation sopeu­tu­mis­ky­vyn kannalta on hyö­dyl­lis­tä, että siinä on erilaisia yksilöitä. Esimerkiksi psy­ko­paat­ti­suu­des­ta on voinut olla hyötyä sekä yksi­löil­le itselleen että popu­laa­tioil­le ihmisevoluutiossa.

Biologisten mää­ri­tel­mien ongel­mal­li­suu­den vuoksi mie­len­ter­veys­häi­riö­mää­ri­tel­mä on järkevä kääntää pää­lael­leen. Mielenterveyshäiriötä ei mää­ri­tel­lä yksistään bio­lo­gis­ten syiden perus­teel­la, vaan mah­dol­li­set bio­lo­gi­set syyt mää­ri­tel­lään mie­len­ter­veys­häi­riök­si niiden aiheut­ta­man sosi­aa­li­sen haitan ja kär­si­myk­sen perusteella.

Silloin on tärkeää tehdä ero häiriön itsensä aiheut­ta­mien ongelmien sekä yksilön ja yhteis­kun­nan välisestä suhteesta aiheu­tu­vien ongelmien välillä. Muuten päädytään lei­maa­maan dra­pe­to­ma­nian kaltaisia ilmiöitä sai­rauk­sik­si. Esimerkiksi ADHD:n kohdalla tulee kysyä, aiheut­taa­ko ilmiö kär­si­mys­tä itsessään vai nyky-yhteis­kun­nan aset­ta­mien vaa­ti­mus­ten vuoksi. Yhteiskunnan aiheut­ta­ma stressi voi myös olla häiriön lau­kai­se­va tekijänä. Keskeiseksi nousee siksi kysymys siitä, miten arvot ja kulttuuri vai­kut­ta­vat mielenterveysongelmiin.

Mielenterveysongelmien kulttuurisidonnaisuus

DSM- ja ICD-manuaalit perus­tu­vat ole­tuk­seen, että län­si­mai­set diag­nos­ti­set kate­go­riat ovat uni­ver­saa­li aivo­sai­rauk­siin perustuva tapa poiketa nor­maa­lis­ta. Sitä vastoin kult­tuu­rin vai­ku­tuk­sel­le alttiit mie­len­ter­veys­pul­mat ovat ei-län­si­maa­lai­sil­la tavattuja epä­ta­val­li­sia ja pato­lo­gi­sel­ta vai­kut­ta­via ilmiöitä, joita ei ole kyetty sovit­ta­maan län­si­mai­siin diag­nos­ti­siin kate­go­rioi­hin. Ne ovat ikään kuin poik­kea­mia nor­maa­lis­ta tavasta olla mielisairas.

Suhtautuminen sai­rau­teen vaihtelee kult­tuu­ris­ta toiseen, ja nor­maa­liu­den mää­rit­tä­mi­nen on kult­tuu­ri­si­don­nais­ta. Jopa somaat­ti­set sairaudet voidaan luo­ki­tel­la nor­maa­leik­si kon­teks­tis­ta riippuen. Esimerkiksi vielä hil­jat­tain syfi­lik­sen sukuinen iho­sai­raus pinta oli Amazonin ylä­juok­sun inti­aa­nien kes­kuu­des­sa niin yleinen, että ilman sairautta ei ollut asiaa naimisiin. Sairauden oireena ovat pigmentin muutokset, ihon pak­suun­tu­mi­nen ja kutitus.

Normaalin käsite muuttui ja nousi Euroopassa kes­kei­sek­si lää­ke­tie­teen kehi­tyk­sen myötä. Vielä 1700-luvulla väi­tel­tiin ihmis­luon­nos­ta, ei siitä mikä on normaalia. 1800-luvulla lää­ke­tie­tees­sä pato­lo­gi­suus ruvettiin mää­rit­te­le­mään elimen tilana, joka poikkeaa kes­kiar­vos­taan. Normaali puo­les­taan tuli mer­kit­se­mään elimen kes­kiar­vois­ta tilaa. Tästä normaali levisi yleispuheeseen.

308H

Kuva: Gratisography​.com

Yleisessä kielenkäytössä normaalin taika piilee siinä, että sillä illuso­ri­ses­ti ylitetään tosi­asioi­den ja arvojen välinen kuilu. Ilman perus­te­lu­ja uskotaan, että mikä on normaalia eli keskiarvo, on myös hyvä. Siitä miten asiat ovat, ei voida kui­ten­kaan päätellä suoraan, miten niiden olisi hyvä olla. Arvot ja kulttuuri vai­kut­ta­vat siihen, mitä pidämme hyvänä ja huonona, mitä terveenä ja sairaana. Tässä valossa medi­ka­li­saa­tio on länsimaisen tie­tei­sus­kon ilmentymä, jossa yhteis­kun­ta pyrkii oikeut­ta­maan arvonsa luon­non­tie­teel­li­sin menetelmin.

Arvot ja kult­tuu­ri­nen konteksti vai­kut­ta­vat siihen, miten mie­len­ter­veys­häi­riöi­nä län­si­mais­sa luo­ki­tel­tui­hin ilmiöihin suh­tau­du­taan. Sen lisäksi mielenterveyshäiriöt itsessään ovat osittain oman kult­tuu­ri­sen kon­teks­tin­sa tuotteita. Psykiatriaan kes­kit­ty­nyt ant­ro­po­lo­gi Arthur Kleinman on puhunut länsimaisten häiriöluokitusten siirtämisestä sinällään muualle ”kate­go­ri­se­na virhepäätelmänä”. Tästä huo­li­mat­ta hän on uni­ver­sa­lis­ti: usein samat häiriöt saavat vain erilaisen ilmentymän eri kulttuureissa.

Mielenterveyshäiriöinä diag­no­soi­tu­jen ilmiöiden oireet vaih­te­le­vat jossain määrin kult­tuu­rin mukaan. Esimerkiksi ant­ro­po­lo­gi Tanya Luhrmannin johtaman tut­ki­muk­sen mukaan vakavasta psy­koo­sis­ta kärsivien ääniharhat vaih­te­le­vat kult­tuu­ris­ta toiseen. Tutkimuksessa todettiin, että ame­rik­ka­lai­set kuulevat pääsääntöisesti pahan­tah­toi­sia ääniä. Sitä vastoin Ghanassa ja etenkin Intiassa ääniharhat olivat opastavia ja hyväntahtoisia.

Luhrmannin mukaan kult­tuu­rin vaikutus harhojen luon­tee­seen on moni­muo­tois­ta. Yksi syy on medi­ka­li­saa­tios­sa: harhojen kuulija ei Ghanassa ja Intiassa leimaudu samalla tavalla sairaaksi kuin länsimaissa. Lisäksi Ghanassa ja Intiassa iden­ti­teet­ti ja mieli koetaan osaksi yhteisöä ja sen sosi­aa­li­sia suhteita. Sitä vastoin länsimaissa on erilainen mielen teoria. Mieli on yksilön hal­lit­se­ma ja rajattu maailma, jonne kont­rol­loi­mat­to­mien äänien ei tulisi tunkeutua.

crazy

1960-luvulla suo­ri­te­tun pitkäaikaisseurannan mukaan skit­so­fre­nia­diag­noo­sin saaneet henkilöt Intiassa, Nigeriassa ja Kolumbiassa sai­ras­ti­vat häiriötä lievempänä kuin Yhdysvalloissa, Tanskassa ja Taiwanissa. Häiriö heikensi toi­min­ta­ky­kyä vakavasti 40 pro­sen­til­la teol­li­suus­mai­den poti­lais­ta, kehi­tys­mais­sa luku oli 24 pro­sent­tia. Epäilemättä yksi syy tähän on, että häiriö ei kanna kehi­tys­mais­sa saman­lais­ta sairaan leimaa kuin länsimaissa, eikä potilasta eristetä sosi­aa­li­ses­ti yhtä herkästi.

Jyväskylän yli­opis­ton psy­ko­lo­gian pro­fes­so­ri Jaakko Seikkula on kehittänyt avoimen dialogin hoi­to­mal­lin (kero­pu­taan hoi­to­mal­li), jossa skit­so­fre­nian hoitoon otetaan mukaan potilaan sosi­aa­li­nen verkosto. Hoitomenetelmä siis muis­tut­taa monen kol­lek­tii­vi­sen kult­tuu­rin tapaa suhtautua ilmiöön. Menetelmän avulla poti­lai­den sosi­aa­li­nen sel­viy­ty­mis­ky­ky paranee merkittävästi.

Mielenterveysongelmat olisi siten järkevää määritellä ja luo­ki­tel­la hoitolähtöisesti, aset­ta­mal­la potilaan ja hänen läheistensä kärsimysten lievittäminen kes­kei­seen asemaan. Siksi häiriöiden hoi­ta­mi­ses­sa ja luo­kit­te­luis­sa tulisi ottaa huomioon yhtä lailla sosi­aa­li­kult­tuu­ri­nen konteksti kuin oletettu bio­lo­gi­nen tausta. 

Epänormaalin epidemiologia

DSM-manuaali ja lää­ke­fir­mat ovat glo­ba­li­soi­neet län­si­mai­sen tavan kokea ja ilmaista ahdis­tus­ta sekä men­taa­li­sia ongelmia. Manuaali levittää modernia län­si­mais­ta käsitystä epä­nor­maa­lis­ta. Lääkefirmat ovat lobanneet oire­mää­ri­tel­mien laa­jen­ta­mi­sen puolesta myy­däk­seen enemmän psyy­ke­lääk­kei­tä. Syömishäiriöt ovat levinneet Aasiaan ja län­si­mai­nen käsitys masen­nuk­ses­ta koko maailmaan. Traumaperäistä stres­si­häi­riö­tä diag­no­soi­daan kaikilla kata­stro­fia­lueil­la, missä hyvää tar­koit­ta­vat län­si­maa­lai­set ter­vey­de­na­lan ammat­ti­lai­set pyrkivät auttamaan. 

Oiremääritelmien laajuuden vuoksi mie­len­ter­veys­häi­riöi­den löy­tä­mi­sen sijaan niitä ollaan vaarassa levittää. Arvolatautuneisuudestaan johtuen mää­ri­tel­miin rea­goi­daan herkästi: diag­nos­ti­set kate­go­riat ja luo­ki­tel­lut ihmiset ovat vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tees­sa keskenään. Oiremääritelmät tarjoavat “oikean” tavan ilmaista ahdis­tus­ta, minkä vuoksi diag­noo­se­ja saatetaan huo­maa­mat­ta sisäistää. Leimaantumisen pelossa niitä myös vas­tus­te­taan. Seurauksena on sil­muk­ka­vai­ku­tus: luo­kit­te­lu­ja voidaan joutua tar­kis­ta­maan, jotta ne vas­tai­si­vat luo­ki­tel­tu­jen ihmisten moni­muo­toi­sia reaktioita.

Silmukkavaikutus voi olla hyvin nopea, kuten ant­ro­po­lo­gi Andrew Lakoff huomasi buen­osai­re­si­lai­ses­sa mie­li­sai­raa­las­sa. Ranskalainen bio­tek­no­lo­gian alan yhtiö halusi ostaa sai­raa­lal­ta sylki- ja veri­näyt­tei­tä, jotka olisivat kak­si­suun­tai­sil­ta mie­lia­la­häi­riö­po­ti­lail­ta. Sairaalan toiminta perustui kuitenkin psy­koa­na­lyy­siin, joka ei tunnista tätä DSM-luo­ki­tus­ta. Rahapalkkion hou­kut­ta­ma­na lääkärit muuttivat luo­kit­te­lu­jär­jes­tel­män­sä DSM:n mukai­sek­si. Monen potilaan käytös muuttui melkeinpä yhdessä yössä uusia diag­noo­se­ja vastaavaksi. 

Häiriökokemuksia levittää myös län­si­mais­ten hoi­to­me­ne­tel­mien yleis­ty­mi­nen. Journalisti Ethan Watters kir­joit­taa kuinka vuoden 2004 Kaakkois-Aasian tsunamin jälkeen län­si­mai­set ter­vey­den­hoi­toa­lan ammat­ti­lai­set ryn­tä­si­vät kilvan auttamaan pai­kal­li­sia sel­viä­mään trau­ma­pe­räi­ses­tä stres­si­häi­riös­tä (PTSD). Häiriön tyy­pil­li­sis­tä oireista puhuttiin esi­mer­kik­si Sri Lankan kan­sal­li­ses­sa tele­vi­sios­sa. Häiriön hoito ja oire­mää­ri­tel­män julkisuus johtivat siihen, että monet alkoivat suodattaa kär­si­mys­tään mää­ri­tel­män tyy­pil­lis­ten oireiden kautta. 

Levitessään moderni käsitys, jonka mukaan kär­si­myk­sen syynä ovat rik­ki­näi­set aivot, tuhoaa perin­tei­siä kär­si­myk­seen sovel­let­tu­ja sosi­aa­li­sia sel­viy­ty­mis­me­ka­nis­me­ja. Kulttuuri antaa kär­si­myk­sel­le ja sen kes­tä­mi­sel­le mer­ki­tyk­sen, usein uskonnon tai muiden usko­mus­ten kautta. 

Lääkefirmat onnis­tui­vat mark­ki­noi­maan masen­nuk­sen esi­mer­kik­si Japaniin 2000-luvun alussa. Sitä ennen japa­ni­lai­set pitivät väi­te­tys­ti masen­nuk­sen tunteita esteet­ti­si­nä, eivät pato­lo­gi­si­na. Lisäksi surun kat­sot­tiin kas­vat­ta­van luonnetta, ja tätä koros­tet­tiin elo­ku­vis­sa ja musii­kis­sa. Buddhalaisuudessa kär­si­myk­sel­lä on kes­kei­sem­pi osa kuin onnel­li­suu­del­la. Markkinointi antoi japa­ni­lai­sil­le uuden kate­go­rian, jonka kautta tulkita tunteita. 

149H

Kuva: Gratisography​.com

Lievemmät häiriödiagnoosit ovat myös loh­dul­li­sia, koska ne poistavat vastuuta omilta valin­noil­ta. Diagnoosit antavat uskoa, että valinnat ovat seurausta aivohäiriöstä, eivät itsestä. Aikakauslehdissä tapaa ker­to­muk­sia jul­ki­suu­den henkilöistä, jotka kertovat hyväksyvänsä itsensä paremmin saatuaan diagnoosin.

Psykiatrian diag­noo­seis­ta on siten tullut itseään vah­vis­ta­via kate­go­rioi­ta, joita myydään ympäri maailmaa psyy­ke­lääk­kei­den säes­tä­mä­nä. Amerikassa surusta on tullut suo­ras­taan epä­nor­maa­li tunnetila. Tavalliset tunteet ja käytös eivät ole enää nor­maa­le­ja. Normaalin saa­vut­ta­mi­sek­si tarvitaan lääkkeitä.

Palatakseni alkuun: ADHD:n lisään­ty­nyt diag­no­soin­ti kertoo kult­tuu­rin mur­rok­ses­ta. Monesta ennestään nor­maa­lis­ta käy­tök­ses­tä on tullut pato­lo­gis­ta, samalla kun mie­len­ter­veys­häi­riöis­tä on tullut yleisiä. Seurauksena on, että nor­maa­lik­si täytyy pyrkiä, taval­li­suus ei siihen enää riitä. Metron mainos viestii mah­dol­li­suu­des­ta parempaan minään, jonka voi saavuttaa mainoksen lääkkeillä.


Lähteitä ja luettavaa

Canguilhem, Georges 2005: The Normal and the Pathological. New York: Zone Books.

Davies, James 2013: Cracked. Why Psychiatry is Doing More Harm Than Good. London: ICON.

Hacking, Ian 2002: The Taming of Chance. Cambridge: Cambridge University Press.

Honko, Lauri 1960: Varhakantaiset tau­din­se­li­tyk­set ja paran­ta­mis­näy­tel­mä. Teoksessa: Jouko Hautala (toim.): Juminkeko. Tietolipas 17. Helsinki: SKS

Horwitz, Allan & Wakefield, Jerome 2007: The Loss of Sadness. How Psychiatry Transformed Normal Sorrow into Depressive Disorder. Oxford: Oxford University Press.

Kleinman, Arthur 1991: Rethinking Psychiatry. From Cultural Category to Personal Experience. The Free Press: New York.

Lakoff, Andrew 2005: Pharmaceutical Reason. Knowledge and Value in Global Psychiatry. Cambridge: Cambridge University Press.

Luhrmann, Tanya 2011: Toward an Anthropological Theory of Mind. Suomen Antropologi, 4, 1 – 95.

Luhrmann, T., Padmavati, R., Tharoor, H. & Osei, A. 2014: Difference in Voice-Hearing Experiences of People with Psychosis in the USA, India and Ghana. The British Journal of Psychiatry, 14.

Rashed, Mohammed & Bingham, Rachel 2014: Can Psychiatry Distinguish Social Deviance From Mental Disorder? Philosophy, Psychiatry & Psychology, 21, 243 – 255. 

Watters, Ethan 2011: Crazy Like Us. The Globalization of the Western Mind. London: Constable & Robinson Ltd.

Artikkelikuva: Vincent van Gogh, Wheat Field with Cypresses1890.

Verkkotaitto: Ninnu Koskenalho

Kirjoittaja

Tuomas Vesterinen, FM ja VTK, on tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hän tutkii tieteellistä selittämistä ja luokittelua filosofian oppianeessa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Erja 17.1.2017 klo 11:05

    Toivoisin teidän hieman avaavan seuraavaa kohtaa: “Lääkefirmat ovat lobanneet oire­mää­ri­tel­mien laa­jen­ta­mi­sen puolesta myy­däk­seen enemmän psyy­ke­lääk­kei­tä. Syömishäiriöt ovat levinneet Aasiaan ja län­si­mai­nen käsitys masen­nuk­ses­ta koko maailmaan.” 

    Yritetäänkö tässä nyt siis selittää syö­mis­häi­riöi­den yleis­ty­mis­tä oire­mää­ri­tel­mien laajentumisella?

    Vastaa
    • Tuomas Vesterinen 17.1.2017 klo 13:22

      Hei, kiitos hyvästä kysy­myk­ses­tä. Uskon kyllä, että syö­mis­häi­riöt ovat todella vakavia ja puh­je­tes­saan riip­pu­mat­to­mia oire­mää­ri­tel­mis­tä. Yritin argu­men­toi­da, että tapa miten ahdis­tus­ta ilmais­taan vaihtelee osittain kult­tuu­rin ja historian mukaan (vrt. Ethan Watters: Crazy Like Us). Näin DSM-oire­mää­ri­tel­mien käyt­tä­mi­nen ympäri maailmaa on voinut olla osa syö­mis­häi­riön lau­kai­se­via syitä. 

      Esimerkiksi DSM-manuaalin mukaista ano­rek­si­aa alkoi ilmetä Itä-Aasiassa vasta 1980-luvun lopussa. Syömishäiriöitä tutkivan kii­na­lai­sen psy­kiat­rian Sing Leen mukaan Hongkongissa nuoret alkoivat tie­dos­ta­mat­taan kopioi­maan diag­noo­sin tapaista äärim­mäis­tä laih­dut­ta­mis­ta. Se antoi uuden­lai­sen käy­tös­ta­van ilmaista stressiä ja henkistä kär­si­mys­tä. Tämä laih­du­tus­käy­tös voi puo­les­taan laukaista vakavan syömishäiriön.

      Vastaa
  • Olli Väänänen 18.1.2017 klo 15:44

    Daviesin Cracked on suo­men­net­tu­kin nimellä “Hajalla: Onneton totuus psy­kiat­rian nyky­ti­las­ta”. Esipuhe Ben Furmanilta. Suomennos Teija Hartikainen, kus­tan­ta­ja Basam books, 2015

    Vastaa
  • Nimetön 19.1.2017 klo 16:42

    Luonto on moni­muo­toi­nen ja luonnossa kaikki normaalia. Psykiatria on hai­tal­lis­ta ihmisille.

    Vastaa
    • Olli Väänänen 22.1.2017 klo 20:45

      Pitäisikö myös kaikki somaat­ti­set vaivat jättää hoi­ta­mat­ta, koska luonto on moni­muo­toi­nen ja luonnossa kaikki on normaalia. Rutto on normaalia? Syöpä on normaalia? Henkistä laatua oleva tuska on normaalia; siitä kärsivää ihmistä ei pitäisi auttaa, koska luonto on monimuotoinen?

      Vastaa

Lue myös nämä:

Helsingin Taiteiden yö kaikui tänä vuonna tiedeviestinnän ilosanomaa, kun kesän suuri projektimme "Tabufestivaali: Onko normaalia olla mielisairas?" täytti startup-keskus Maria 01:n ja koko sairaala-alueen pihamaan yleisöllä. Antropologia, mielenterveys ja -sairaus, normaalin ja epänormaalin kulttuurinen määrittely sekä monet erilaiset, rajoja rikkovat taiteen muodot houkuttelivat paikalle valtavasti yleisöä. Nelituntinen tapahtumamme keräsi paikalle yli 1000 kävijää, ja pihamaalla oli pitkä jono koko tapahtuman ajan. Lienee tarpeetonta todeta, että tiimimme oli menestyksestä riemuissaan.

Perhekonstellaatio on saksalainen vaihtoehtoterapia, joka yhdistää zulujen kosmologian ja esi-isien kunnioituksen länsimaiseen psykologiaan. Menetelmä tutkii suvussa kulkevia traumoja, salaisuuksia ja konflikteja. Sen mukaan yksilön ongelmat ovat heijastusta suvun kätketyistä taakoista. Saksassa holokaustin uhrien ja sotarikollisten jälkeläiset käyttävät perhekonstellaatiota.

Koro on erityisesti Kiinassa tunnettu psyykkinen häiriötila. Siitä kärsivällä henkilöllä on kammottava, irrationaalinen pelko: hän kokee sukupuolielintensä kutistuvan, imeytyvän kehoon ja katoavan kokonaan.